Kaksi ja puoli vuotta sitten, toukokuun lopulla, tulen armoton voima pakotti Porvoon harmaakivikirkon seinät huutamaan. Kaupungin asukkaat katsoivat sanattomina ja surullisina, miten rakas kotikirkko roihusi koko leveydeltään, miten sen tiilet, tukipilarit, holvit ja harmaakivilohkareet kuumenivat ja joutuivat kestonsa rajoille. Kauniit päätykolmiot näyttivät kuin kumartuvan toisiaan kohti. Palavan katon alta paljastuneet holvikaaret uhkasivat sortua. Kuin tummat hautakummut ne kertoivat tuhon voimasta.
Kukaan ei toivo, että kirkon kivet joutuisivat huutamaan noin kauhealla tavalla. Mutta Porvoon kirkon seinät eivät huutaneet vain kuumuudesta tai tuhosta, vaan ne huusivat julki porvoolaisten ihmisten historiaa ja koko kansakunnan historiaa. Palavaa kirkkoa katselleet ihmiset kuulivat kirkon järkyttävällä tavalla puhuvan kaikesta siitä rakkaasta ja hyvästä, jota kirkko oli heille eri elämänvaiheissa lahjoittanut. Kirkko kertoi seurakuntalaisten suruista, mutta myös iloista. Menetyksen uhatessa tärkeiden asioiden arvo korostuu.
Porvoon kirkon puhe kaupungin asukkaille ja kaikille suomalaisille sai aikaan sen, että ihmiset alkoivat puhua kirkkonsa puolesta. Kirkon kivien huuto sytytti rakkauden kirkkoa kohtaan uuteen hehkuun.
Tässä juhlamessussa ja uusitun kirkon kauneudessa voimme kokea, että ihmiset ovat halunneet antaa kirkolle takaisin jotakin siitä hyvyydestä, mitä kirkko on vuosisatojen aikana antanut heille. Kivet ovat puhutelleet ja puhuttelevat.
* * *
Me suomalaiset saamme olla onnellisia, että kaupunkiemme ja pitäjiemme kirkot puhuvat meille niin paljon. Joskus kirkkojen kieli on hiljaista, kuin kuiskausta pyhästä todellisuudesta. Meidän suomalaisten rakkaus kirkkoa kohtaan on usein ujoa, arkaa ja vähän pidättyvää hengellisyyttä. Vierastamme huutavaa uskonnollisuutta. Emme rohkene metelöidä omalla hurskaudella. Luotamme enemmän siihen, mitä Jumala tekee, emme tee omasta uskostamme numeroa emmekä näytelmää. Me olemme tottuneet luottamaan siihen tapaan, jolla kirkot puhuvat Jumalasta ja hänen teoistaan. Elämän eri vaiheissa, syntymästä elämän ehtoolle, etsiydymme sisälle kirkkoon ja haemme sieltä turvaa ja tukea.
Porvoon kirkon kivinen kasteallas on jo neljän vuosisadan ajan johdattanut tämän seudun asukkaita Jumalan lapsiksi. Ehkä vielä kauemmin on tämän kirkon kivialttarin ääressä rukoiltu ja otettu vastaan Herran pyhä ehtoollinen, Kristuksen ruumis ja veri, elämän leipä ja kuolemattomuuden lääke. Kirkon käytävää pitkin on kuljettu Jumalan kasvojen eteen sekä rippikoulun jälkeen että avioliiton solmimisen hetkellä. Kuoleman tullen on haettu turvaa Jumalan loppumattomasta armosta. Kirkko on ollut ja on keskellä elämää.
* * *
Jeesuksen sanat huutavista kivistä pakottavat meidät itsekriittisesti miettimään sitä, millaista meidän puheemme Jumalasta on. Kun Jeesus puhuu huutavista kivistä, hän samalla varoittaa meitä: te ette saa olla vaiti. ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”
Kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin, toiset huusivat kiitosta Jeesukselle, toiset taas vaativat vaikenemaan. Opetuslapset ylistivät ”riemuissaan” ja ”suureen ääneen” Jumalaa, mutta heidän huutonsa yritettiin estää.
”Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”
Jeesuksen ja fariseusten välinen sananvaihto on vaativa muistutus vaiti olemisen vaarasta. Jos te ette puhu Jumalasta, niin kivet alkavat huutaa.
* * *
Kun katsoo ja kuuntelee nykykulttuuria, joutuu kysymään, miksi Jumalan nimi on niin vähän ihmisten huulilla. Paavi Benedictus on kysynyt, onko Jumala joutunut eurooppalaisen yhteiselämämme reuna-alueelle. Me voisimme kysyä itseltämme: onko suomalainen pidättyvyys ja puolueettomuus korostunut niin paljon, että emme enää löydä luontevaa tapaa puhua Jumalasta? En nyt ajattele vain yhteiskunnallisia ja kulttuurisia elämänpiirejä, vaan myös kirkon omaa elämää. Onko Jumala kadonnut myös kirkosta? Saatamme olla hengellisiä, mutta luotammeko Jumalaan. Toivotamme siunausta, mutta rohkenemmeko enää toivottaa Jumalan siunausta.
Tuntuu oudolta, jos maahan muuttanut islamin uskoinen uskaltaa puhua Allahista, mutta me kristityt vaikenemme Jumalasta, Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä. Onko meistä tullut uskonnollisesti uusavuttomia ja hengellisesti mykkiä? Onko niin, että kirkkorakennukset osaavat puhua paremmin Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta kuin me ihmiset? Jeesuksen sana vaivaa minua: Jos me olemme vaiti, niin kivet huutavat.
