Pientä paastoa on jäljellä enää yksi viikko. Joku havahtuu siihen, että ai niin, historiallisesti joulunaikaan kuuluu paasto. Toinen paastoaa lahjojen antamisesta. Kolmas pikkujoulujen alkoholitarjoilusta. Joku odottaa ensimmäistä jouluaan lapsen kanssa. Jollakulla on reilun viikon kuluttua edessään ensimmäinen joulu yksin.
Se ei kuitenkaan ole vielä nyt.
Joulunalusaika näyttäytyy herkästi ajallisesti kiinteänä, sitkeänä massana. Ensimmäisenä adventtina lauletaan riemullinen hoosianna, jonka jälkeen isot öljylämmitteiset kiinteistöt kumisevat tyhjyyttään pitkin Suomen Siionia monta viikkoa. Annetaan keräyspatoihin rahaa, muistellaan aiempia jouluja hyvässä tai pahassa, hankitaan lahjoja, menetetään hermot, itketään kuolleet, kirotaan sukulaiset, pussaillaan pakkasyönä peiton alla, täristään yksin pimeässä pikkujoulujen jälkeisenä aamuna pikkuporvarillista krapulaa ja hyvällä tuurilla päästään joululomalle pariksi päiväksi. Toisille adventtiaika on taistelu Kela-rahojen saapumisesta ennen juhlapyhiä, suljettu neulanvaihtopiste, ahdistuneisuus kirkkaista jouluvaloista, lippuviinapullon jakaminen kaverin kanssa puistonpenkillä, pirikitkut joulupäivän aamuna eikä ketään, kuka vastaisi puhelimeen.
Sekään ei ole kuitenkaan vielä nyt.
Joulunaika ei ole ajallisesti kiinteä ja ajatuksellisesti turpeaksi tekevä muodoton massa. Emme elä joulunaikaa, vaan adventtia, Herran tulemisen aikaa, Jumalan tuleentumisen aikaa, jossa Kristus kurottaa kuilun yli lähestyäkseen meitä ja antaakseen meille itsensä, sovituksensa ja rauhansa. Se on aikaa valmistautua. Se on aikaa löytää itsestään sellaisia paikkoja, jotka eivät ole hiljaa. Se on mahdollisuus etsiä ja valaista sellaisia mielen alueita, joissa riitelemme itsemme kanssa ja keräämme vihaa muita ihmisiä kohtaan niinä hetkinä, kun olemme yksin ajatustemme kanssa.
Paastoaminen estää turtumista ja kirkastaa havaintokykyämme, vaan silti ankarinkin askeetti joutuu myöntämään, että jossain kohtaa ote kieltäytymisestä ja keskittymisestä lipeää. Johannes Kastaja, kamelinkarvakalsareihin sonnustautunut Jordan-virran naavaparta oli melko varmasti kokenut paastoaja, hehkuvasilmäinen hullu, jolla oli Jumalan antama tehtävä. Hän oli armotonkin vaatiessaan oikeudenmukaisuutta itseltään ja muilta ja kertoessaan Messiaan saapumisesta. Nyt seinä oli kuitenkin tullut eteen. Johannes istui tyrmässä arvosteltuaan kuningas Herodesta. Ihan aiheesta, ja ihan oikein, mutta sen seurauksena Johannes oli päässyt palatsin selliin tuijottelemaan kiviä. Jeesus ei ehkä ollut täysin vastannut Johanneksen odotuksia.
“Jäbä lupas hoitaa, mutta nyt mä oon täällä ja jäbä ei hoitanu!”
Ehkä Johanneksen piti nähdä vankilassaan epäuskon kuilu, jotta Jeesus voisi kurottaa sen yli lähestyäkseen häntä. Ehkä Johanneksen todellinen erämaa olikin hänen sisällään, paikka, jossa hän riiteli oman uskonsa ja odotustensa kanssa silloin, kun hän oli yksin ajatustensa kanssa.
Oletko sinä se odotettu, vai odotammeko me vielä jotakuta toista?
Adventti ei ole odotuksen vaan saapumisen, tuleentumisen aikaa.
