Musiikin tohtori, diplomipianisti, kanttori-urkuri ja teologian kandidaatti Pekka Vapaavuori kirjoittaa eräässä kirjoituksessaan: ”Apostolinen uskontunnustus, samoin kuin sitä laajempi Nikean uskontunnustus ovat oman aikansa hedelmiä, jotka kantavat mukanaan aikansa käsityksiä luonnontieteistä, biologiasta, yhteiskunnasta ja maailmankaikkeudesta. Levitessään juutalaisten parista hellenistiseen maailmaan kristinusko joutui puolustautumaan sekä juutalaista monoteismiä että hellenistisen maailman polyteismiä vastaan. Tässä tilanteessa kristinuskon ominaispiirteiden määrittely kehittyi aina vain yksityiskohtaisemmaksi. Oli niin paljon asioita ja käsityksiä, joita vastaan piti puolustautua. Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Niitä uhkakuvia, joita vastaan tuolloin puolustauduttiin, ei enää ole, uhkakuvat ovat toisaalla. Maailma on muutenkin muuttunut aivan erilaiseksi. Sitä maailmaa, jossa uskontunnustuksemme syntyivät, ei enää ole olemassa. – – Tämän päivän ihmiselle, jolle on jo koulussa opetettu perusasiat luonnonlaeista, maailmankaikkeuden synnystä ja rakenteista, uskontunnustus kertoo enimmäkseen siitä, millaiseksi maailma ymmärrettiin pari tuhatta vuotta sitten. Onko meidän siis lähdettävä siitä, että astuesssamme sisään kirkon ovesta homo profanus meissä muuttuu homo religiosukseksi ja me siirrymme 2000 vuoden takaiseen maailmaan?”
Vapaavuori kirjoittaa tajunneensa jo nuorena, että kirkon käyttämä uskontunnustus on ihmisten laatima järjestelmä, joka ei voi olla ikuisesti koskematon ja muuttumaton. Nuorena pappina hän ei kuitenkaan uskaltanut vetää käytännön toimissaan johtopäätöksiä siitä, mitä oli tajunnut. Hän alkoi ajella kaksilla rattailla. Vastoin sisäistä ymmärrystään ja vakaumustaan hän sanoi alttarilta seurakunnan edessä minä uskon ja niin edelleen. Tietenkin hän teologiaa opiskelleena osasi selittää itselleen, että kyseessä on symboli, vertauskuva eikä mikään kirjaimellisesti otettava faktakokoelma, mutta siinä alttarilla seistessään hän vakuutti uskovansa todeksi sanasta sanaan, mitä ääneen lausui. Vapaavuori tunsi valehtelevansa. Niinpä hänen leipätyönsä pappina vaihtui pian työhön pianonsoiton opettajana. Näin hän saattoi työntää sivuun koko uskontunnustusta koskevan problematiikan. Eläkkeelle jäätyään hänen sisimmässään uinunut teologi alkoi heräillä prinsessa Ruususen unestaan. Teologit, jotka olivat hänen nuoruudessaan ravistelleet häntä, vaativat häntä vetämään lopulta johtopäätökset, jotka aikanaan jäivät mukavuussyistä tekemättä.
Vapaavuori kirjoittaa: ”Messuun osallistuessani seison usein uskontunnustusta luettaessa hiljaa mietiskellen, mitä mahtaisi liikkua sellaisen messuun vahingossa eksyneen ihmisen päässä, joka ei kotonaan eikä muussakaan ympäristöstään ole saanut mitään kosketusta kristilliseen uskoon ja sen käsitteistöön. Todennäköisesti hän viimeistään uskontunnustuksen kohdalla ihmettelisi, mihinkä ihmeen porukkaan hän on eksynyt. Ns. apostolinen uskontunnustus on nimittäin todella kömpelö kokoelma peräkkäin töksähteleviä otsikonomaisia lauseita. Ensin Jumala esitellään Isänä, sen jälkeen Jeesus Kristus Jumalan ainoana poikana ja meidän Herranamme, mutta heti perään kerrotaan, että Jeesuksen isä olikin Pyhä Henki. Asiaan perehtymätön joutuu ymmälle. Miten nämä sukulaissuhteet oikein menevät. Ja kovin inhimillisiltä nuo olennot vaikuttavat. Miesporukka, jonkinlainen taivaallinen perhedynastia.”
