2. paastonajan sunnuntai, Mt. 15: 21 – 28, Esko Väyrynen

Erään henkilökohtaisen keskustelun jälkeen kirjoitin muistikirjaani: ”Ahdistusten alla kipuilevalle on vaikea puhua synnin palkasta.”
Kuunneltuani synnintunnon ja syyllisyyden ahdistaman ihmisen hätää jouduin jälkeenpäin pettyneenä toteamaan, että en osannut sanoa oikeastaan mitään rohkaisevaa tai lohduttavaa. Ei tullut mieleen mitään sellaista, jota olisi voinut sanoa. Ainoa, mikä pyöri ajatuksissani, oli: ”Synnin palkka on kuolema.” Mutta en pystynyt sitä sanomaan, koska juuri se tuota onnetonta ahdisti.
Kun sitten jälkeenpäin etsin tuon silloin mieleeni nousseen kohdan Raamatusta, niin tavallaan petyin, että en ottanut sitä silloin esille. Sillä jatko on kaikkea muuta kuin ahdistava: ”mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” Rm. 6:23.
Tuo tapaus tuli mieleeni tutkiessani tämän päivän evankeliumitekstiä. Ahdistuneelle vaimolle Jeesuksella ei näytä olevan mitään sanottavaa. Jeesus ei vastannut hänelle sanaakaan. Epäjumalia palvovan kanaanilaisen heimon jäsenenä vaimon ahdistus suorastaan kiristyy, kun Jeesus peräti torjuu hänen avunpyyntönsä opetuslastensakin taivutteluista huolimatta: ”Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö.”
Miksi Jeesus torjuu ahdistuneen avunpyynnön? Kiusaako Jeesus epätoivoista ihmistä?
Lutherin selityksen mukaan ”Isä meidän” rukouksen kuudenteen rukoukseen ”Jumala ei kiusaa ketään”. Toisaalta Jeesus on Jumalan Poika ja näin ollen myös totinen Jumala. Vaikka Jeesus toistamiseen torjuu vaimon avunpyynnön, ei ole kyse vaimon kiusaamisesta. Toisaalta ei voi välttyä hämmästelemästä sitä, että Jeesus asetti vaimon uskon noin hirvittävän kovalle koetukselle. On syytä muistaa, että riivaajan asuminen tyttäressä merkitsi tuolle vaimolle perkeleen ylivaltaa hänen kodissaan. Toisaalta Jeesuksen kieltäytyminen merkitsi tuolle vaimolle joutumista Jumalan hylkäämäksi saastaisen ja epäjumalia palvovan kansan jäsenenä. Mutta kun muistamme, että Jeesus on Jumalan Poika, niin voimme luottaa, että Jeesus ei saata vaimoa epätoivoon, vaikka hän asettikin hänen uskonsa kovalle koetukselle. Jeesus Jumalan Poikana tunsi, kuinka suuren koetuksen vaimon usko kestää. Samalla kun Jeesus tiesi vaimon uskon määrän, samalla Jeesus omalla läsnäolollaan herätti ja ylläpiti vaimon uskon. Epätoivon ahdistaessakin vaimolla oli tunne, että hänellä on elämänsä tilaisuus puhutella jumalallista mahtia ja täytäntöön panijaa, jonka edessä vaikenee kaikki ahdistus.
Jos me päädymme siihen, että näennäisessä Jeesuksen töykeydessä hätääntynyttä ja sielunvihollisen kiusaamaa vaimoparkaa kohtaan ei ollut lainkaan kyse uhkarohkeasta toisen uskon koettelemisesta eli uskon voimakkuuden mittaamisesta, niin silloin joudumme kysymään: miksi Jeesus piinasi vaaimoa noin pitkään. Meidän tulee muistaa, että Jeesus opettaa kaikella käyttäytymisellään Jumalan tahtoa. Silloin voimme kysyä: mitä Jeesus tällä tahtoi opettaa seuraajilleen, siis myös meille.
Meille tämän päivän vanhemmille lienee tuttua se ahdistus, jonka tämän päivän riivaaja aiheuttaa lapsiamme riivaamalla. Esimerkkinä voimme mainita huumeiden ja päihteiden synnyttämän riippuvuuden eli orjuuden tai videoiden välityksellä hankitun kauhuelokuvien synnyttämän ahdistuksen. Tämän ilmentymiä lienevät jopa lasten suorittamat väkivallan teot. Kanaanilaisen vaimon meille antama opetus, paremminkin Jeesuksen opetus, on tämä: epätoivoisessakin tilanteessa me saamme huutaa Jeesuksen perään. Kanaanilaisen vaimon uskon määrä ei ole mittana meille.