Meidän on helppo pettyä jos me olemme jo ennalta päättäneet, mitä haluamme tapahtuvan; me olemme päättäneet, että asiat ovat jollain tietyllä tavalla. Johannes oli ehkä päättänyt, että messias oli lopun aikojen soturikuningas, joka syö rautaa ja ulostaa kettinkiä, iskee sortajat hajalle kaikkiin neljään ilmansuuntaan ja laittaa maailmanlopun pasuunat soimaan.
Jeesuksen vastaus on yhtäsukainen hänen tekojensa kanssa. Profeettojen sanat tulevat toteen: rammat kävelevät, kuurot kuulevat. Kuolleista tehdään eläviä, ja hyvä sanoma julistetaan köyhille. Ei miekkoja, ei keihäitä. Ei vaunuja tahi sotajoukkoja.
Rakkaus on saapunut maailmaan, ja se on jotain, mitä maailma ei osannut odottaa silloin, eikä se osaa odottaa sitä nytkään.
Hengitä.
Sinun ja minun sisälläni on autiomaa, so. asumaton seutu, jossa Jumalan henki kulkee jokainen hetki. Mitä sinä odotat näkeväsi siellä? Ruokoja eli omia ajatuksiasi, jotka poukkoilevat sinne tänne tuulen mukana? Jotain kivoja ja kauniita kuvitelmia tulevaisuudesta, jolloin kaikki on hyvin ja unelmasi ovat toteutuneet, vaiko muistelmia jostain kauniista päivästä, turpeanlaiskaa ja muodotonta hyggeilyä?
Me lataamme jokaisen hetken etenkin kausijuhlien aikaan omilla odotuksillamme, mielikuvillamme ja kuvitelmillamme. Meillä on niin kiire nähdä kaikenlaista, ettemme muista lähteneemme katsomaan sitä, mikä on todellista. Katsominen on erilaista toimintaa. Se on hiljaisuutta, näkemisen tarpeesta luopumista. Se on Jumalan hiljaisuuden sallimista asumattomassa paikassa. Se on Hengen antama oivallus siitä, että mikään sanojemme kartta ei voi kuvata sitä sisäistä maastoa, jossa Kristus etsii meitä. Sulje silmäsi. Hengitä.
*hiljaisuus*
Millaisen vankilan sinä olet rakentanut itsellesi odottaessasi vastausta Jeesukselta? Millaisia ihmetekoja sinä vaadit, jotta saisit rauhan? Älä tartu ensimmäisiin ajatuksiisi, äläkä arvioi niitä. Ole vain siinä. Hengitä. Katsele, älä näe,vaan Anna itsesi tulla nähdyksi.
Kristus on jo tullut maailmaan, ja hän tulee ja täyttää sen uudestaan, koko ajan ja joka ikinen hetki. Ulkoisesti. Sisäisesti. Hän tulee ja antaa itsensä ehtoollisessa, avaimeksi kunkin omaan vankilaan. Odottamatta. Sellaisella tavalla, jota me emme osaisi odottaa, ja joka voi saada meidät hetkeksi epäilyksenkin valtaan.
Tänäkin jouluna Jeesus syntyy seimeensä. Mutta se ei ole vielä nyt.
Kristus on jo täällä. Kristus on jo tullut autiomaahamme, ja muutos on jo tulossa, vaikka huutavan ääni erämaassa hukkuukin omien ajatustemme ja mieltymystemme myrskyyn. Meidän ei pidä olettaa näkevämme mitään ympärillämme tai kanssaihmisissämme. Meidän täytyy luopua sellaisesta ajattelusta, joka uhraa Jumalan luoman hyvän ja kauniin oman henkilökohtaisen hyötymme ja mieltymysten alttarilla.
Jeesus tulee joka hetki. Se hetki on myös nyt. Se hetki on armon ja rakkauden hetki. Hengitä. Älä odota mitään. Anna Jumalan liikkua asumattomassa paikassasi. Avaa silmäsi.
Me olemme vapaita jo nyt. Ei äsken. Ei kohta. Vaan nyt. Tässä hetkessä.