Kuuluisan ateistifilosofi Bertrand Russellin kerrotaan todenneen, että jos hän joutuu joskus tuomiolle Jumalan eteen, hän puolustautuu sanomalla: “Ei ollut riittävästi todisteita.”
Toinen ateistifilosofi Norwood Russell Hanson on puolestaan esittänyt, että hän olisi valmis uskomaan Jumalaan, jos tapahtuisi jotain seuraavanlaista: “Valtava ja korvia huumaava ukkonen iskee kaikki maapallon ihmiset polvilleen. Lumi tuiskuaa, lehdet tippuvat puista, maa velloo ja vääntelehtii, rakennukset romahtavat ja tornit kaatuvat. … Juuri silloin … taivaat avautuvat ja pilvet jakautuvat paljastaen uskomattoman säteilevän ja valtavan … hahmon, joka kohoaa yläpuolellemme kuin sata Everest-vuorta. Hän … osoittaa minua ja tekee jokaiselle miehelle, naiselle ja lapselle selväksi: ’Voit olla varma …, että minä olen mitä suurimmassa määrin olemassa’”.
Miksi Jumala ei anna olemassaolostaan jotain tämäntapaista tai jotain muuta merkkiä, joka on niin selvä ja vastaansanomaton, että epäilykselle ei jää mitään sijaa? Vai onko niin, että Jumalaan uskomisessa ja hänen kieltämisessään ei ole pohjimmiltaan ollenkaan kysymys todisteista ja niiden riittävyydestä vaan jostain aivan muusta?
Ainakin päivän evankeliumin alussa sanotaan, että ihmiset eivät uskoneet Jeesukseen, vaikka hän oli tehnyt heidän nähtensä monia tunnustekoja. Jeesuksen tunnusteot olivat niin selviä merkkejä siitä, että Jumalan valtakunnan oli tullut ihmisten keskelle, että niitä oli hyvin vaikea kieltää. Vähän aikaisemmin Jeesus oli herättänyt ystävänsä Lasaruksen kuolleista. Olisi luullut, että neljättä päivää haudassa olleen ja jo haisevan ruumiin herääminen henkiin, olisi ollut riittävä todiste.
Kaikkein vaikuttavin raamatunkohta, joka kertoo siitä, että Jumalaan uskominen ei ole todisteista kiinni, löytyy ehkä Ilmestyskirjan lopusta, missä puhutaan nk. tuhatvuotisesta valtakunnasta. (Ilm. 20:1–10) Vaikka tämä ilmestyskirjan kohta, josta on esitetty erilaisia tulkintoja, ei ole mikään keskeinen raamatunkohta, siihen sisältyy järkyttävä opetus ihmisluonnon taipumisesta pahaan. Perusajatus siinä on, että Jumala sitoo aikojen lopussa pahan vallan tavalla tai toisella määräajaksi mutta päästää sen vielä irti ennen tuomiopäivää. Silloin ihmiset kääntävät merkillisellä tavalla selkänsä Jumalalle ja lähtevät seuramaan hänen vastustajaansa, saatanaa, vaikka Jumalan hyvyys on ollut saatanan sitomisen ajan vastaansanomattomasti läsnä ihmisten elämässä.
Tuhatvuotinen valtakunta voidaan ymmärtää niinkin, että se alkoi jo silloin, kun Jeesus voitti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan pahan vallan, ja jatkuu evankeliumin voittokulkuna maailmassa. Vaikka tämä tulkinta ei olisi oikea, Jumalan todellisuus on kuitenkin Raamatun mukaan joka tapauksessa läsnä meidän maailmassamme jo nyt sillä tavoin, että kukaan ei voi sitä kiistää. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: “Hänen (Jumalan) näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä hänen teoissaan. Sen vuoksi he (ihmiset) eivät voi puolustautua.” (Room. 1:20)
Vilpitöntä ja rehellistä epäilyä on toki olemassa. Sitä ei voi kukaan kieltää. Moni epäilee ja joutuu epäilemään Jumalan olemassaoloa joko omien kokemustensa takia tai hankkimiensa tietojen takia. Itse asiassa jokaisella, joka haluaa olla rehellinen Jumalan edessä, on omat epäilynsä ja epäilyksen hetkensä. Mutta jokaiselle rehelliselle epäilijälle Jumala on luvannut vastata ja poistaa hänen epäilynsä. Jeesus näet sanoo: “Joka tahtoo noudattaa hänen (Jumalan) tahtoaan, pääsee kyllä selville, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” (Joh. 7:17) Jumala ei odota meiltä mitään muuta kuin rehellisyyttä, eikä kukaan, joka epäilyksineen jää rehellisesti odottamaan vastausta Jumalan eteen, jää vastausta vaille. Vastaus voi viipyä, mutta tulee varmasti aikanaan. Muutoin Jeesus tosiaan puhui omiaan.
