Julkisuuden ansioituneet, taitavat, tietävät, kauniit, vahvat ja rohkeat kiinnostavat ja kiehtovat. Joskus oikein joukolla juoksemme heitä katsomaan ja kuulemaan. Uusi ja erikoinen – jos kohta myös tuttu ja turvallinen – kutsuu meitä. Julkkikset ovat meille myös esikuvia – niin hyvässä kuin valitettavasti myös pahassa. He ovat lopultakin samanlaisia, vajavaisia ihmisiä kuin kuka tahansa meistä. Emme saa tehdä heistä sellaisen palvonnan kohteita, joka kuuluu yksin Jumalalle.
Millainen julkkis oli Jeesus Nasaretilainen? Maan päällä eläessään hän kärsi niin kuin kuka tahansa meistä, ennen muuta ristillä, jolle hänet naulittiin. Mutta kuolleista nouseminen todisti hänen jumalallista voimaansa. Sitä heijastavat välähdyksenomaisesti sairaiden parantamiset ja muut hänen ihmetekonsa. Hän on käskenyt kuuluttaa ristin sanomaa maailman ääriin asti.
Vuodet tuovat mukanaan yhtä ja toista kremppaa ja vaivaa – ehkäpä juuri siksi terveys on luonnostaan toivottua. Päivän evankeliumissa kansa tungeksi sen talon edessä, johon Jeesus oli asettunut. Nousevat mieleen suositut musiikki- ja muut festarit ”ryysiksineen”. Toivottavasti tämän päivän ruokailu sujuu hyvässä järjestyksessä!
Niin – Jumalan Pojalla oli ja on valta parantaa sairaita ja tehdä muutakin voimallista. Mutta älkäämme etsikö tässä kohden väärää toivoa. Toinen kysymys on, mikä milloinkin on Jumalan tahto. Terveys rajoittuu tähän elettäväksemme annettuun aikaan. Ennen muuta, kaikessa ja kaiken myötä Jeesus tahtoo saattaa meidät Jumalan yhteyteen, varjella siinä ja viedä kerran ikuiseen autuuteen. Kärsimykselläkin on tässä salattu tarkoituksensa. Mutta ei Herra jätä meitä yksin missään elämän tilanteessa.
Päivän evankeliumin vuoropuhelu käsittelee näitä kahta, parantumista ja syntien anteeksisaamista – jolla on aina myös ikuinen ulottuvuus. Toiset olivat ja ovat kiinnostuneita vain edellisestä, jotkut taas uskoivat Jeesus Nasaretilaiseen Jumalan Poikana, syntisten Vapahtajana.
Mutta ovatko nuo kaksi sittenkään täysin erillisiä toisistaan? ”Jatkoajan” saaminen voi muistuttaa: Tällä kertaa jäin eloon. Miten huomenna? Onkohan Jumalalla varattuna apu kuolemankin koittaessa? Päivän evankeliumin vuoropuhelu osoittaa, että parantuminen ja syntien anteeksisaaminen ovat yhdestä näkökulmasta samankaltaisia tapahtumia. Mikä onkaan ihmisen syvin ja vakavin vaiva? Eikö synti, joka kietoo, ahdistaa ja vie eroon Jumalasta? Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?” (Matt.16:26). ”Uskon halvaantuminen” on kuva uskon liikkeiden, Jumalan tahdon mukaisen elämän puuttumisesta
Mutta Jeesus on tullut maan päälle parantamaan vakavimman vaivamme. Ja sen hän teki tavalla, jota järki hämmästyy: Hän otti itse osakseen ihmisen kaiken kivun ja vaivan – ”kipujen mies ja sairauden tuttava”. Jumala ei siis ole välinpitämätön sille, mitä meille kuuluu. Jeesus tietää ihmisen kärsimyksen ja murheen, sillä hän on itse käynyt ne läpi. Naulittuna ristille hän sovitti ihmiskunnan Jumalan edessä, maksoi syntivelkamme, sitten nousi kuolleista, ja on herättävä meidätkin haudoistamme tämän maailman viimeisenä päivänä.
Ja kuka ikinä turvaa häneen, on Jumalalta armahdettu ja matkalla hänen luokseen, kirkkauteen pääsyn toivossa. Kristus nostaa meidät siitä, mihin olemme langenneet, ja kerran korottaa kunniaan. Uskon päämäärä on ajan rajan tuolla puolen. Mutta ennakkona itselle ja todistuksena muille usko palauttaa jotakin ikuisen elämän valtavasta perinnöstä jo tähän aikaan, maan päälle: Usko tuo myötään rakkautta, rauhaa ja iloa, joita tämä maailma ei voi tarjota.
Näin löydämme parhaan lohdutuksen kipujen ja vaivojen keskelle. Vaikka sairasvuode olisi osamme loppuun saakka, tässä heikkouteen kätketyssä Jumalan voimassa otamme vuoteemme ja toivossa käymme iloiten kohti taivaan kotia, palvellen matkalla muita.
Aleksis Kiven vähäisenä perässä kulkijana riimittelen: ”Ristillä on synnit kannettu, tänään kaikki anteeks’ annettu”. ”Elämä kun menee pilalle, Jeesus antaa uutta tilalle”.
Kuluvan vanhusten viikon tunnuslauseena on ”Iloa toimeliaisuudesta”. Päivän evankeliumi antaa aiheen ihmetellä sitä sinnikkyyttä ja vaivannäköä, millä nuo neljä miestä saattoivat sairaan ystävänsä Jeesuksen eteen. Entisajan katot saattoivat olla helposti purettavia, päre-, olki- tai tiilikattoja. Mutta kyseessä saattoi olla myös savesta, risuista ja oljista tehty kate, johon aukko syntyy lähinnä kaivamalla. Eikä ollut työkaluina muuta kuin pahainen kuokka tai lapio. Selvästi nuo miehet luottivat siihen, että Jeesus voi auttaa.
Mutta tuokin evankeliumin kohta puhuu jotakin uskosta. Esirukous on kuin käsivarret, joilla kannamme sairaita ja kaikkia muitakin Jeesuksen eteen. Kuten päivän evankeliumissa, Jeesuksen kohtaaminen tapahtuu alhaalla, katumuksen murheen laaksossa, ei ylhäällä. Mutta sielät nousemme, synnistä puhdistettuina, yhdessä Jeesuksen kanssa uuteen elämään ja kerran taivaaseen.
Millaista toimeliaisuutta on usko? Rukoilijaakin kantavat sanan käsivarret, evankeliumi. Ja sitähän on neljässä kirjassa: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Usko ja uskon rukous ovat Jumalan lahjaa ja työtä meissä. Uskon ja elämän perustana on Jeesuksen sovituskuolema ristillä ja ylösnousemus. Usko tuo myötään palvelemista, mutta ei vaatimusten ahdistamana, pakosta vaan iloisin ja vapain sydämin.
Vapahtajan turviin jäämme! Päivän evankeliumin sanoin: ”Poikani / tyttäreni, sinun syntisi annetaan anteeksi” (Mark.2:5).