Evankeliumissa Jeesus on julkisen toimintansa alussa. Hän on saanut kasteen Jordanissa, Pyhä Henki laskeutui ja jäi hänen päälleen. Autiomaassa häntä koeteltiin, hän taisteli saatanaa vastaan ja kesti kiusaukset. Sen jälkeen täynnä Hengen voimaa Jeesus kulki Galilean kylissä. Hän opetti synagogissa ja ihmiset olivat innoissaan kuulemastaan. Nyt hän tuli ensimmäistä kertaa kotikaupunkiinsa kasteensa jälkeen. Hän tuli jumalanpalvelukseen – häntä pyydettiin lukemaan kappale profeetta Jesajan kirjasta ja tulkitsemaan sitä seurakunnalle eli pitämään jonkinlainen saarna lukemastaan kohdasta.
Hänen lyhyt saarnansa synagogassa on tallella. Hän sanoi tuon Jesajan profetian täyttyneen juuri tuossa hetkessä, kun he kuulivat hänen sanansa. Profetia, minkä Jeesus luki, ilmaisi ne merkit, jotka osoittavat Messiaan saapuneen ja uuden ajan alkaneen Jumalan kellossa. Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. Sanoessaan profetian täyttyneen Jeesus samalla antoi ymmärtää, että hän on tuo Jumalan voitelema Messias, joka on aloittanut uuden kosmisen aikakauden. Hän on se, josta kirjoitukset todistavat.
Tekstin luettuani ajattelin, että itse asiassa Nasaretin kuulijat kokivat uuden aikakauden ensimmäisen kristillisen jumalanpalveluksen ja mahdollisuuden tulla vedetyksi sisälle Kolmiyhteisen Jumalan elämään, jossa Isä rakastaa Poikaa ja rakkaudesta lähettää tämän maailmaan. Poika rakastaa Isää ja rakkaudesta tulee ihmiseksi, veljeksemme antaakseen elämänsä meidän puolestamme, puhdistaakseen meidät kaikesta mikä estää meitä yhdistymästä Jumalaan ja vastaanottamasta Henkeä, joka puolestaan vetää meidät rakkauden vuorovaikutukseen muuttumaan yhä uudestaan ja syvällisemmin Kristuksen kuvan kaltaiseksi.
Evankeliumissa Jeesus oli synagoogajumalanpalveluksessa, juutalaisessa sanajumalanpalveluksessa. Nasaretilaiset kokivat omin silmin sen, minkä me uskomme tapahtuvan jokaisessa messussamme: että Kristus on keskellämme, ja tekee kokoontumisestamme ainutlaatuisen. Se on tämän koko tapahtuman syy ja ydin.
Jumalanpalveluksen idea ei ole tehdä rituaaleja ja kumarruksia jonakin teatterina – missä pappi temppuilee ja seurakunta arvioi hänen onnistumistaan. Tarkoitus on me yhdessä, sekä pappi että seurakunta elämme hetken Kristuksen kanssa taivasaikaa, osallistumme Jumalan ajattomaan aikaan jumalanpalveluksessa, jossa iankaikkinen koskettaa meidän aikaamme. Me vietämme juhlaa yhdessä kaikkien pyhien kanssa – siis enkelit ja perille päässyt riemuitseva seurakunta olemme salaisella tavalla kaikki näiden seinien sisäpuolella. Kristus yhdistää meidät, antaa meille itsensä, kirkastaa kuvaansa meissä – täyttää meidät Hengellään.
Mutta niin usein käy samalla tavalla kuin Nasaretissa – Jeesus ajetaan ulos. Häntä ei hyväksytä Messiaaksi – siksi joka yhdistää taivaan ja maan, joka lahjoittaa meille vapahduksen ja Hengen. Jumalanpalvelus ei silloin Nasaretissa päättynyt Herran siunaukseen. Ei siihen, että pappi olisi lähettänyt heidät rauhassa menemään. He eivät olleet rauhassa. Kansa oli kuohuksissa eikä suinkaan palvellut Herraa iloiten vaan yritti syöstä hänet kuolemaan.
Meillä ei liturgia yleensä häiriinny eikä nouse samanlaista hälinää, mutta Jeesus on edelleen ihmisiä jakava persoona. Ne ihmiset, jotka eivät voi sietää häntä ovat jättäytyneet kotiin. He eivät tule paikalle. Useimmat ovat heittäneet Jeesuksen ulos elämästään ja sydämestään. He eivät tunnusta häntä. Mutta mekin, jotka kokoonnumme tarvitsemme muistutusta ja herätystä siihen, miksi olemme täällä. Tämä on meidän syvin ihmisenä olemisen hetkemme: – Jumalan kuvana Jumalan edessä.
