Syksyn loskan ja talven tuiskujen, hämärän ja pimeyden, vilun ja viiman keskellä haaveilemme auringonpaisteesta ja lämmöstä. Mutta sitten kun hellesäät tulevat, valitamme niistäkin. Tällä kertaa tosin säätila on ollut maamme oloissa pitkän aikaa poikkeuksellisen lämmin ja sateeton.
Kaipaamme auringonpaistetta, mutta siltä on suojauduttava. Vain näin voimme nauttia kesäisestä poutasäästä. Keinoina ovat varjo, vilpoisa vaatetus, sisällä oleilu, ilmastointi, nesteen nauttiminen, suihku tai uiminen, aurinkolasit ja -voide, lepo … Mikäli taivaalla on pilviä, osaltaan nekin vaimentavat suoraa auringon säteilyä.
Jumalan kirkkaus on hänen pyhyyttään ja kaikkivaltiasta voimaansa. Kaipaamme Jumalan kirkkautta, taivasta jo maan päällä, tai edes palasen siitä: taivaallista iloa, rauhaa – kirkastusvuorikokemuksia. Mutta emme voi tällaisenamme tulla Jumalan kasvojen eteen. Vanhan liiton ilmestysmajassa Jesaja huusi: ”Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin” (Jes. 6:5). Apostoli Paavali opettaa: ”Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23).
Mutta suuressa rakkaudessaan Jumala, kirkkautensa kätkien, antoi Poikansa syntyä ihmiseksi maan päälle. Jeesus Kristus – Jumala ja ihminen samassa henkilössä. Hän kävi läpi kaiken heikkouden, puutteen ja kärsimyksen mitä ihmisellä vain voi olla. Mutta syntiä ei Jumalan Poika tehnyt. Jumalallista voimaansa hän osoitti ennen kuolemaansa vain välähdyksinä: teki voimallisia tekoja, antoi syntejä anteeksi, opetti niin kuin se, jolle on annettu valta … Kaikessa tässä hänen ulkoinen olemuksensa pysyi kuitenkin niin kuin kenellä tahansa meistä.
Näin siksi, että hän kykeni ymmärtämään kaikkia vajavuuksiamme ja ihmisruumiissa sovittamaan ihmisen synnin. Jumala tuli lähelle meitä. Kristuksen, välittäjän kautta, pääsemme Jumalan yhteyteen ja osalliseksi hänen kirkkaudestaan: ”Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan” (Kor. 4:6).
Mutta Kirkastusvuorella Jeesuksen olemus muuttui myös näkyvällä tavalla. Kuten Markus toteaa, jopa ”hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan” (Mark.9:3). Tässä on viittaus siihen kirkkauteen, jonka Jeesus sai ylösnousemuksessa. Silloin hän ei enää kätkenyt jumalallista kirkkauttaan. Jeesus ei enää ollut ajan ja paikan rajoitusten alainen – hänelle annettiin kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
Mutta päivän evankeliumia edeltävissä ja jälkeen tulevissa teksteissä on puhetta Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta. Jo Vanhan liiton profeetat olivat hänestä ennustaneet – Elia oli vuorella profeettojen edustajana. Mooses puolestaan edusti lakia, johon on niin ikään kätkettynä varjo tulevasta – esimerkkinä vaikkapa säädökset temppeliuhreista, esikuvina Kristuksen ristillä antamasta, kertakaikkisesta syntiuhrista. Erityisesti Jeesus täytti myös kymmenen käskyn lain, ottamalla itselleen rangaistuksen maailman synneistä.
Kärsimyksen ja kuoleman kautta Jeesus oli siirtyvä kirkkauteen. Pitkäperjantain pimeyteen on kätkettynä pääsiäisaamun kirkkaus. Jäähyväisrukouksessaan Jeesus sanoo: ”Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut” (Joh.17:1). Kristus kirkastettiin ristillä.
Miten me voimme päivän evankeliumin mukaan tulla osallisiksi Jumalan kirkkaudesta? Millä tavoin voimme samaistua Jeesuksen mukana vuorelle tulleisiin opetuslapsiin?
Ei ollut ainoa kerta, kun opetuslapset nukahtivat Jeesuksen seurassa tärkeissä tilanteissa. Mutta herättyään he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan sekä Mooseksen ja Elian. Me nukumme synnin unessa, kunnes omatunto herätetään. Tässä tarvitaan kymmentä käskyä osoittamaan rikkomuksia, mutta usein myös kärsimystä ja muita elämänvaiheita pysäyttämään pakoamme Jumalan kasvojen edestä, havaitsemaan oma, kadotettu tila ja kuulemaan Jumalan sanaa: ”Herää, sinä joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus on sinua valaiseva!” (Ef. 5:14).
Opetuslasten oli hyvä olla. Pietarin ehdotus majojen rakentamiseksi viittaa haluumme jäädä nauttimaan taivaallisesta ilosta ja rauhasta. Emme kuitenkaan aina käsitä, että pysyvänä ja täyteisenä tuo tila on vasta taivaassa. Osanamme on myös kristityn arkinen elämä kaikkine vaivoineen ja vastuksineen. Luukas jatkaakin kirkastusvuorikertomusta vuorelta alas tulemisella.
Mutta siellä voimme kohdata Herran yhä uudelleen, kätketyssä kirkkaudessa ja, lähimmäistä rakastaen, kirkastaa Jumalaa omalla elämällämme. Jeesus sanoo: ”Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani” (Joh. 15:8). Mutta sen sijaan, että etsisimme kirkkautta itseään, meitä kutsutaan etsimään kirkkauden antajaa, Jeesusta. Ja missä Jeesus, siellä Jumala. Päivän evankeliumiin sisältyy näkökulma Jeesuksen kohtaamiseen.
Jo Vanhan liiton aikana Jumala kuljetti kansaansa kohti luvattua maata pilven johtamana. Evankeliumi kertoo, miten Jeesus astui ylös taivaaseen pilven kantamana ja on kerran tuleva takaisin samalla tavalla. Pilvi on vettä, mutta höyrynä se on huonosti läpinäkyvää.
Kirkastusvuorella pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” (Luuk.9:35). Vesi ja Jumalan sana ovat yhteensä kaste. Kristitty kastetaan vedellä vain kerran elämän aikana, mutta uskon myötä joka päivä Pyhällä Hengellä. Sanan opetusta, jossa Jeesus on keskuksena, sekä ehtoollista, rukousta ja kristittyjen yhteyttä, tarvitsemme uskon hoitamiseksi jatkossakin. Saamme synnit anteeksi ja tulemme osallisiksi Jumalan kirkkaudesta, taivaallisesta ilosta ja rauhasta sekä rakkaudesta, jossa täytetään kymmentä käskyä. Näin puemme Kristuksen yllemme.
Ja kun usko säilyy, meillä on toivo kerran päästä Jumalan kirkkauteen: ”Kristus teissä, kirkkauden toivo” (Kol. 1:27, KR38). Ja sitten kun Jeesus saapuu kirkkaudessaan, heräämme kuolonunesta kirkastetussa ruumiissa, samanlaisessa kuin Jeesuksella on jo nyt. Tänne jäävät kaikki vajavuudet, kokonaan on poissa myös synti. Käymme vehnänjyvän tien: ”Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana” (1. Kor. 15:43).
”Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkkaus, kun hän antoi meille rakkaan Poikansa!” (Ef.1:6).