Adventtimessumme tuttu virsi kutsui meitä porttien ja ovien avaamiseen, niin myös adventin psalmi:
Kohotkaa korkeiksi portit,
avautukaa ikiaikaiset ovet!
Kirkkauden kuningas tulee.
Psalmi 24 on kokonaisuudessaan kuin suurta draamaa, juhlavaa vuoropuhelua juhlakulkueen astuessa portista ja ovista sisään. Onkin arveltu, että psalmi on syntynyt suureen juhlaan, jota vietettiin, kun liitonarkki, Jumalan maanpäällinen valtaistuin, kannettiin juhlasaatossa kuningas Daavidin aikana Jerusalemiin tai kun se Salomon aikana kannettiin vastavalmistuneeseen pyhäkköön ja sijoitettiin sen kaikkein pyhimpään.
Psalmin portteja olivat kaupungin ja temppelin esipihan portit ja ovia lampuin valaistuun pyhään ja sen takana olevaan pimeään kaikkein pyhimpään johtavat ovet. Tätä juhlapsalmia laulettiin sitten halki vuosisatojen yhä uudelleen temppelin vihkimisen juhlassa.
Adventin evankeliumissa seuraamme Jeesuksen matkaa juhlasaatossa Öljymäeltä kaupunkiin. Öljymäen suunnasta kaupunkiin tultiin kuninkaan portista, kunnian postista, joka johti suoraan tamppelialueelle. Kohta tämän jälkeen evankeliumit kertovatkin, kuinka Jeesus puhuu kansalle temppelissä ja puhdistaa rukoushuoneeksi tarkoitetun tilan kaupustelijoista ja rahanvaihtajista. Ei vain valtaistuin, vaan kunnian kuningas, kaikkivaltias Jumala itse, tulee näin temppeliinsä ja puhdistaa sen asunnokseen, itsensä ja ihmisen kohtaamista varten.
Raamatussa temppeli, ja perusrakenteeltaan aivan samanlainen liitonmaja, ovat ihmisolemuksen kuva. Esipiha on se ulkoinen olemuksemme, joka on kaikkien nähtävissä, Raamatun kielellä ruumiimme. Lampuin valaistu pyhä on tajuntamme, Raamatun kielellä sielumme. Pimeä kaikkein pyhin on sisimpämme tajuntamme takana, Raamatun kielellä henkemme, sydämemme.
Meitä hallitsee se, mikä täyttää sydämemme, sisimpämme, olipa se sitten pelko, suru, viha tai arkiset huolet. Siksi Jeesus tahtoo astua sinne kunnian kuninkaana ja istua sydämenne valtaistuimelle. Mukanaan hän tahtoo tuoda vapauden, rauhan ja ilon. Hän tahtoo, että avaamme hänelle koko olemuksemme portit ja ovet. Hän tahtoo astua olemuksemme temppeliin ja puhdistaa sen sisältä päin, niin, että hänen työnsä näkyisi vähitellen koko olemuksessamme.
Miten Jeesus sitten lähestyy meitä. Sen näemme tämän päivän evankeliumista. Hän ei tule voimaansa käyttäen käskien, vaatien eikä pakottaen. Hän tulee hiljaisena ja lempeänä. Luther kiinnittää adventin saarnassaan kuulijoidensa huomion yksityiskohtaan, joka jää helposti huomaamatta. Matteus, samoin kuin hänen lainaamansa profeetta Sakaria, eivät kerro yhdestä vaan kahdesta aasista. Eivätkä Lutherin mukaan sattumalta. Kahteen aasiin sisältyy kuva, joka kertoo jotain oleellista siitä, miten Jeesus lähestyy olemuksemme temppeliä, sen sisintä.
Betfagen kylässä odotti rinnakkain kaksi aasia, täysi-ikäinen aasin tamma ja sen varsa. Niistä oli Sakariakin kirjoittanut; työjuhdasta tai niin kuin vanha käännöksemme sanoi, ikeen alaisesta aasista ja sen varsasta. Luther näkee näissä kahdessa aasissa kaksi ihmisen perustarvetta. Nykyaikaisia ilmauksia käyttääksemme voisimme sanoa, että nuo kaksi aasia ovat ihmisessä asuva aikuinen ja aikuisessakin ihmisessä asuva lapsi.