Usko on luottamusta Jumalaan eikä vain totena pitämistä. Me emme voi itse synnyttää todellista uskoa, vaan Jumala antaa sen meille lahjaksi. Epäilys ei ole uskon vastakohta, vaan epäilykset ovat ikään kuin uskoon liittyviä kipuja, joista emme pääse kokonaan eroon ajallisen elämän aikana. Uskon vastakohta on epäusko, haluttomuus uskoa Jumalaan ja kieltäytyminen uskomasta häneen.
Olemme luonnostamme epäuskoisia emmekä halua uskoa Jumalaan, ja lisäksi Paholainen tekee kaikkensa, että pysyisimme epäuskossamme. Pahan valta löytää pahasta sydämestämme helposti liittolaisen, joka taipuu sen houkutuksiin. Rovasti Niilo Tuomenoksa ilmaisi aikoinaan tämän “pahan akselin” olemassaolon sanomalla, että “ei ole sitä sydäntä, josta ei ole yhteyttä helvettiin.”
Presidentti Bush, joka myös puhui “pahan akselista”, ymmärsi sen kokonaan toisella tavalla. Hän löysi pahuutta oman maansa ulkopuolelta – ja tietysti aivan syystä –, mutta ei hänelläkään ollut varaa ulkoistaa kaikkea pahaa ja julistautua “hyvän” edustajaksi. Samalla tavalla mekin haluamme nähdä pahan ulkopuolellamme mutta emme itsessämme. Tämä sopii myös saatanan suunnitelmiin, sillä hän ei esiinny yleensä mustana saatana. Päinvastoin pahan vallan pääasiallinen taktiikka on naamioitua valkeuden enkeliksi ja selittää musta valkoiseksi ja paha hyväksi. Yksittäisten pahojen tekojemme kohdalla pahan valta pyrkii siihen, että emme tunnusta niitä, vaan teemme ne tyhjiksi keksimällä niille jonkin mielestämme hyvän vaikuttimen. Paholaisen lopullinen tavoite on, että jäämme epäuskoomme ja näemme epäuskomme sokaisemina itsemme ja Jumalan väärässä valossa.
Meidät voi vapauttaa epäuskostamme ainoastaan Jeesuksen risti, joka on uskon ja epäuskon leikkaamispiste ja kohtaamispaikka. Ristillä sai pahan valta kaikkein järkyttävimmän ilmauksensa. Jeesuksen ristinkuolema joko jättää meidät lopullisesti epäuskoomme ja saa meidät kieltämään pahan radikaalin todellisuuden – ennen kaikkea itsessämme – tai sitten se antaa meille uskon ja näemme profeetta Jesajan tavoin Kristuksen kirkkauden.
Päivän evankeliumin mukaan Jesaja oli “nähnyt Kristuksen kirkkauden” ja “tarkoitti sanoillaan juuri Kristusta”, vaikka hän eli satoja vuosia ennen Kristuksen syntymää. Evankeliumin sanat “Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?” ovat Jesajan kirjan 53. luvun alusta. Tässä luvussa Jesaja kuvailee erittäin vaikuttavasti Herran kärsivän palvelijan, kärsivän Messiaan, kohtaloa ja kuolemaa. Juutalaisilla on tapana sivuttaa pyhiä kirjoituksia lukiessaan tämä luku, joka on heille hyvin vaikea ja kipeä Vanhan testamentin kohta. He odottivat aikoinaan toisenlaista Messiasta ja naulitsivat Jumalan antaman Vapahtajan ristille. Samalla kuitenkin toteutui Jumalan salattu ja käsittämätön suunnitelma. Juutalaisilla ei ollut epäuskossaan edellytyksiä ottaa Kristusta vastaan, ja näin toteutui Jesajan profetia siitä, kuinka “Jumala on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä.”
