”Missä olet?” Miksi Jumala huusi näin syntiin langenneelle ihmiselle Paratiisin puutarhassa? Tiesihän kaikkitietävä ja kaikkinäkevä Jumala toki, missä hänen luomansa ihminen piileksi ja mistä syystä. Ky-symys oli tarkoitettu Adamille ja jokaisella ihmiselle, että hän havahtuisi, katsoisi itse itseään, tajuaisi tilansa, näkisi missä hän on ja mistä syystä. Missä olet, sinä ihminen? Jumalaansa pakeneva ihminen ei onnistunut pakenemaan Luojansa kutsuvaa ääntä. Sama kysymys kantautuu yhä uudelleen syvältä sisältämme, kiitos Jumalan uskollisuuden.
Jos olemme rehellisiä, tunnistamme omaksemme myös vastauksen, jonka Adam, tuo perusihminen ja veljemme ihmisyyden alkuhämärässä kerran Luojalleen sopersi: ”Minä kuulin askeleesi, tajusin lähes-tymisesi. Minua pelotti, koska tunsin, että sinä näet syyllisyyteni ja häpeäni. Ja siksi piilouduin ja pakenin.” Siltä tieltä me Adamin lapset löydämme itsemme yhä uudelleen.
On toinenkin omatunnonkysymys, joka seuraa ihmistä vuosituhannesta toiseen eikä jätä häntä rauhaan. Se kysymys on tämän päivän 2. vuosikerran Vanhan Testamentin tekstissä: ”Missä on veljesi?” Missä on veljesi, sisaresi, vanhempasi? Missä lapsesi nyt ovat? Mitä kuuluu läheisillesi, työtovereillesi, lä-himmäisillesi lähellä ja kaukana.
Tunnistammeko omaksemme myös välttelevän Kainin vastauksen: ”Olenko minä veljeni vartija?” Katsokoot itse peräänsä, aikuiset ihmiset. Eikö jokainen ole oman onnensa seppä? Niin makaa, kuin petaa. Näinhän me olemme oppineet väistämään vastuumme, vastaamaan kiusalliseen kysymykseen: Missä on veljesi?
Missä olet? Missä veljesi? Nuo kaksi kysymystä kantautuvat kaikista selittelyistämme huolimatta ta-juntaamme yhä uudelleen illan viileydessä, kiireen laannuttua, hiljaisina hetkinä, yksinäisyydessä.
Pelkäämme, koska tajuamme syyllisyytemme ja vastuumme. Pakenemme. Ja kuitenkin meitä etsii ihmisiä rakastava Jumala.
”Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan.” Alkutekstin mukaan Henki suorastaan heitti, viskasi sinne Jee-suksen, jonka Isä Jumala juuri oli ääneen tunnustanut rakkaaksi Pojakseen. Yhä uudelleen Jumala on viskannut ja viskaa lapsensa autiomaahan. Sinne hän vei profeettansa ja kansansa kaitsijat. Au-tiomaassa on vaikea paeta sisältä kantautuvaa ääntä. Siellä ei voi kätkeytyä puiden sekaan eikä toisten selän taakse, ei töihin eikä kiireeseen.
Autiomaa, johon Jumala lapsensa heittää voi olla ja usein onkin muuta kuin asumaton seutu. Se voi olla sisäinen autiomaa, jossa elämän turvalliset rakenteet ovat sortuneet, kiireet laantuneet, tärkeät asiat käyneet toisarvoisiksi. Se on tila, jossa ihminen on sisäisesti yksin, avuton ja alaston, vailla kiinto-pisteitä, joihin voisi tarttua. Siellä mikään ei kätke eikä vaienna näitä kysymyksiä: Missä olet? Missä on veljesi? Ne eivät jätä rauhaan?
Miten usein ihminen kesken kaiken oman näennäisen turvallisuutensa ja varmuutensa heitetään, viska-taan omaan autiomaahansa. Joskus sinne viskaa sairaus, joskus uupumus, loppuun palaminen, joskus läheisen sairaus tai kuolema, joskus taloudellinen katastrofi, työttömyys, joskus yksinkertaisesti ha-vahtuminen siihen, kuinka elämä on valunut käsistä kuin hiekka kourasta.
Missä olet? Missä on veljesi? Nuo kysymykset, jotka meitä pelottavat ja joita pakenemme, ovat kuitenkin yhä ihmisiä rakastavan Jumalan kysymyksiä? Sitä me emme kuitenkaan aluksi näe. Elä-mämme autiomaa on usein paikka, missä aikaisempi varmuus, joskus vahvalta tuntuva usko, luottamus Jumalan rakkauteen, ovat poissa. Yht´äkkiä huomaat hapuilevasi pimeässä.
