Jeesus oli hyvin suorapuheinen. Hän toi totuuden julki yhtään sitä kaunistelematta ja käytti toisinaan sellaisia ilmaisuja, että niiden perusteella saisi nykyään tuomion kunnianloukkauksesta. Jeesus kutsui aikansa uskonnollisia johtajia, fariseuksia ja kirjanoppineita, käärmeen sikiöiksi ja sanoi heidän olevan lähtöisin saatanasta, kun nämä kieltäytyivät itsepintaisesti uskomasta, että Jeesus oli Vanhan testamentin ennustama Messias.
Yleensä Jeesus puhui hyvin lempeästi ja rohkaisevasti. Kovaa kieltä hän käytti vain silloin, kun kuulijoiden sydämen asenne sitä edellytti. Päivän evankeliumissa täytyy olla kysymys hyvin poikkeuksellisesta tilanteesta, kun Jeesus lausuu Pietarille rajut sanat: “Väisty tieltäni, Saatana!” Olihan Pietari Jeesuksen oma opetuslapsi ja kaiken lisäksi eräänlainen opetuslasten nokkamies.
Jeesuksen täytyi lausua Pietarille kovat sanat, koska saatana puhui Pietarin suulla. Jeesus oli juuri ilmoittanut ensimmäisen kerran täysin selväsanaisesti opetuslapsilleen, että hänen tiensä vie Jerusalemiin, missä hänet surmataan. Saatana kävi jatkuvasti sopivan tilaisuuden tullen Jeesuksen kimppuun ja yritti saada hänet luopumaan kutsumuksestaan. Kiusaaja ajatteli, että nyt oli oikea hetki iskeä, kun Jeesus toi julki, mihin hänen tiensä johtaa. Jeesus ei kuitenkaan langennut, vaan voitti kiusaukset ja kiusaajan ja kulki ristintien loppuun asti.
Toisin oli Pietarin laita. Pietari ei kestänyt kiusausta, ja kun Pietari oli asettanut ihmisen ajatukset, omat ajatuksensa, Jumalan ajatusten yläpuolelle, saatanalle avautui tilaisuus kiusata myös Jeesusta ja yrittää saada Pietarin välityksellä Jeesuskin lankeamaan.
Pietarin lankeemus tuntuu varsin merkilliseltä, jos otetaan huomioon, millaisessa tilanteessa se tapahtui. Edellä on näet kerrottu, kuinka Pietari oli hetkeä aikaisemmin tunnustanut, että Jeesus on “Messias, elävän Jumalan Poika”, kun ihmiset olivat arvuutelleet, kuka Jeesus mahtoi olla, ja kun Jeesus sitten oli tiedustellut opetuslapsilta, mitä he hänestä ajattelivat. Kaiken lisäksi Jeesus oli sanonut, että Pietarin tunnustus ei ollut hänen oma keksintönsä: sitä ei ollut Pietarille ilmoittanut liha ja veri, vaan Jeesuksen Taivaallinen Isä. Eikä tässäkään vielä kylliksi: Jeesus oli ilmoittanut, että Pietari on se kallio, jolle hän rakentaa kirkkonsa.
Mutta loppujen lopuksi Pietarin lankeemusta ei voi kuitenkaan pitää yllätyksenä, sillä saatana käy kimppuumme juuri silloin, kun vähiten odotamme hänen hyökkäystään ja olemme siihen huonosti valmistautuneet. Erityisesti sen jälkeen, kun Jumala on tavalla tai toisella siunannut meitä, saatana tekee kaikkensa saadakseen meidät lankeamaan. Tästä on jokaisella Jeesuksen seuraajalla omakohtaisia kokemuksia.
Mistä Pietarin lankeemuksessa sitten oli kysymys? Jos Jeesus ei olisi voittanut kiusausta, hän olisi langennut pois ristin tieltä, ja ihan samasta asiasta oli kysymys Pietarin lankeemuksessa. Meidät on Jeesuksen seuraajina kutsuttu kulkemaan hänen askelissaan ristin tietä, ja saatana yrittää kaikin keinoin saada meidät poikkeamaan pois tältä tieltä. Pietarin kohdalla hän onnistui yrityksessään, ja samoin on käynyt lukemattomia kertoja meidänkin kaikkien kohdalla.
Ristin tie on kärsimykseen suostumisen, lähimmäisten palvelemisen ja itsensäkieltämisen tie. Eksymme helposti tältä tieltä, koska haluaisimme kulkea toisenlaista, helpompaa tietä. Ehkä Pietarikin koki, että Jeesuksen sanat kärsimisestä ja kuolemasta merkitsivät sitä, että hänen saamansa lupaukset eivät välttämätä toteutuisikaan sillä tavoin kuin hän mielessään jo ehti kuvitella. Vain ristin tie vie perille, mutta me soisimme mieluusti itsellemme, että saisimme vaeltaa kevyesti ja kepeästi ilman vaivoja ja vastuksia. Wilhelmi Malmivaara, jolta kuoli lyhyen ajan sisällä monta perheenjäsentä, kirjoittaa sanoittamassaan virressä: “Kun sanot johtavasi tiellä taivaan / murheeseen, ristiin, kärsimiseen, vaivaan, / myös lupaat viedä kautta kuoleman / kunniaan minut, kruunun voittajan. / Vaan minä raukka pelkään kuolemaan, / en suostu ristiin, sinun antamaasi, / kipuja, vaivoja vain pakenen, / en taivu koskaan alle murheitten.” (virsi 371, 5, 6)
Toinen syy ristin tieltä eksymiseen on yksinkertaisesti se, että sanoma Jeesuksen rististä loukkaa meitä syvästi. “Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra.” Näin Pietari nuhteli Jeesusta, ja samalla tavoin mekin nuhtelemme häntä usein sydämessämme. Sanoma rististä ei ole loukkaus vain niille, jotka ilmaisevat vihamielisyytensä Jeesusta kohtaan tai jotka suhtautuvat häneen välinpitämättömästi. Se on loukkaus ja pysyy loukkauksena myös seurakunnan keskellä.