Meissä elää aikuinen, joka koettaa täyttää odotukset, asetetun sisäiset ja ulkoiset vaatimukset. Meissä elää täysi-ikäinen, joka haluaa täyttää mitan. Tämä ominaisuutemme on tehnyt meistä työjuhtia, jolla ratsastaa milloin mikäkin käskijä. Käskijä on sisällämme ja käskijöitä on ulkopuolellamme. Mikä muu saa meidät uuvuksiin, pettymään itseemme, unohtamaan rajamme, olemaan jotakin muuta kuin olemme, peittämään tunteemme, huijaamaan itseämme, kuin tuo meissä asuva työjuhta, ikeen alainen aasi, joka yrittää kaikkensa täyttääkseen mitan ja ollakseen siten hyväksytty. Työjuhdan rinnalla on varsa. Se on saanut kulkea vapaana. Se on meissä oleva lapsi, joka etsii suojaa ja turvaa. Se on lapsi, joka kaipaa, että sitä rakastetaan ilman ehtoja, itsensä vuoksi, riippumatta siitä, jaksanko ja pystynkö täyttämään mittaa.
Molemmat aasit odottavat sidottuina Betfagen kylässä. Luther selittää, että laki on ne sitonut. Laki ei päästä työjuhtaa vapaaksi. Kun meissä oleva aikuinen on lain kahlitsema, ei varsakaan ole vapaa. Laki ei anna meissä rakkautta kaipaavalle lapsellekaan lupaa luottaa, että hän saa levätä ja tulla ruokituksi ilman, että se itse sen ensin ansaitsee.
Jeesus lähettää oppilaansa päästämään aasit irti kahleestaan. Meissä oleva aikuinen ja lapsi pääsevät vapaiksi siellä, missä julistetaan Kristusta ja hänen armoaan. Juuri se onkin aina Jeesuksen lähettiläiden tehtävä. Yhdelläkään Kristuksen palvelijalla ei ole oikeutta pakottaa ketään lain ja vaatimusten kuorman alle.
Työjuhdan sijasta Jeesus asettuukin yllättäen varsan selkään. Säälimme ehkä pientä aasinvarsaa aikuisen miehen alla. Mutta vertauksen kuva ei anna aihetta varsan säälimiseen. Varsahan on meissä olevan lapsen, luottamuksen kuva. Kristus itse on taakan kantaja. Sitä varsinaisesti tarkoittaa se profeetan ratsastajasta käyttämä sana, joka on käännetty sanalla ”lempeä”.
Varsan osa on iloinen luottamus, siis se lapsenomainen luottamus, että taakat on kannettu ja minusta pidetään huolta. Siksi askel oli vapaa ja kevyt. Juuri siksi Jeesus lupaa, että hänen antamansa taakka on kevyt ja sopiva. Siksi Jeesus kutsuu luokseen lepäämään niitä, jotka ovat uupuneet lain vaatimusten ja ihmisten sälyttämien taakkojen alla.
Mutta mitä tekee työjuhta? Onko laki ja kuuliaisuus jätetty Jeesuksen matkaseurueessa ilman virkaa? Ei. Vanha työjuhta seuraa varsaa, tuota iloista luottamusta ja Jeesusta itseään vapaana, ilman pakkoa, Tämä on kuva siitä, miten rakkaus seuraa uskoa: ei pakosta, ei vaatimuksena vaan vapaasti sen seurauksena, että lapsen luottamus on ottanut Jeesuksen lahjoineen vastaan.
Näin seurue tekee matkaa ja kulkee viimein kultaisesta portista sisään pyhään temppeliin, jonka puhdistamisen Jeesus ensi töikseen aloittaa. Ei työjuhta, ei laki ja pakko, ei myöskään järki ja tahto, saattele Kristusta oman olemuksemme sisimpään. Sen tekee kertomuksen varsa, vapaa ja lapsenomainen luottamus. Kuuliaisuus seuraa vapaana perässä. Sitäkin Kristus tarvitsee ja käyttää, mutta sillä hän ei ratsasta eikä hän sitä komenna.
Mitä huomaammekaan? Evankeliumimme ei kerro meille vain tärkeää tapahtumaa historiassa. Se kertoo meistä itsestämme ja Kristuksesta. Kaksi aasia on jokaisessa meissä, työjuhta ja varsa – aikuinen ja lapsi. Kristus tarvitsee ne molemmat, mutta hän haluaa ne vapaina. Luoja itse on varannut molemmat puolet meissä hänen käyttöönsä ja aina tässä järjestyksessä: luottamus, usko kulkee edellä ja kuljettaa Kristusta, rakkaus, kuuliaisuus kulkee pakottamatta, ilman taakkaa jäljessä. Se on Jumalan armon järjestys.