Edelleen Vapaavuori kirjoittaa: ”Sanallakaan ei viitata siihen, mitä Jeesus teki ja sanoi lyhyen elämänsä aikana. Sen sijaan siinä kerrotaan, että hän astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella, ja siellä hän uskontunnustuksemme mukaan istuu isänsä vieressä liikahtamatta, kunnes hän on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Uskontunnustuksessamme me siis nikottelematta väitämme uskovamme siihen maailmaan, jossa maa on litteä pannukakku, sen yläpuolella taivaankansi, jonka takana sijaitsee taivasten valtakunta, ja jossa maankamaran alla sijaitsee tuonela tai helvetti. Jotain jargonia se on, jota tavallinen tallaaja ei ymmärrä.”
Mainittakoon lopuksi, että Vapaavuorelta ilmestyy ensi vuoden maaliskuussa kirja Erään eläkeläisen uskontunnustus. Olen tilannut kirjan ennakkoon.
Rauno S. Apostolista uskontunnustusta voi tarkastella myös kokonaan toisenlaisesta näkökulmasta käsin: sen jokainen säe pohjautuu vankasti Raamattuun, Jumalan sanaan.
Totta kai uskontunnustuksen voi ”ymmärtää” naiivisti ikään kuin Jeesus nyt istuskelisi Isänsä kanssa jonkun kaukaisen galaksin tähdellä hytisemässä lähellä absoluuttista nollapistettä olevassa ympäristössä. Noin eivät asiaa ymmärtäneet edes keskiajan teologit!
Itse käyn nämä asiat aina läpi rippikoululaisteni kanssa. Ja nautin samalla siitä, että aurinko ”nousee” ja ”laskee” tänäänkin.
Lainaa ihmeessä kirjastosta vaikkapa Jukka ja Lauri Thurenin kirja ”Kristillinen usko” niin ei tarvitse pähkäillä. (Kyllä minäkin lapsena ihmettelin, miksi uskontunnustuksessa sanotaan Jeesuksesta, että hän ”sihisi Pyhästä Hengestä”). 😇
Jonkin tilaston mukaan jumalanpalveluksiin osallistuu säännöllisesti, useammin kuin kerran kuukaudessa, 6 % kirkon jäsenistä. Noin neljännes osallistuu kerran tai muutaman kerran vuodessa ja neljännes harvemmin kuin vuosittain. 44 % ei ole lainkaan osallistunut jumalanpalveluksiin viime vuosina.
Vapaavuori kirjoittaa, että määrältään ylivoimaisesti suurimman ryhmän muodostavat erilaiset uskonsa kaappiin panneet kristityt. He ovat henkilökohtaiseen uskonnollisuuteen sinänsä taipuvaisia, mutta he eivät pysty omaksumaan kirkon julistusta omakseen. He ovat seurakunnan jäseniä, mutta osallistuvat harvoin sen rientoihin. Jos he ovat läsnä, he antavat perinteisten tunnustusten mennä toisesta korvasta ulos.
Uskon tunnustukset ovat hiotuneet kovassa paineessa ja niillä on aina Raamatun teksteihin sidos. Jos ei ymmärrä uskontunnustusken sisältöä, on syytä perehtyä kirkon historiaan. Tavallinen kirkoon tulija on varmati ”pihalla” uskontunnustuksen suhteen, se ei tosin haittaa mitään. Kristinuskon voi tuntea vai sisältä käsin ja tämä prosessi on jatkuva.
Kristuksen ennaltaoleminen alleviivaa sitä, että Jeesus oli jumallinen persoona, jolla oli Jumalan muoto ennen maailmaan syntymistä ( Fil 2:5-10). Pyhästä Hengestä sikiäminen ei esitä mitään uutta Isään, sillä Poika on syntynyt Isästä iankaikkisuudessa, ollen samalla luomaton. Sikiämine ajassa korostaa Pyhän Hengen luomisvoimaa. Jotain vastaavuutta käy meille, kun Logos syntyy Pyhän Hengen voimasta sisäiseen maailmaamme. Kolminaisuuden persoonilla on radikaali ero ikuisen ja jatkuvan esillä tulemisen välillä – vaikka samalla se on kolmen hypostaasin yhteistä toimintaa.