Loukkaannumme siihen, että ristin sanoma tuomitsee meidät aina täydellisesti ja romuttaa kaikki mahdollisuutemme kelvata Jumalalle aina uudelleen ja uudelleen joka päivä ja joka hetki kuolemaamme asti. Jumala vanhurskauttaa aina jumalattoman, ei entistä jumalatonta. Ristin tiellä on kaikki aina Jeesuksen varassa. Pietarikin lankesi juuri siksi, että hänen huomionsa kääntyi pois Jeesuksesta ja suuntautui häneen itseensä. Niinpä Pietari ei ottanut saamiaan lupauksia uskossa vastaan, vaan rohkeni kuvitella, että hän oli jollain tavoin ansioitunut Jumalan edessä. Tällainen omavanhurskas röyhkeys on suurin mahdollinen synti. Jumala ei löydä koskaan meistä mitään sellaista, mikä tekisi meidät hänelle kelpaaviksi tai minkä perusteella hän voisi antaa meille jotain.
Ristin tiellä täytyy jättää joka hetki kaikki vanha taakse ja kurottautua eteenpäin. Muutoin matkan teko katkeaa. Kun Israelin kansa vaelsi erämaassa, Jumala antoi sille mannaa vain yhden päivän tarpeita varten. Mannaa ei saanut säilyttää seuraavaksi päiväksi, ja jos joku näin teki, manna alkoi haista. Mekin tarvitsemme jatkuvasti uutta hengellistä ravintoa. Tämä ravinto on Jeesus. Ristin tiellä kulkeminen merkitsee jatkuvaa Jeesukseen turvautumista ja ristin luokse palaamista.
Heprealaiskirjeen neljännessä luvussa sanotaan: “Meillä ei ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.” (Hepr. 4:15) Minua on lohduttanut tämä heprealaiskirjeen kohta nimenomaan tässä lukemassani vanhan käännöksen mukaisessa muodossa. Jeesus on ollut samalla tavalla kiusattu kuin me, kuitenkin ilman syntiä. Tämä loukkaa toisaalta meidän ylpeää Jumalan vastaista luontoamme, sillä me emme haluaisi, että joku on täysin toisenlainen kuin me: pyhä, puhdas ja synnitön. Mutta eikö sanoihin “kuitenkin ilman syntiä” sisälly toisaalta käsittämättömän suuri ilosanoma? Eikö ole sanomattoman hyvä asia, että on ollut yksi ihminen, meidän kaltaisemme, joka ei ole langennut, vaan joka on voittanut kaikki kiusaukset, eikä vain omasta puolestaan, vaan myös meidän kaikkien muiden puolesta?
Mainittu heprealaiskirjeen kohta jatkuu seuraavasti: “Käykäämme sen tähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon avuksemme oikeaan aikaan.” (Hepr. 4:16) Kiusauksien voittaja ei karkota luotaan meitä kiusattuja ja kiusauksien voittamia. Hän tietää, millaista on olla kiusattu, ja säälii meitä. Hän sääli Pietariakin ja antoi hänelle anteeksi, kun tämä havahtui näkemään lankeemuksensa ja tuli armoa tarvitsevaksi. Tiedämme, että Pietarin lankeemus ei jäänyt viimeiseksi, ja tiedämme myös sen, että Jeesus ei kieltänyt häneltä myöhemminkään armoaan. Jeesus ei lakkaa koskaan armahtamasta meitä, vaan hän päinvastoin odottaa, että hän saisi osoittaa meille armoaan ja rakkauttaan.
Meidän ristin tiemme alkaa Jeesuksen ristin luota ja vie aina uudestaan hänen ristinsä luo. Siellä on meille kiusatuille ja langenneille paras paikka: siellä me vapaudumme synnin taakoista ja siellä me saamme halun kantaa Jeesuksen antamaa ristiä.
Rukoilemme Malmivaaran virren sanoin:
“Ah ole, Jeesus, tienä eksyneelle, / virvoittajaksi tule väsyneelle/ ja elämäksi mulle kuolleelle / ja totuudeksi valheen orjalle. / Voimallas ryöstä saalis saatanalta / ja sydämestä särje synnin valta. / Tee rakkaammaksi mulle ristin tie, / se armon tuntemiseen minut vie.” Aamen (Virsi 371: 7, 8)