Autuuttavan läsnäolon tila
Käännepisteiden kiintopisteitä
Isoisäni isoisä oli 48 vuotta saman kappeliseurakunnan kappalaisena. Näkökulmasta riippuen häntä voi luonnehtia sekä uskolliseksi seurakuntansa palvelijaksi että jo varhain vanhentuneeksi ja sen myötä paikalleen jämähtäneeksi pappismieheksi. Sikäli kuin tiedän, kummallakin kuvauksella on oikeutuksensa. Vaikka hän itse pysyikin vakaana vanhoillaan, paljon noiden vuosien aikana ehti tapahtua. Maailma muuttui olennaisesti.
Jo ajanjakson alkupuolella (vuonna 1846) rakennettiin uusi kirkko ja vanhasta luovuttiin, ”ei niin paljon huonoutensa kuin ahtautensa vuoksi”, niin kuin tuolloin vielä nuori kappalainen huomautti. Kun vanha kirkko oli tuolloin lähes satavuotias, kaikille seurakuntalaisille oli muodostunut siihen jonkinlainen suhde. Viimeinen jumalanpalvelus toisena pääsiäispäivänä oli haikea ja ero vanhasta, tutusta ja turvallisesta vaikea.
Liedon seurakunta ja seurakuntalaiset eivät suinkaan ole nyt samassa tilanteessa. Ikiaikainen kivikirkko, pyhän Pietarin nimikko, tulee tulevaisuudessakin olemaan sama. Mutta vaikka se edelleen onkin yksi ja sama, yksi jakso sen vuosisataisessa historiassa on nyt päätöksessään. Samalla kun moni uteliaana ja jopa innoissaan odottaa sitä, mitä pitkä kirkon jatkumo seuraavaksi tarjoaakaan, samalla samat ihmiset haluavat muistella lämmöllä ja kunnioituksella niitä kiintopisteitä, jotka nyt siirtyvät, ja sitä näkymää, joka nyt muuttuu.
Isoisäni isoisä avasi tätä kokemusta sanoilla, joiden muoto ja tyyli ovat tietenkin vanhoja, mutta joiden sisältöön voi nytkin liittyä: ”Tänne teitä, vanhempienne hellän huolenpidon kautta, kumminne kantoivat käsivarsillaan tekemään Jumalan kanssa kasteenne liiton. Tässä Herran huoneessa ovat useammat teistä tämän kasteenliiton vahvistaneet ja tämän alttarin ääressä julkisesti vannoneet tahtovanne olla Jesuksen omaisuutena ja sen vahvistukseksi nauttineet ensimmäisen nesteen siitä taivaallisesta viinapuusta, jonka uudistuksen sitten olette monta kertaa kertoneet. Ne penkit ja paikat, joissa nyt istutte, ovat teille hyvin tutut; ne todistavat, kuinka monta kertaa raskaalla mielellä ja painavalla sydämmellä olette niihin istahtaneet, vaan elävän sanan kirvoittamina ne jälleen jättäneet; ne ovat todistajia teidän salaisiin huokauksiinne ja katkeriin kyyneliinne, kun niissä olette sydämmenne Herralle avanneet.” Elämän käännepisteillä jos millä on kirkossa kiintopisteensä.
Tavat tarttuvat seiniin
Aiempi kirkkoherranne Erkki Marttinen luki meille psalmitekstin, joka kertoo jostakin samankaltaisesta. Sydän täyttyy kaipauksesta ikävöidessään jo Herran temppelin esipihoillekin. Eikä temppelin alttari ole vain ihmisen kiintopiste, vaan vieläpä varpusen ja pääskysenkin koti ja pesä, muunkin luomakunnan turva ja toivo. Jumalanpalveluksen tilaan kiinnittyy kaikki se elämän ilo ja olemisen taakka, jonka kanssa paikalle on tultu, vuosikymmenet ja jopa vuosisadat. Kysymys ei ole ”vain seinistä”, vaikka joku täysin ulkopuolinen niin saattaisikin nähdä ja kokea. Tänne kokoontuneet kokevat ne sellaisiksi seiniksi, joihin virret, saarnat ja rukoukset ovat lähtemättömästi tarttuneet. Niin paksut kuin seinien kivimuurit ovatkin, juuri tähän on ajan myötä syntynyt sellainen ”ohut paikka”, joiksi Jumalan kohtaamisen ja pyhän kokemisen erityisiä tiloja on alettu kutsua.
Jatkuvuudella ja toistolla on tavaton merkitys. Lukemani evankeliumin alussa todetaan, että Jeesus meni sapattina synagogaan ”tapansa mukaan”. Se oli tavanmukaista toimintaa, sananmukaisesti tavan-mukaista, mutta tämänkertainen synagogankäynti osoittautuikin aivan erityiseksi aina sitä myöten, että siitä puhutaan vielä vuosituhansien päästä. Synagogankäynti kyllä oli tavanmukainen, mutta siitä avautuva uusi todellisuus oli sitä vastoin aivan tavaton: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” Sellaista ei tavallisesti tapahdu, vaan vain sen kerran, jona aikakausi vaihtuu toiseksi.