Uskontunnsutsu ei puhu pannukakuista, eikä anna maakarttoja tuonelan sijainnista. Taivaskin on olemassa mutta se on yhtä suuri mysteeri kuin inkarnaatio. Kannatta tutustua hyvään kirjallisuuteen. https://www.vaylakirjat.fi/product/tomi-karttunen-nikea-325-jakamattoman-kirkon-perinto-2000-luvulla/
Hyvä paimen-vertauksessa paimen jätti 99 lammasta odottamaan ja lähti etsimään yhtä kadonnutta. Ettei vain tilanne kirkossa olisi tänä päivänä keikahtanut päinvastaiseksi?
Lyhyesti sanottuna olen itsekin miettinyt kirkon penkissä toisinaan, kuinka moni on vieraantunut tästä ”virallisesta” kielestä, jota jumalanpalveluksissa käytetään? Ainakin heille, jotka joskus jostain syystä kirkkoon eksyvät kieli voi olla aika vierasta.
Koko kristinuskon kieli on vierasta ja uuden testamentin lukeminen edellyttää kapulakielen omaksumista. Tämä on hyvä tietää, odotusarvo kristinukson käsittämiselle on siis aika pieni. Näin se vaan on.
Rauno Seppänen, oletko siis täysin samaa mieltä Pekka Vapaavuoren kanssa? Jos olet, sinä paljastat vain epäuskosi.
En ole.
Torsti Lehtisen aforismi: ”Epäilystä luopuminen on epäuskoa, varmuus uskon loppu.”
Alkuseurakunnan uskontunnustus oli hyvin pelkistetty ja käytännönläheinen.
Varhaisimmat kirjalliset idut, joista vähitellen kasvoi ns. apostolinen uskontunnustus, löytyvät Paavalin kirjeistä roomalaisille ja korinttilaisille suurin piirtein 30 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen.
Paavalin muotoilu on varhaisin kirjallinen dokumentti, miksi Jeesus alkukirkossa ymmärrettiin. Se on kyllä ihan jotain muuta kuin meidän uskontunnustuksemme Jeesus. Jumala siis toimii asettajana, Jeesus on se, joka asetetaan. Näihin sanoihin ei sisälly ajatusta jumalallisesta yhdenvertaisuudesta eikä inkarnaatio-opista. Toiseksi on syytä huomata, että puhuessaan pyhyyden hengestä Paavalilla ei selvästikään ollut mielessään Pyhä Henki erillisenä käsitteenä. Kolmanneksi Paavalin mukaan Jeesuksesta tuli Jumalan Poika vasta ylösnousemuksessa. Näyttää siltä, että neitseestä syntyminen oli Paavalille aivan vieras käsite. Paavaliltakin kyllä löytyy ilmaisuja, jotka jo lähestyvät kolminaisuuden rakennetta.
Markuksen evankeliumin kirjoittajalle Paavalin ajatukset eivät enää kelvanneet. Markus halusi evankeliumissaan kertoa Jumalan voiman jatkuvasta vaikutuksesta Jeesuksen elämässä. Siihen kertomukseen ei sopinut se, että Jumala asetti Jeesuksen asemaansa vasta ylösnousemuksessa. Niinpä Markus sijoitti tämän tapahtuman Jeesuksen julkisen toiminnan alkuun.
Matteuksen evankeliumissa Jeesus olikin jo syntymästään asti jumalallista alkuperää. Matteukselle ei riittänyt,
että Jeesus olisi saanut jumalallisen luontonsa vasta kasteessa tai peräti vasta ylösnousemuksessa. Matteus ilmoittaa, ettei Joosef olekaan Jeesuksen (Kristuksen ) isä. Sikiämisen maskuliiniseksi osapuoleksi hän julisti Pyhän Hengen tässä persoonallisemmassa muodossa aiemman pyhyyden hengen sijaan. Kertomuksella idän tietäjistä Matteus julistaa Jeesuksen kaikkien kansojen, ei vain juutalaisten kuninkaaksi. Teema toistuu evankeliumin lopussa: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän Ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Tässä on kolminaisuusoppi jo vahvasti oraalla.
