Rakkaat kristityt;
tänään ei pitäisi puhua muista. Tänään ei pidä puhua heistä, jotka eivät ole tänään täällä kirkossa. Tänään katseen tulee olla meihin, jotka olemme täällä. Ei siksi, että olemme täällä – vaan siksi, että katse pitäisi nyt osata suunnata omaan sisikuntaan – unohtaa hetkeksi toisten arvostelu. Tämän päivän aihe on ”itsensä tutkiminen”.
Minulle pappina sen tulisi merkitä sitä, että minä tutkiskelen itseäni – ja sinulle, joka istut penkissä kuulijan paikalla sen tulisi merkitä sitä, että sinä tutkit itseäsi. Minä en tutkiskele sinua – etkä sinä minua. Vaikea juttu – sillä paljon helpompaa on aina puhua niistä, jotka eivät ole paikalla. Paljon helpompaa on puhua toisista – mutta ei itsestään. Tuntuu siltä kuin toisen puutteet olisi paljon helpompi nähdä kuin omansa. Merkillistä.
Toisten ymmärtäminen tuntuu helpommalta kuin itsensä ymmärtäminen. Toinen – ja erityisesti toisen käyttäytyminen on usein jotenkin ymmärrettävää – mutta oman itsen kohdalla tulee useammin mietittyä: no miten tässä nyt taas kävi näin. Itsestään voi jotenkin vielä oivaltaa sen, että elämä ei ole ihan yksinkertaista – eivät tekemiset, sanomiset tai ajatukset ole aina järjellä selitettävissä. Moni asia tuntuu kumpuavan aivan kuin jostain tuntemattomasta, olemukseni tiedostamattomasta puolesta. Toisten tekemisille on helpompi keksiä kaikenlaisia syitä.
Mistä ajatukset nousevat? Mikä saa meidät tekemään sen mitä teemme? Kokemaan, mitä koemme? Tai sanomaan, mitä sanomme? Tai jättämään tekemättä – mitä sitten jätämmekin tekemättä. Ajatuksiemme ja vaikuttimemme lähde on kahtaalla. Toisaalta meihin vaikuttaa monet ulkoiset vaikuttimet. Haluamme olla mieliksi, täyttää odotuksia. Haluamme noudattaa annettuja ohjeita ja käskyjä. Tahdomme täyttää rooliodotuksia, jotka meihin kohdistuu. Haluamme olla hyviä kristittyjä, suomalaisia, ihmisiä – niin mitä vain. Haluamme näyttää joltakin – näyttäytyä sopivissa paikoissa ja oikeassa seurassa.
Toisaalta ajatuksiimme ja tekemisiimme vaikuttaa meistä itsestämme nousevat vaikuttimet – usein täysin meidän tiedostamattamme. Itsensä ymmärtäminen tai tunteminen ei ole lainkaan itsestään selvä tai yksinkertainen ja helppo asia. Ei ole lainkaan selvää, että uskallan kuunnella itseäni – omia tarpeitani, ikävääni, vikojani.
Tämän sunnuntain Raamatun kohdat ovat upeita. Ensiksi Vanhan Testamentin teksti muistuttaa siitä, että korkealta tullaan alas. Jos sokeudun omalle todellisuudelleni ja kuvittelen olevani jossain korkealla – niin alas tullaan.
”Herran Sebaotin päivä
iskee kaikkeen ylpeään ja korkeaan,
kaikkeen mahtavaan ja ylhäiseen,
niin että se vaipuu maahan.”
Älä sokeudu sen edessä mikä näyttäytyy upeana ja kauniina ja suurena. Kaikki sellainen korkeus, jossa toinen asettuu toisen yläpuolelle painamaan toista alas – tulee kerran sortumaan. Siinä ei ole mitään tavoiteltavaa.
Tavoiteltavaa on siinä, että voit olla juuri sellainen kuin olet. Olet nimittäin parhaimmillasi sellaisena kuin olet – aina kun yrität enemmän, olet tosiasiassa vähemmän.
Johannes puolestaan kirjeessään avaa näkymän rohkeuden lähteeseen. Sen rohkeuden lähteeseen, joka antaa meille kristityille rohkeuden kohdata itsemme. Johannes julistaa meille: älä pelkää olla syntinen. Älä pelkää olla vajavainen. Älä pelkää olla syyllinen. Meidän syntimme on sovitettu. Näin hän kirjoitti: ”Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.”
Voin uskaltautua itsetutkiskeluuni, koska anteeksiantamus on valmiiksi puhuttu asia. Meille jokaiselle elämisen oikeutus on luvattu ja annettu. Syyllisyys ei meitä enää erota elämän lähteestä, Jumalasta.
Ja lopulta päädymme päivän evankeliumiin, jossa Jeesus puhuu lainopettajista ja fariseuksista. Lainopettajat olivat Mooseksen lain tuntijoita – sekä juutalaisia pappeja että oppineita maallikoita. Fariseukset puolestaan olivat, kuten tiedämme, uskonnollinen puolue. Molemmille ryhmille oli ominaista, että he mielestään tiesivät kuinka asioiden piti olla ja kuinka tuli elää. Heillä oli selkeät rajat, mielestään he tunsivat Jumalan lain. He olivat innokkaita opettamaan sitä toisille. Ja Jeesus toki kehotti kuuntelemaan heitä. Mutta, mutta… he asettivat Jeesuksen sanojen mukaan toisille kannettavaksi taakkoja, joita eivät itse olleet valmiit sormellakaan liikuttamaan. Kristus toimi toisin. Häneen kuormansa on kevyt kantaa – ja ennen kaikkea hän otti meidän kuormamme kannettavakseen.
Ei tarvitse siis olla enemmän kuin on. Eikä tarvitse nöyristellä ollakseen vähemmän kuin on. Kristus on kutsunut sinut olemaan juuri sinä. Oikea nöyryys ja oikea itsetuntemus kulkevat käsi kädessä. Siihen vapauteen meidät on kutsuttu.