Mikä saa ihmisen rukoilemaan: kääntymään Jumalan puoleen ja pyytämään hänen apuaan? Ei mikään muu kuin hätä. Kukaan ei rukoile, ellei hän ymmärrä ja koe olevansa hädässä, todellisessa hädässä, sellaisessa hädässä, missä tietää tarvitsevansa ulkopuolista apua. Emme sydämessämme käänny Jumalan puoleen, jos ajattelemme voivamme auttaa itse itseämme.
Meillä on aina syytä rukoilla, koska olemme aina hädässä, vaikka emme aina hätäämme tunnistakaan. Sanoohan Jeesus päivän evankeliumissa opetuslapsilleen, että he ovat ahtaalla tässä maailmassa. Jokainen ihminen kohtaa elämässään monenlaista hätää ja ahdinkoa, mutta Jeesuksen uskova joutuu lisäksi ahtaalle uskonsa takia. Oikea usko ei ole ihmisen oma teko, vaan Jeesuksen elämää hänessä, ja kun saatana huomaa tällaisen uskon, hän yrittää tuhota sen ja laittaa ihmisen ahtaalle. Tässäkin saatana on lopulta vain Jumalan juoksupoika, koska ahtaalle joutuminen pakottaa ihmisen rukoilemaan.
Todellinen hätämme on suurin silloin, kun meillä ei ole mitään hätää eli kun emme näe hätäämme. Kysymys on juuri siitä, että jos meillä ei ole hätää, me emme rukoile, emme ainakaan sydämessämme. Siksi kohtaamamme koettelemukset voivat lopulta koitua siunaukseksi. Kansammekin historiassa vaikeat ajat ovat olleet salatulla tavalla myös siunauksen aikoja. Sota kantoi veronsa ja monien elämä päättyi traagisesti ja ennenaikaisesti. Mutta mikä merkitys onkaan ollut sillä, että hädän hetkellä rukoiltiin paljon ja käännyttiin Jumalan puoleen? Epäilemättä käsittämättömän suuri merkitys sekä ajallisen että ikuisen elämän kannalta.
Jos meidän laitamme on niin, että meillä ei ole mitään hätää, meidän on syytä pyytää, että Jumalan Henki näyttäisi meille hätämme ja todellisen tilamme. Se perushätä, minkä Jumalan Henki meille ilmaisee, on tietysti synnin hätä. Tämä hätä on siinä mielessä merkillinen hätä, että se toisaalta pakottaa meitä rukoilemaan mutta toisaalta kiusaaja yrittää estää siihen vetoamalla meitä rukoilemasta. Niinpä mieleemme nousee sellaisia ajatuksia, että syntiemme takia meidän ei kannata rukoilla tai meillä ei ole edes lupa rukoilla. Miten nurinkurista! Sillä jos jäämme odottamaan sitä, että meistä tulee kelvollisia rukoilijoita, me emme voi koskaan rukoilla. Luther sanoo, että “juuri sen tähden me rukoilemme, ettemme ole kelvollisia rukoilemaan, ja juuri siitä tulemme kelvollisiksi rukoilemaan, että uskomme itsemme kelvottomiksi ja rohkeasti heittäydymme Jumalan uskollisuuden varaan.”
Meissä asuu kovin syvällä sellaiset pakanalliset ajatukset, että Jumala kuulee meitä oman kelvollisuutemme tähden ja että voimme saada rukouksillamme Jumalan toimimaan toivomallamme tavalla. Jumala on valmis antamaan meille kaikkea hyvää ilman rukouksiammekin. Hän on valmis antamaan enemmän kuin osaamme anoakaan, hän jopa tyrkyttää meille lahjojaan. Ongelma on siinä, että me emme ota niitä vastaan. Rukous ei siten ole Jumalan taivuttelemista, vaan nimenomaan hätämme tuomista ja kertomista hänelle. Taivaallinen Isämme antaa meille mielellään kaiken, mitä ikinä häneltä pyydämmekään, kuten päivän evankeliumissa sanotaan.
Jumalan lahjojen saamisella on kuitenkin kaksi ehtoa. Ensinnäkin Jumala antaa meille vain sellaista, mitä me tarvitsemme ja mikä koituu meidän parhaaksemme. Toiseksi meidän täytyy anoa Jeesuksen nimessä. Näinhän Jeesus päivän evankeliumissa sanoo.
Jeesus on vanhurskas eli Jumalalle kelvollinen ja mekin olemme vanhurskaista, Jumalalle kelpaavia, kun turvaudumme häneen. Ja olemme myös kelvollisia rukoilijoita, kun rukoilemme Jeesuksen nimessä, vaikka itsessämme olemmekin syntisiä ja kelvottomia. Jos rukoilemme Jeesuksen nimessä, rukouksestamme tulee Jeesuksen oma rukous, ja silloin on varmaa, että emme rukoile turhaan.
Jumala on pyhä, ja jos meillä on edes vähäinen käsitys siitä, millainen hän on, ja jos edes hieman tunnemme itseämme, em-me rohkene lähestyä Jumalaa omissa nimissämme. Todellisuudessa meillä ei ole mitään mahdollisuuttakaan tulla hänen luokseen, joka on “tuhkaksi polttava tuli”, kuten heprealaiskirjeessä sanotaan, vaikka ehkä niin sokeudessamme kuvittelemme. Mutta Jeesuksen nimessä me rohkenemme ja meillä on oikeus kääntyä Jumalan puoleen. Heprealaiskirjeessä sanotaan myös, että “meillä on täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä.” (Hepr. 10:19) Rukouksemme tavoittavat Jumalan rakastavan isän sydämen vain Jeesuksen sovintoveren tähden.
Jeesuksen nimessä rukoileminen ei ole hänen nimensä maagista toistamista. Emme voi rukoilla Jeesuksen nimessä, jos emme elä syntien anteeksiantamuksessa. Haluaisimme antaa itse itsellemme anteeksi ja meillä on taipumus tehdä rukouksesta väline, jonka avulla sovitamme syntimme. Kuitenkin vain syntien tunnustaminen ja Jeesukseen turvautuminen antaa rauhan ja syntien anteeksiantamuksen. Jeesuksen nimessä rukoileminen on sitä, että jättäydymme Jeesuksen ansion varaan, luotamme siihen ja vetoamme siihen.
Kaikki Raamatun lupaukset, jotka koskevat rukousten kuulemista – ja myös kaikki muunlaiset lupaukset – kuuluvat meille Jeesuksen tähden. Paavali sanoo toisessa korinttilaiskirjeessä, että “Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, ovat saaneet Jeesuksessa vahvistuksen.” (2. Kor. 1: 20). Jos meillä ei olisi Raamatun lupauksia eli siis Jumalan itsensä antamia lupauksia rukousten kuulemisesta, meidän ei kannattaisi rukoilla. Mutta kun Jeesus on vahvistanut Jumalan lupaukset, mikään ei ole luontevampaa kuin se, että esitämme rohkeasti Taivaalliselle Isällemme sekä suuret että pienet pyyntömme.