7. sunnuntai helluntaista, Luuk. 6:27-31, Hannu Tiainen

(Saarna konfirmaatiossa)
Kuulit oikein:
Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie.
Nuo sanat kuulevan ensimmäinen ajatus on, että ei noin voi elää. Onhan jokaisen perusoikeus puolustaa omaa koskemattomuuttaan. Ja niin tapahtuukin – aina ja kaikkialla, niin kaukana maailmalla kuin Pukkilan kylänraitilla.
Mutta entäpä jos posken kääntäminen onkin oman edun turvaamisen rinnalla aivan vakavasti otettava vaihtoehto? Ainakin voimme kysyä, että onko hyvää elämää saatu aikaan pelkästään sillä, että lyönnin hinta on lyönti ja hampaan hinta hammas?
Entäpä, jos Jeesus sanoillaan ja teoillaan nostikin voiman ja vallan varjosta valoon jotakin, mitä ilman ihminen ei ole ihminen, mitä ilman elämästä puuttuu jokin olennainen? Entäpä, jos kristillisellä uskolla vastoin yleistä olettamusta onkin annettavaa nykyajan ihmiselle? Entäpä, jos onkin niin, että tärkeintä ei ole vain voitto ja enemmistön tai vahvimman valta?
Kun valmistelimme rippikoulun sisältöjä, nostimme pöydälle kengät; toisen kengät. Kysyimme, mitä ajattelee mies, jonka jalassa on naisen kenkä, lapsi, jonka jalassa on aikuisen saapas, balettitanssija, jonka jalassa on metsurin turvakenkä?
Toisen kenkiin meneminen auttaa katsomaan maailmaa toisen silmin. Maailma on enemmän kuin yhden silmillä pystyy näkemään.
Onko Jeesuksen opetus ja malli toisen asemaan asettumisesta sittenkään lapsellinen ja vanhentunut? Onko sittenkään väärin rakastaa toista yhtä paljon kuin itseään?
Oman kristillisen perinteemme ja uskomme ytimessä tapahtuu aina se, että toinen asettuu toisen osaan; pyrkii näkemään toisen silmillä, kuulemaan toisen korvilla, puhumaan toisen kielellä.
Niin teki Jumala, kun hän luopui taivasasustaan ja pukeutui ihmisen nahkaan. Niin kutsutaan elämään jokaista kasteessa Jeesuksen seuraajaksi kutsuttua: ota pienin keskellesi ja kuuntele, kaiutetaan jokaisessa kristillisessä kastejuhlassa.
Kristillinen usko on vakavasti otettava vaihtoehto. On oikein nähdä elämä toisen näkökulmasta, vaikka tuo toinen olisi toisuskoinen, toisheimoinen, toisseksuaalinen, toiskielinen, sanalla sanoen toisenlainen kuin minä itse olen.
On oikein tulla kirkkoon hokemaan armon, armeliaisuuden ja anteeksiannon sanoja. On oikein tulla ehtoolliselle ja ottaa vastaa elämän leiväksi murtunut Kristus. On oikein rakastaa toista yhtä paljon kuin itseään. On oikein luottaa hyvyyden voimaan.
Mitä olisi maailma, jossa toinen antaisi toiselle vain kovia sanoja nyrkin iskuja. Ei tätä maailmaa edes olisi. Siksi tämäkin juhla on hyvä ja merkityksellinen, kun siunaamme nuoremme kohti vastuuta ja aikuisuutta tänään tässä kirkossa. Hyvyyden voima on vakavasti otettava tekijä. Voi meitä, jos emme ole hyviä toisillemme!