Luukas pysytteli suurin piirtein Matteeuksen linjoilla.
Matteus ja Luukas olivat tuoneet Jeesuksen jumalallisuuden hänen sikiämisensä hetkeen, mutta Johanneksen evankeliumin kirjoittaja pani vielä paremmaksi: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. – – Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.”
Johannes siirtää koko Jeesuksen jumaluuden filosofis-teologisin sanakääntein ikuisesti voimassa olleeksi ja olevaksi pre-eksistenssiksi. Koko keskustelu neitseellisestä syntymästä voitiin hänen puolestaan unohtaa, sitä ei enää tarvittu. Tuo neitseestä syntyminen kuitenkin jäi sittemmin vahvistettuun uskontunnustukseen. Muista evankeliumeista poiketen Johanneksen Jeesus on alusta alkaen selvästi tietoinen omasta jumalallisuudestaan.
Näin jo Uusi testamentti sisältää neljä noin 40 vuoden sisällä syntynyttä versiota Jeesuksen jumaluudesta. Samanaikaisesti silloisen kristikunnan leviämisalueella risteili lukuisia kskenään hyvinkin erilaisia Jeesuksen asemaa koskevia viritelmiä. Niiden tiimoilta käytiin ankaria väittelyjä. Syntyi tarve lyödä lukkoom koko kristikuntaa koskettava ja velvoittava määrittely kristinuskon keskeisestä sisällöstä. Ekumeenisissa kirkolliskokouksissa (Nikea I 325, Konstantinopoli I 381) Apostolinen ja Nikean uskontunnustukset savat käytännössä lopulliset muotonsa. Niistä poikkeavat muodot julistettiin harhaopeiksi. Tosin ankara oppiriita ravisteli kirkkoa vielä Khalkedonin kirkolliskouksessa v. 451 ja lisäksi filioque-sanasta leimahti vielä myöhemmin riita, joka jakoi aikanaan kirkon kahtia idän ja lännen kirkoiksi.
Rauno Seppänen esittää eksegeettistä analyysiä tosin lähteitä mainitsematta. On Paavalin Jeesus, adoptoitu Messias. joka syntyi jotenkin ei kuitenkaan neitseestä ( vrt Paavalin oma teksti Fil 2:5-10) . Markus pistää paremmaksi, adoptio tapahtu kasteessa. Matteus sen sijaan korottaa panoksia, Seppäsen mukaan; ” Sikiämisen maskuliiniseksi osapuoleksi hän julisti Pyhän Hengen tässä persoonallisemmassa muodossa aiemman pyhyyden hengen sijaan. ” > sikäli erikoinen viritelmä koska hebrean kielessä sana henki , on feminiini, kaksi feminiinistä osapuolta eivät voi siittä ja synnyttää lasta. Joten Jeesuksen sikiämistä ei voida kuvata sukupuoliaktina.
Johanneksella oli korkein tarjous, nyt Johannes vetää ässän hiasta, Kristus on pre-eksistenssi. Lopputulos; – kirkon uskon tunnustus on aivan erilainen, kuin Raamatun tekstit. Ja silti meillä on uskontunnustus.
Justiinsa joo. Kaikkia eksegeettisiä teorioita ei tarvitse omaksua selvää uskoa hämmentämään. Se, että monet eivät ymmärrä uskontunnustusta, on tietysti valitettavaa. Se ei kuitenkaan ole uskontunnustuksen vika. Kristillisellä uskolla kun on määrätty sisältö.
Itse opetan uskontunnustuksesta saarnoissani säännöllisesti. Esimerkiksi toteamalla, että Valvomisen sunnuntai muistuttaa meille siitä, kuinka Jeesus onn tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja Tuomiosunnuntai siitä, kuinka Hän on tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ts. toteuttamaan oikeudenmukaisuuden hyvän kuninkaan tavoin.