Epäusko esti juutalaisia näkemästä Kristuksen kirkkautta, ja heille oli täysin vieras ajatus, että Messias kärsii ja kuolee ja vasta sitten ottaa vallan. Ja Jesajakin siis kyseli ihmeissään, kuka uskoo sanoman kärsivästä Messiaasta ja kenelle ilmaistaan heikkouteen kätkeytyvä Jumalan voima ja kirkkaus? Mekin vierastamme juutalaisten tavoin kärsivää Kristusta. Niinpä Jesaja kirjoittaa mainitussa kärsivän Messiaan kuvauksessa: “Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me häntä minään pitäneet.” (Jes. 53: 2,3)
Jokainen ihminen kääntää luonnostaan katseensa pois kärsivästä Kristuksesta. Luther sanoo, että luonnostaan Kristus näyttää meistä rumalta. Kysymys ei tietenkään ole fyysisestä rumuudesta, jota ruumiimme silmin katselemme, vaan rumuudesta ja vastenmielisyydestä, jonka sydämemme sisäisin silmin Kristuksessa näemme. Kärsivä Kristus tuntuu meistä luotaantyöntävältä, koska näemme hänessä, että syntiä seuraa väistämättä rangaistus ja että hän kärsii nimenomaan meidän syntiemme takia. Kristuksen viaton kärsimys paljastaa, että me olemme syntisiä ja pahoja ja olemme synneillämme naulinneet hänet ristille. Me olemme yhtä syyllisiä kuin ne, jotka tuomitsivat Jeesuksen 2000 vuotta sitten, sillä he olivat meidän syntiemme palvelijoita.
Epäuskossa tapahtuva kärsivän Kristuksen hylkääminen johtaa lopulta paatumukseen. Silloin Jumala “sokaisee sisäiset silmämme ja paaduttaa sydämemme”, kuten tapahtui juutalaisten kohdalla. Oikeastaan kysymys ei ole muusta kuin siitä, että Jumalan Henki jättää meidät omaan epäuskoomme, kun hän on tehnyt kaikkensa johdattaakseen meidät Kristuksen yhteyteen, mutta mikään ei ole auttanut. Epäusko on sitä, että kieltäydymme turvautumasta Vapahtajaamme, ja paatumus on sitä, että pitäydymme sitkeästi epäuskoomme.
Mutta miksi me kieltäytyisimme uskomasta? Sillä emmekö me ole syntisiä? Kun syntinen, joka tarvitsee Vapahtajaa, näkee Kristuksen kirkkauden, hän ei näe Kristusta rumana vaan kauniina, niin kauniina, että kaikki muu näyttää mitättömältä Hänen rinnallaan. Kärsivän Kristuksen kirkkaus on armon ja rakkauden kirkkautta. “Suurin näky maailmassa on nähdä armo ja pelastus Kristuksessa. Sitä ei kukaan voi tehdä näkemättä samalla, että kirkkaus ja pelastus kuuluvat hänelle.”
“Pahan akselin” lisäksi on olemassa myös “hyvän akseli” – joka kaiken lisäksi on “pahan akselia” paljon voimakkaampi. Jumala on sitonut Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta syntisen ihmiskunnan itseensä katkeamattomalla rakkauden akselilla ja kasteessa hän on ankkuroinut meidät henkilökohtaisesti itseensä.
Kaikki Jumalan tekemä ja alullepanema kestää, vaikka meistä ei aina siltä näytä. Suurimmatkaan syntimme eivät voi katkaista lopullisesti rakkauden akselia. Ainoastaan se, että kieltäydymme uskomasta, voi mitätöidä Jumalan armon ja rakkauden. Jokaisen Vapahtajaa tarvitsevan syntisen Jumala haluaa sulkea syliinsä ja liitää entistä lujemmin itseensä.
Kuulkaamme, mitä Jesaja sanoo: “Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut.” (Jes. 53: 5-7)