Tässä elämän autiomaassa ihmistä piirittää muukin kuin hänen omantuntonsa ääni. Siellä, missä ih-minen on avuttomimmillaan, on myös kiusaajan ääni vahvimmillaan. Diabolos, tuo paholaisen nimi Uudessa testamentissa, tarkoittaa kirjaimellisesti irti heittäjää, erilleen viskaajaa, hajottajaa. Hänen valttejaan ovat ihmiset taipumus horjua kahtaalle: ylpeyteen ja itsevarmuuteen tai toisaalta epätoivoon.
Ylpeydessään ihminen etsii omaa arvoaan ja merkitystään elämälleen siitä, mitä hän itse on, siitä mitä hän omistaa ja hallitsee. Siksi tuo hajottaja tarjoaa ihmiselle ahneuden, kateuden, vallanhalun ja kun-nianhimon kiusausta. Ylpeydessään ihminen kaipaa Jumalaa korkeintaan itsekkäiden päämääriensä apumieheksi. Omavaraisuuttaan ja itseriittoisuuttaan hän ei näe. Hän ei nöyrry pyytämään apua eikä hän sitä kaipaa. Oma voima riittää.
Epätoivossaan ihminen ei jaksa luottaa Jumalan mahdollisuuksiin. Kiusaaja on syyttäjä, joka hiillostaa ihmistä hänen syyllisyydellään ja pyrkii viemään häneltä kaiken toivon. ”Kaikki on hukassa, pelisi on pelattu.” Näin hän kuiskii ihmisen korvaan.
Ylpeys ja epätoivo, nämä kaksi ovat aina vaanimassa ihmistä, mutta erityisesti hänen sisäisessä au-tiomaassaan. Ylpeyden, vallan ja kunnian kiusaus oli Jeesuksen kimpussa erämaassa. ”Lankea eteeni, niin kaikki tämä valta ja mahti on oleva sinun. Epätoivon kiusauksen kanssa Jeesus paini myöhemmin Getsemanen yössä ja ristillä kuolinkamppailussaan.
Jeesus oli täydesti ihminen siinäkin, että hän oli kiusattu, Paholaisen koeteltavana, niin kuin vain ihminen saattaa olla. Kuitenkaan hän ei sortunut vaan kesti kiusaukset. Hän ei ollut yksin. Hänen tukenaan oli Jumalan sana ja hänen pyhät enkelinsä.
Me Adamin ja Kainin perilliset olemme kiusaajalle helpompi saalis, koska olemme syyllisiä, syntisiä ihmisiä. Olemme heikkoja, koska pelkäämme ja pakenemme. Meille on kuitenkin tarjolla sitä vankempi apu. Meidänkin apunamme ovat toki Jumalan sana ja hänen pyhät enkelinsä. Mutta sanassa, evan-keliumissa meidän tukenamme on ennen kaikkea Kristus itse. Sanassaan hän antaa meille oikeuden paeta hänen turviinsa. Hän on jo sovittanut syyllisyytemme. ”Kaikki on täytetty.” Kristus on jo voittanut sen, mikä meitä uhkaa. Me olemme hänen.
Kristus on autiomaassamme se vuorilinna, johon voimme paeta. Emme pakene sinne Jumalaa. Kris-tuksessa näemme, että hän on Isämme, jolle voimme vastata pelotta: Tässä olen. Pakenemme Kris-tuksen suojaan syyttäjäämme, Diabolosta, joka koettaa erottaa meidät Jumalastamme.
Varhaisen kirkon erämaaisät puhuivat hedelmällisestä autiomaasta. Elämämme autiomaa, niin kau-histuttavalta kuin se saattaa tuntuakin, voi osoittautua parhaimmillaan hedelmälliseksi, siunauksen paikaksi. Jeesus lähti autiomaasta ihmisten luo, palvelemaan heitä. Hän löysi nekin syrjään sysätyt veljensä ja sisarensa, joita kukaan muu ei veljikseen ja sisarikseen tunnustanut. Kristus, jonka suojaan me pakenemme omassa autiomaassamme, kuljettaa meitäkin lähimmäistemme luo. Hän näyttää, missä ovat veljemme ja sisaremme, jotka tarvitsevat meitä. Autiomaan tuottamat hengen hedelmät alkavat tuottaa vähitellen satoa, nälkäisten poimittavaksi. Ja eikö totta: ihminen jolla on lämmin ja armahtava sydän, kristitty, joka kantaa Kristuksen tuntemisen lempeää tuoksua, on usein – ellei aina – joutunut kulkemaan oman raskaan autiomaansa läpi.
Älä siis pelkää hiljaisuutta, älä pysähtymistä! Älä arkaile kuulostella, mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu. Älä pelkää edes sitä sisäistä autiomaata ja pimeyttä, johon Jumala saattaa sinut joskus heittää. Kristus on sinua siellä vastassa. Hän on kanssasi. Hän on sinun puolustajasi ja varma turvasi. Mikään ei voi sinua riistää hänen käsistään. Mikään ei voi erottaa Kristukseen turvautuvaa Jumalasta ja hänen rak-kaudestaan.