Matt. 23: 34-39
Jeesus sanoi lainopettajille ja fariseuksille: ”Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. Totisesti: tämä sukupolvi joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta! Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”
Tapaninpäivän tekstit kuljettavat meidät ensimmäisestä joulusta kirkon syntyvaiheisiin, varsin erilaisiin tunnelmiin kuin missä olemme jouluaattoa ja joulupäivää viettäneet. Joulun rauha on tekstien puolelta vaihtunut väkivaltaan, alttaritekstiilit eivät ole joulun vuoksi punaiset, vaan muistuttavat tänään marttyyrien verestä.
Marttyyri-sanan juuret ovat kreikankielisessä sanassa martys, joka tarkoittaa todistajaa tai silminnäkijää, ja sanaa käytettiin myös todistajasta, joka voi kärsiä tai kuolla todistamansa asian vuoksi. Tämä vakiintuikin sanan merkitykseksi, marttyyri on veritodistaja, vakaumuksensa tähden kuollut. Sekä tämän päivän evankeliumissa että Apostolien tekojen lukukappaleessa rajanvetoa ja tunnustamista käydään juutalaiseen yhteisöön päin. Stefanoksen kuolemantuomion toimeenpanijoina esitellään Suuri neuvosto, kansan vanhimmat ja lainopettajat. Heidän joukossaan on viittojen vartijoina nuori Saul, joka myöhemmin itsekin kunnostautui kristittyjen vainoamisessa. Myöhemmin Apostolien teot kertovat hänen kääntymisestään, tunnemme hänet apostoli Paavalina.
Jeesuksen puheessa myös kritiikki kohdistuu fariseuksiin, jotka eivät ole ottaneet vastaan Jumalan lähettämää sanaa profeettojen suusta. Muotoutuva kristinusko kävi teologista rajanvetoa erityisesti juutalaisuuden kanssa. Kristittyjä erotettiin synagogista, vangittiin ja ruoskittiin. Vastauksena tähän Uuden testamentin teksteissä näkyvätkin kristittyjen kovasanaiset vastaukset juutalaisia kohtaan. Laajamittaisemmat vainot olivat sitten 100- ja 200-luvuilla, Rooman keisareiden määrääminä, mutta myös paikallisempina. Perimätiedon mukaan muun muassa apostoleista Pietari ja Paavali menettivät henkensä keisari Neron vainoissa. Myöhemmin historiassa, esimerkiksi noita tämän päivän tekstejä, ja niissä julistettua juutalaisten paatumusta ovat kristityt käyttäneet perusteina juutalaisten vainoamiseen. Uskontoihin liittyvillä kiistoilla on historiassa verinen jälkensä, edelleenkin. Rajalinjoja muodostetaan edelleen ympäri maailmaa uskontoa ja vakaumusta verukkeena käyttäen, puolin ja toisin. Tänään kerätään kolehti auttamaan maailmalla vainottavia kristittyjä, marttyyrikuoleman uhka on edelleen todellisuutta etenkin maissa, joissa uskonnonvapautta ei ole, tai sitä on rajoitettu. Tapaninpäivän tekstit tuntuvatkin olevan muistutus todellisuudesta joulun keskellä – maassa ei ole rauha, eikä ihmisillä aina hyvä tahto, joulurauhaa ei useinkaan riitä kovin pitkälle.
Muistamme marttyyreja juuri Tapanin eli Stefanoksen päivänä, koska Tapaninpäivä on yksi niitä harvoja juhlapyhiä, jossa vielä näkyy vanha pyhimyskalenteri ja pyhimysten juhlapäivien vietto. Reformaation jälkeen suurin osa pyhimysjuhlista loppui, vaikkakin vanha pyhimyskalenteri näkyy edelleen nimipäiväkalenterimme pohjalla. Juuri vainoissa kuolleet marttyyrit olivat ensimmäisiä pyhinä kunnioitettuja, kristityt kokoontuivat vainojen aikana katakombeissa, marttyyrien haudoilla. Vuonna 197 merkittävä kristillinen kirjailija ja johtaja Tertullianus kirjoitti, että kristittyjen veri on siemen, tarkoittaen sitä, että valmius kuolla uskonsa puolesta oli niin vahva todistus kristinuskon puolesta, että kristittyjen maahan painaminen ei onnistunut, vaan kiinnostus uutta uskontoa kohtaan vain lisääntyi. Laajojen vainojen loputtua ja kristinuskon kasvaessa ja levitessä entisestään ei marttyyreja, kuolemallaan todistajia, enää tullut uusia. Vähitellen muodostui toisenlainen pyhinä kunnioitettujen joukko, jota kutsuttiin nimityksellä confessor, tunnustaja. Tällä nimityksellä kutsuttiin aluksi vainottuja, jotka eivät kuitenkaan olleet kuolleet, mutta myöhemmin arvonimi annettiin sellaisille kristityille, pyhimyksille, joiden ajateltiin elämällään, elämäntavallaan todistavan Jumalasta. Marttyyrit todistivat kuolemallaan, konfessorit elämällään, olivat esimerkiksi ja inspiraatioksi, opetukseksi ihmisten elämänvalinnoille.