Jeesus vaatii meiltä juuri niin paljon uskoa, kuin hän on nähnyt hyväksi lahjoittaa sitä meille. Jos me joudumme toteamaan, että meidän uskomme ei kestä niin kovaa ahdistusta kuin tuon kanaanilaisen vaimon saama usko, niin se ei ole silloin meille tarpeen. Ehkä meidän uskomme horjuu helposti sen tähden, että joutuisimme yhä uudestaan pyytämään: Herra, auta minua. Ehkä me ilman tätä yhä uudelleen toistuvaa ja nöyryyttävää kokemusta oman uskomme heikkoudesta unohtaisimme, että meidän uskomme ei perustu ihmisen kykyihin, vaan Jumalan voimaan, 1. Kor. 2:5. Saihan Paavalikin vastaukseksi valituksiinsa oman uskonsa heikkoudesta: ”Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa” 2. Kor. 12:9. Me heikkouskoiset saamme opetella tyytymään muruihin, joita Jumala näkee kaikkiviisaudessaan hyväksi tiputella meille.
Mutta meille, jotka elämme säädyllisesti ja osallistumme aika ajoin seurakunnan tilaisuuksiin, muruihin tyytyminen eli uskon heikkouden paljastuminen on yhtä nöyryyttävää kuin kanaanilaisen vaimon puhutteleminen penikaksi. Me niin mielellämme toivoisimme hyötyvämme seurakuntaelämään osallistumisesta edes sen verran, että saisimme vahvemman uskon. Haluaisimme kuulua valitun kansan jäsenten etuoikeutettuun asemaan. Kanaanilainen vaimo oli juutalaisten mittapuulla arvioituna pakana. Tosin juuri valittu kansa hylkäsi ja ristiinnaulitsi Jeesuksen. Mutta kanaanilaisen vaimon esikuvallisuus oli siinä, että hän turvautui hädässään Jeesuksen jumalalliseen voimaan, ei oman uskonsa horjumattomuuteen.
Jeesuksen jumalalliseen voimaan turvaamisesta seuraa iankaikkinen elämä. Omaan voimaan luottamisesta seuraa kuolema. Itseluottamuksensa kadottaneelle turvautuminen Jeesukseen on siirtymistä pimeyden vallasta Jumalan Pojan valtakunnan perilliseksi, Jumalan pyhittämien yhteisön jäseneksi, Kol. 1:12-13. Sielunvihollisen kiusaamina me joudumme epäuskon ja toivottomuuden tilaan. Jumalan eläväksi tekevä ja uutta luova voima paljastuu silloin, kun riivaajan vaivaama syntinen uskaltautuu huutamaan Herraa avukseen.
Jeesuksen viivyttely kanaanilaisen vaimon auttamisessa opettaa meille, että vaimolla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hänellä ei ollut varaa loukkautua Jeesuksen näennäiseen töykeyteen. Vaimolle Jeesus oli ainoa toivo. Ystävät. Kun meitä ja läheisiämme tai tuttaviamme raastaa tämän ajan riivaajat, niin silloin meidän ainoa toivomme on turvautuminen Jeesuksen apuun. Me saamme huutaa Jeesusta avuksi omassa ahdistuksessa. Me saamme huutaa Jeesusta avuksi ystävän ahdistuksessa. Tämän päivän evankeliumi opettaa meille, että avunhuuto kuullaan, vaikka Herra näyttää kohtelevan meitä töykeästi. Ahdistusten ja synnin kiusojen jatkuminen ei tarkoita Jumalan hylkäystä. Omat ansiot paljastavat meille kuoleman, me sorrumme ja lankeamme. Kristuksen ansiot avaavat meille iankaikkisen elämän, hänen kuolemansa on meidän elämämme, 1. Jh. 3:14.
Uskonkilvoitus, synnistä luopuminen, on kuin muruista elämistä. Me emme saa sitä koskaan valmiiksi, sillä paha riippuu meissä kiinni, Rm. 7:21. Kilvoitus on aloitettava aina uudelleen alusta. Mutta meillä on lupa pyydellä toistuvasti anteeksi taivaalliselta Isältä. Jeesus vakuuttaa Jumalan kuulevan niitä, jotka häntä toistuvasti avuksi huutavat: ”Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apunsa? Minä sanon teille: hän toimittaa heille oikeuden pian” Lk. 18: 7-8.