Itse asiassa tämä saarnamalli löytyy jo Ericus Erici Sorolaisen Postillasta, jossa jokainen saarna liitetään lähtökohtaisesti johonkin katekismuksen lauseeseen.
Sitä paitsi ”kolmikerroksinen maailmankuva” vastaa erinomaisen hyvin meidän ihmisten arkikokemusta, sen tarpeita ja kysymyksenasetteluja. Ei meidän tarvitse piinata seurakuntalaisamme kosmologisilla pohdinnoilla vaan rohkaista heitä yksinkertaiseen uskoon ja elämään sekä varoittaa epäuskosta ja Jumalan tahdon vastaisesta elämästä.
Sanokaamme yhdessä apostoli Paavalin kanssa:
”Minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa.” (Apt. teot 24:14)
Kaksi Torsti Lehtisen aforismia: 1) ”Koko elämä on uskontunnustusta. Jokainen sanani ja tekoni ilmaisee, kuinka vähän minussa on uskoa, toivoa ja rakkautta.” 2) ”Uskontunnustukseni on lyhyt: En tiedä!”.
Rauno S.,
On totta, että elämämme on uskon, uskomme tunnustus. Jos sen haluaa tehdä kirjallisesti, niin ehdotan Apt. 8:37.
Tässä on vain yksi esimerkki siitä kuka tunnusti Jeesuksen ja Hänen opetuksensa.
Siis käytännöllisinä kristittyinä, joiden tulee ELÄÄ Jumalan sanasta ja TAISTELLA sillä joka päivä, huomaamme helposti, että tämä eläminen ja taisteleminen olisi aivan mahdotonta, jos ei jokainen Raamatun sana olisi Jumalan sanaa. Mutta kun meidän tulee elää, taistella ja voittaa, niin varmasti on Raamattu Jumalan sanaa, vaikka vihollinen koettaa kaikin tavoin, varsinkin raamattukritiikin kautta ryöstää LEIVÄN suustamme ja MIEKAN kädestämme. Ahkeraan käyttää pimeä henki tuota Paratiisin aikaista asettaan: ”Sanoikohan Jumala?” Mutta me voitamme saatanan Karitsan VEREN ja todistuksen SANAN kautta. Ilm. 12:11. Jos ei Raamattu olisi Jumalan sanaa, niin me olisimme aseettomia sotilaita.
H. J. Pätiälä – P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 10-11, Concordia ry, 2021.
Tunnen Pekka Vapaavuoren. Viisas ihminen. Mutta missä Uusi testamentti väittää, että maa on litteä.? Viimeisin litteän maailman teoria on kirja, jossa selostetaan, että kun Los Angelesiin tuodaan liikenneonnettomuuden uhri, diagnoosi tehdään Intiassa aikaerojen vuoksi. Kuka muukaan tällaista on väittänyt.Alkmeion 500-luvulla esitti, että maa on pallo. Ptolemaios Uuden testamentin aikana esitti tarkast kuvaukset planeetoista ja niiden kiertoliikkeistä.
Nykyisinkin ajatellaan, että eletään maapallon pinnalla, haudataan kuolleet maan alle ja mietitään Jumalaa jostakin taivaiden takaa.
En ole törmännyt väitteeseen litteästä maailmasta kuin joissakin lukion uskonnonkirjoissa, joiden väite on virheellinen. Toki joku on voinut uskoa niin. Uskotaanhan myös Big Brotherissa nykyisin kaikenlaista. Mutta tämä ei ole ollut 500 eKr. jatkuneesta tieteellisestä uskomuksesta minkään ajan maailmankuva.
Nykyisin tietysti maa on pallo -uskomus torjutaan. Tarkkojen kuvien perusteella uskomus on virheellinen. Dokumentaatio osoittaa, että maa on säkkimäinen geoidi.
Eli pitäisikö meidän modernisoida uskontunnustusta: ”Minä toivon, että on olemassa persoonallinen Jumala, säkkimuotoisen geoidin ja koko maailmankaikkeuden luoja…” 😖
Jotenkin tuntuu siltä, että epäusko tekee asioista vielä mutkikkaampia kuin ne ovatkaan.