Liturgiaa liturgian jälkeen
Jeesus sovitti itseensä Jesajan profetian, jonka mukaisesti hänet on lähetetty ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”. Se, mitä jumalanpalveluksessa on tavattu kuulla, ei pysykään vain jumalanpalvelustilassa. Se tapaa laajeta, se etsii tilansa, se muuttaa yhteistä elämää. Sen, mistä puhutaan, mitä veisataan ja mitä rukoillaan, sen toteuttamisen ja toteutumisen paikka on seinien ulkopuolinen maailma.
Siitä meille luki toinen aiemmista kirkkoherroistanne Esko Laine. ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” Pietarin kirkossa meidän sopii edelleen kuunnella ensimmäisen Pietarin kirjeen tarkennusta (1 Pt 2,5) siitä, millaisia kiviä oikein tarkoitetaan: ”Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi.” Mitä kirkon muurien sisällä ikinä tapahtuukaan, se vie kaikkien muurien ulkopuolelle. Juuri siitähän Jeesuksen kutsumuksessa oli kysymys ja hänen seuraajiaanhan me olemme: ”Myös Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle.” (Hpr 13,12s) Ortodoksisessa sisarkirkossamme puhutaan ”liturgiasta liturgian jälkeen” – silläkin tavoin sen voi ilmaista, mikä on kahdenlaisen jumalanpalveluksen tila ja aika ja paikka.
Samassa junassa ajasta aikaan
Viittasin aluksi siihen, että isoisäni isoisän pitkän viranhoidon aikana tapahtui perustavanlaatuisia muutoksia. Kun hän vuonna 1841 aloitti kappalaisena, vallitsi vielä jokseenkin rikkumaton kristillinen yhtenäiskulttuuri. Kappalaisen kuolinvuoteen 1890 mennessä se oli kuitenkin selvästi säröillyt. Vuonna 1865 kunta erotettiin seurakunnasta eikä kirkkoherra tai kappalainen enää ollut yhtä aikaa paikkakuntansa hengellinen ja maallinen johtaja. Ja vaikka paapanpaappani olikin todennut, että ”en minä rautatiestä pidä, ihmiset alkavat liiaksi kulkea paikasta toiseen”, vuonna 1882 hänen oli yhtä kaikki sopeuduttava siihen, että junat nyt vain kulkevat, ja tämän mukanaan tuomaan elämänrytmin muutokseen.
Tässä suhteessa me tämän ajan ihmiset olemme aivan selvästi samassa veneessä – tai samassa junassa. 1800-luvun lopulla rautatie, liikkuvuus ja liikenne piirsivät kokemuksellisen elämänpiirin uudelleen peruuttamattomalla tavalla. Nyt saman on tehnyt meille ”tietoliikenne”, vaikka kukaan ei tietoverkkoa sillä nimellä enää nimitäkään. Läheinen ja etäinen, oma ja vieras tai paikallinen ja maailmanlaaja ovat netissä käsillä yhtä aikaa ja itse asiassa yhtä ja samaa. Sen keskellä keskiaikaisuus saattaa tuntua jopa hiukan turhanaikaiselta. Miksi peruskorjata vanhaa ja paikallista, jos kaikki on kaikkialla kaiken aikaa yhtä kaikki?
Siksi, että nykyaika on samaa aikaa kuin keskiaika. Siksi, että kaikki ei ole kaikkialla kaiken aikaa, vaikka onkin olevinaan. Siksi, että paikan päällä nähdyn ja kuullun, koetun ja kosketetun arvo on taas käymässä ilmeiseksi. Elämä ei olekaan yhä uusien elämysten kyltymätöntä jahtaamista koko maailman pelikentällä, vaan jotakin totuttua ja toistuvaa tässä lähellä, käden ulottuvilla. Ellemme jo muutenkin olisi olleet sen tajuamaisillamme, viimeistään korona teki sen ilmeiseksi: tärkeää – tai jopa autuasta – on jakaa elämää läheistensä kanssa, katsoa ihmisiä kasvoista kasvoihin ja olla läsnä. Elämä on tässä ja se on aina nyt. Se ei ole toisaalla eikä vasta sitten kun.
Sellaisena kuin Liedon seurakunta aikanaan saa Pietarinkirkkonsa takaisin, se tulee yhtä aikaa uutena ja vanhana olemaan tuon autuaan keskinäisyyden ja autuuttavan läsnäolon tila. Se edustaa niin muutosta kuin pysyvyyttäkin. Niin maailmassa kuin se onkin, se tuo nähtäväksi, kuultavaksi, koettavaksi ja kosketettavaksi sen todellisuuden, joka ei ole tästä maailmasta. Meitä odottaa ja kutsuu kodikas pyhä tila, jonka ovet ovat auki tulla ja mennä.