Tiedän, että se ei aina siltä tunnu. Eikä se tuntunut siltä Nasaretissakaan. Miksi häntä ei suvaittu? Miksi hänet heitettiin ulos? Jeesus sanoo: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Kristus oli heidän keskellään, mutta uuden aikakauden jumalanpalvelus ei voinut toteutua heidän keskuudessaan, koska epäusko ei antanut tilaa. Muualla Galileassa sydämet avautuivat. Heidän sydämissään löytyi sellainen kaipauksen maaperä, mikä oli otollinen evankeliumille. Mutta kotikaupungissa Jeesuksen tavallisuus ja tuttuus muodosti heille epäuskon muurin.
Se tarkoittaa samalla sitä, että heillä oli niin vahvat ennakkoluulot Jeesuksesta, että mikään ei murtanut sitä. He olivat tunteneet Jeesuksen lapsesta asti. Hän oli naapurin poika, mitä ihmeellistä hänessä nyt olisi. Mutta jos he olisivat oikeasti tunteneet hänet, nähneet hänet oikeassa valossa, kuulleet vailla ennakkoluulojaan, kuunnelleet syvintä sydämen kaipaustaan. Antaneet Jumalan Hengelle tilaisuuden, he olisivat ymmärtäneet, he olisivat nähneet hänessä juuri sen, minkä Jesaja ennusti. He olisivat tulleet nostetuksi korkeuksiin viettämään uuden pelastuksen ajan ensihetkiä.
Olisiko Jeesus voinut lähestyä heitä toisella tavalla, enemmän pedagogista viisautta hyödyntäen, jotta Jumalan rakkaus olisi saanut aikaa vallata heidän sydämensä? En tiedä. Nyt kuitenkin Jeesus näytti laittavan kovan sanan heidän kovaa epäuskoaan vastaan, jonka seurauksena heidän avoin epäuskonsa muuttui raivoksi. He eivät vain sulkeneet sydäntään Jeesukselta vaan halusivat raivata hänet pois tieltään.
Entä meillä Suomessa ja Harjavallassa. Miten Jeesus tulee ajetuksi ihmissydämistä ehkä laitettua syrjään omassakin sydämessä.
Ovatko täälläkin vahvat ennakkoluulot sulkeneet sydämiä? Kristinusko ja jumalanpalvelukset ovat niin näennäisen tuttuja, että niistä ei voi mitään odottaa.
Kun nuoria väkisin on istutettu jumalanpalveluksessa, he ovat jääneet vaille sisäistä todistusta tapahtuman oikeasta luonteesta. Samoin he ovat kuulleet paljon puhetta Jeesuksesta ja Jumalan rakkaudesta, mutta vain vähän kohdanneet aitoja Kristuksen seuraajia elämässään, jotka olisivat antaneet sanoille sisällön ja esimerkin. Se tarkoitta sitä, että Pyhä Henki on niukasti saanut muutettua meitä Kristuksen kuvan kaltaiseksi. Eli Jeesus on ajettu liian usein syrjään omissa sydämissämme.
Se minkälainen nuorempi sukupolvi on, kertoo jotakin sydämistämme. ”Pullamössösukupolvi” on syönyt juuri sitä, mitä me olemme heille antaneet. He ovat oppineet meidän arvomaailmamme ja asenteemme.
Kun Jumala antaa jotakin, monet kädet ovat ojossa. Kun hän pyytää seuraansa, on kovin hiljaista. On pelottavaa nähdä kasvavassa sukupolvessa oman sydämensä pimeys ja penseys.
Jos Jumalan rakkaus alkaa muuttaa meitä kuvansa kaltaiseksi, herää myös kysymään, olemmeko oikeasti ottaneet vastaan sitä hyvää, mitä hän meille antaa. Jos Jumalan rakkaus ei muutu meissä teoiksi, olemmeko vastaanottaneet sitä.
Jeesuksen kutsu on oikeasti houkutteleva sille, joka kuulee sen omaa haavoittuneisuuttaan vasten. Se vetää puoleensa ja saa sydämiä avautumaan.
Mutta siitä on jo kauan kun ensikerran sen kuulimme. Aikaa on kulunut ja meidän ensirakkautemme on vain haalistunut. Olemme suomalaiseen tapaan myös liian yksin uskossamme. Emme vahvistu yhteisestä uskosta. Usko on aina vaan yksityisasiamme. Olen miettinyt myös sitä, onko tänä maallistuneena aikana Jumala oikeasti elämämme keskiössä. ”Rakasta Jumalaa yli kaiken” on suurin käskymme, mutta kuitenkin sydämemme mieluusti puuhastelee muuta. Kristus on työnnetty syrjään.
Mikä voisi liekin sydämen alttarilla puhaltaa eloon? Tänään pyydän sinua miettimään: Mitä sinä olet saanut Kristukselta? Tai onko mitään, mitä sinä et ole saanut häneltä? Oletko kiitollinen siitä? Näkyykö se sinusta? Onko jotakin, jos hän sinulta jotakin pyytää, mitä et voisi antaa eteenpäin.
Ole rohkeasti Kristuksen seuraaja. Näytä värisi. Älä kätke toivosi perustaa, äläkä pidä sitä itsestään selvänä ajassamme. Opi syvemmin tuntemaan itsesi, uskosi, toivosi ja rakkautesi ja elä se todeksi.