Pyhimykset eivät enää juurikaan vaikuta elämäämme, mutta jotain samaa haemme ehkä edelleen, tiettyjä elämäntarinoita toistetaan, muistellaan. On yksilöitä, joiden valintoja ja vaiheita seurataan. Urheilijat, historian merkkihenkilöt, julkkikset – heidän seuraamisessaan on ehkä jotain samaa kuin pyhimyksiin suhtautumisessa. Haemme esimerkkiä ja inspiraatiota omaan elämäämme esimerkillisten ihmisten elämästä ja valinnoista. Esimerkkinä olemisella ja sellaisen hakemisella on vaaransa. Martti Luther kritisoi pyhimyskulttia siitä, että pyhimyksistä tehtiin virheettömiä ja täydellisiä ihmisiä, joihin oli vaikea samaistua. Lutherille pyhimykset olivat esimerkkejä, joiden tehtävä oli osoittaa kohti Kristusta, ja että heidän esimerkillisyytensäkin on lähtöisin Jumalalta saadusta armosta. Ilman tätä ulottuvuutta, Kristuksen osoittamista, Jumalan armoa, tulee esimerkkinä olosta itse tarkoitus, rakennelma, kulissi, joka helposti romahtaa.
Nykyaikana media nostaa ja romauttaa henkilökultteja, ja samanlaista oli vaikkapa keskiajalla pyhimyksenä pidetyn henkilön elämä: kaikkea hänen tekemäänsä arvioitiin pyhimyksellisyyden kautta, ja yksikin virhe vaikkapa paastopäivien noudattamisessa saattoi merkitä koko maineen menemistä. Esimerkillisyys, pyhimyksenä esiintyminen ilman Kristukseen osoittamista näyttäytyy tekopyhyytenä, ja ehkä vähän samaan tapaan on meillä suomen kielessä marttyyri-sanan merkitys laajemmassa käytössä hieman muuttanut muotoaan. Huolimatta siitä, että marttyyrikuolema on edelleen maailmassa todellisuutta, Kielitoimiston sanakirjakin antaa varsinaisen merkityksen, uskonsa vuoksi kuolleen tai kärsivän henkilön, lisäksi laajemman, arkipuheen merkityksen: ”esiintyä mielenosoituksellisesti vääryyttä kärsineenä”. Näytellä marttyyria, esiintyä marttyyrina, ryhtyi marttyyriksi, kun ei saanut tahtoaan läpi. Tätä kielikuvaahan käytetään paljon, ivallisesti, syytöksenä.
Ehkä se juuri muistuttaa siitä, kuinka kaiken keskuksessa pitäisi olla Kristus. Kristus antaa merkityksen. Merkityksen marttyyrien kuolemalle, merkityksen tunnustajien elämälle. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä, ei mitään pyhimyksiä. Eikä heittäytyä marttyyreiksi, kun elämä ei suju tavalla, jolla haluaisimme. Meillä on armo ja toisaalta kilvoitus elää arjessa kristittyinä. Olla confessor, tunnustaja, tunnustaa elämässämme Kristus Herraksi. Mitä tahansa teemmekin, tehdä se kuin Herralle, eikä ihmisille. Että meidät, kristityt, tunnistaisi keskinäisestä rakkaudesta. Kristus on keskiössä. Marttyyrikertomusten keskiössä on luottamus Jumalaan. Evankeliumi tarjosi meille lohdullisen kuvan Jeesuksesta: kanaemo, joka kerää poikaset siipiensä suojaan. Tänään hän kerää meidät jälleen ehtoollispöydän ääreen, saamaan voimaa ja vahvistusta, matkaevästä kristityn matkalle. Hän itse varustaa meidät elämään seuraajinaan, ottaa kannettavakseen kipumme ja vikamme, ja lahjoittaa rakkautensa, jolla voimme rakastaa lähimmäistä. Hän kokoaa meidät, erilaiset kristityt yhteiseen pöytään alttarille, jossa saamme tänäänkin muistaa myös sitä näkymätöntä kirkkoa, joka tekee alttarikaiteen ympyrän kokonaiseksi. Siinä polvistuvat marttyyrit, tunnustajat, uskossa vanhurskautetut syntiset yhdessä meidän kanssamme, jotka vielä teemme kristityn matkaa maan päälle. Yhdessä, tähän kirkkoon kokoontuneina, yhdessä koko kristikunnan ja näkymättömän kirkon kanssa odotamme sitä päivää, jolloin saamme tunnustaa ja ylistää koko maailman, menneen ja tulevan kanssa: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!”