Viimeisen kahdensadan vuoden aikana, siis valistuksen aikakauden jälkeen on usein arveltu, ettei kriittisesti ajatteleva ihminen voi puhua Jumalasta. On ajateltu, että tieteen kehitys on tehnyt mahdottomaksi puhua sellaisesta todellisuudesta, jota ei voi järjen keinoin todistaa tai osoittaa oikeaksi. Ihmisen uskonnollisista kokemuksista ja elämyksistä voidaan ehkä sanoa jotakin, mutta Jumalasta ja tuonpuoleisesta on vaiettava. Jeesusta voidaan pitää hyvän moraalin ja etiikan opettajana, mutta hänen jumalallinen todellisuutensa on tavoittamaton ja sen vuoksi siitä tulisi olla hiljaa.
Haluan kuitenkin tehdä vastakysymyksen: onko meistä tullut valistuksen ja järkiperäisyyden hengen vankeja? Olemmeko me kadottaneet Jumalan todellisuuden, pyhien salaisuuksien ja mysteerien maailman?
* * *
Adventin evankeliumi paljastaa tavan, jolla opetuslapset puhuivat Jumalasta. He eivät yrittäneetkään määritellä ja hallita sitä salaisuutta, jonka he aasilla ratsastavassa Jeesuksessa aistivat. Pikemminkin opetuslapset olivat hämmennyksissä ja ihmeissään siitä, mitä tapahtui. Itse asiassa opetuslapset eivät puhuneet Jumalasta, vaan he puhuivat Jumalalle.
Opetuslasten puhetapa on kiitoksen ja palvonnan puhetapa. He levittivät vaatteita sille tielle, jota Jeesus oli tulossa. Heidän edessään oli jotakin niin suurta, että he halusivat antaa omat vaatteensakin, jotta voisivat osoittaa kunnioitusta hänelle, joka tulee.
Sen sijaan, että opetuslapset olisivat olleet kiinnostuneita omasta uskonnollisuudestaan, he käänsivät huomionsa itsensä ulkopuolelle, häneen, joka tulee Herran nimessä. Jollain salatulla tavalla Jeesus ja Jumala olivat sytyttäneet heidän sydämensä ja tehneet ne iloisiksi. Evankeliumi kertoo, että kun Jeesus lähestyi, ”koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet”.
Syy opetuslasten innostukseen oli siinä hyvässä, mitä Jumala oli heille tehnyt. Usko ei synny siten, että ihminen alkaa päätellä, miten Jumalaa tulisi lähestyä. Usko ei synny siten, että ihminen ryhtyy hurskaaksi ja hartaaksi. Usko ei synny siten, että ihminen tekee elämässään oikeita ratkaisuja. Usko syntyy vain siitä, että Jumala koskettaa ihmistä ja on hänelle hyvä. Jumala on ensin, vasta sitten tulee ihmisen usko ja uskon ymmärrys.
Vaikka opetuslapset eivät ehkä käsittäneet sitä kaikkea, mitä heidän silmiensä edessä oli ja tapahtui, he aavistivat: nyt olemme tekemisissä Jumalan kanssa. Silmillään hän näkivät vain aasilla ratsastavan miehen, mutta sydämessään he tunsivat kohtaavansa Jumalan. Sen vuoksi ”he huusivat: – Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä! Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!”
Juuri se, että opetuslapset uskoivat näkevänsä Jeesuksessa Jumalan, oli fariseuksille liikaa. Juuri Jumalan todellisuus oli se, mistä fariseukset vaativat vaikenemaan. Emmehän me vaikene Jumalasta?
* * *
Opetuslasten huuto oli kiitoshuutoa, kiitoksen puhetapaa. Kiitollinen mieli syntyy vain, jos on saanut jotakin hyvää. Kiitos on seurausta siitä, mitä on saanut lahjaksi.
Adventin evankeliumi ja Porvoon kirkko huutavat Jumalan todellisuudesta ja hänen läsnäolostaan ihmisten keskellä. Tämän kirkon kiviseinät, kalkkimaalaukset, kastemalja, alttari ja krusifiksi kertovat niistä lahjoista, joita Jumala on halunnut ihmisille antaa. Tässä kirkossa on vuosisatojen ajan ylistetty Jumalaa kaikista hänen ”voimateoistaan” eli hänen loputtomasta rakkaudestaan.
Adventin riemuhuuto, hoosianna, on sekin vuosisatojen ajan kaikunut tämän kirkon holvien alla. Hoosianna ei ole ihmisen oman uskonnollisuuden ilmaus, vaan Jumalalle osoitettu kiitos- ja kunnioituslaulu. Hoosianna me toki laulamme omalla äänellämme ja yhdessä toisten kanssa, mutta viime kädessä me laulamme sitä Jumalalle ylistääksemme häntä.
Hoosianna on hepreaa ja tarkoittaa: ”auta, pelasta”. Sen joka laulaa hoosianna, kääntää katseensa kohti Jumalaa ja osoittaa pyyntönsä hänelle. Hoosiannaa voi laulaa silloin, kun oma elämä uhkaa palaa raunioiksi, mutta myös silloin, kun on syytä kiittää Jumalaa, kaiken Luojaa ja Lunastajaa, siis erityisesti tänään tässä Porvoon kirkon juhlassa.
Jos me ihmiset emme laula hoosiannaa ja jos me menetämme yhteyden Jumalaan, silloin Jumala huolehtii siitä, että kivet alkavat huutaa. Mutta jos me laulamme hoosiannaa, silloin meidän elämäämme tulee suuri Jumalan siunaus, siunaus tätä elämää ja tulevaa elämää varten.
* * *
Nousemme laulamaan hoosiannaa ja sen jälkeen tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.