Keskiajan luostarikilvoittelijat laativat luettelon seitsemästä kuolemansynnistä. Se perustui sekä Raamatun sanaan että heidän omaan kokemukseensa taistelusta kiusauksia vastaan. Kuolemansynnit olivat oikeastaan perussyntejä, joista kaikki synti versoo. Luettelo ja siihen liittyvä kuolemansyntien kuvailu oli tarkoitettu peiliksi, jonka äärellä ihminen saattoi nähdä omat heikkoutensa. Nuo seitsemän kuolemansyntiä ovat: ylpeys, ahneus, kateus, vihamielisyys, irstaus, mässäily ja hengen velttous.
Saattaisi tehdä meille itse kullekin hyvää tutkistella itseämme tuon peilin äärellä.
Seitsemän synnin kärjessä ovat ylpeys ja ahneus. Jo Vanhan Testamentin syntiinlankeemuskertomus opettaa, että näistä kahdesta seuraa kaikki muu Jumalan tahdon vastaisuus. Ylpeys on sitä, että ihmiselle ei riitä hänen oma asemansa ja alkuperänsä. Ylpeys on sitä, ettei ihminen suostu siihen, mitä hän todellisuudessa ja syvimmältään on. Ylpeydessään ihminen tahtoo olla ja kuvittelee olevansa jotakin paljon enemmän.
Ylpeyden vastakohta on nöyryys. Aito nöyryys ei ole nöyristelyä vaan todellisuuden tajuamista ja sen tunnustamista. Latinan kielessä nöyryys on humilitas. Se tulee sanasta humus. Humus on sitä ainetta, josta ruumiimme ainekset ovat peräisin ja joksi ne kerran palavat. Joka muistaa rajallisuutensa ja elää siihen suostuen, tajuaa tosiasiat eikä kurkottele taivaita.
Ylpeyden kaksoisveli on ahneus. Se on sitä, ettei mikään ole ihmiselle kylliksi, ei edes se, mikä on liikaa. Ahneelle ei riitä se, mitä hän tarvitsee, eikä se, mihin hän rehellisesti ylettyy. Hän haluaa aina enemmän, keinolla millä hyvänsä.
Ahneuden vastakohta on tyytyväisyys. Tyytyväinen ihminen iloitsee siitä, mitä elämä on hänelle antanut eikä hän kaipaa enempää. Tyytyväinen ihminen kykenee iloitsemaan myös siitä hyvästä, mitä muille on annettu. Hänen ei tarvitse kadehtia eikä tavoitella sitä, mikä hänelle ei kuulu.
Ylpeys ja ahneus ovat viimekädessä sitä, että emme luota Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Luulemme tietävämme itse paremmin kuin Jumala, mikä meille on parasta. Epäilemme, ettemme kelpaa ihmisille ja Jumalalle aidosti sellaisena kuin olemme. Epäilemme, ettei hän kykene pitämään meistä huolta niillä elämän eväillä, jotka hän on meille antanut.
Paratiisissa kiusaaja tiesi ihmisen heikot kohdat. Hän vetosi niihin; ihmisen ylpeyteen ja ahneuteen. Ota ja syö puusta, joka ei ole sinua varten. Ota ja syö, niin ylität rajasi ja tulet Jumalan kaltaiseksi. Miksi tyytyä siihen, mikä on omaasi ja sinulle on sallittua? Miksi tyytyä omaan rajallisuuteensa? Ota ja syö! Silloin olet enemmän kuin miksi Jumala sinut loi. Silloin sinulla on enemmän, kuin Jumala sinulle antoi!
Ja ihminen söi. Hinta oli kova. Yrityksestä ylittää oma rajallisuus seurasi valhetta, syyttelyä, yhteyden särkymistä, pakenemista, häpeää ja viimein kuolema. Ihminen, jonka Jumala oli luonut yhteyteensä, heittäytyikin ylpeydessään ja ahneuksissaan kohtalonyhteyteen kaiken katoavan kanssa.
* * *
Keskiaikaisissa karnevaaleissa oli kerran vuodessa lupa ilveillä toisten kustannuksella. Narrin hahmossa sai ilman rangastuksen pelkoa esittää kuninkaita ja ruhtinaita, piispoja ja munkkeja, kunnon porvareita ja heidän hienoja rouviaan. Kukaan ei ollut suojassa siltä, että hänen heikkoutensa tuotiin julki. Riekkuminen loppui kuin leikaten laskiaistiistain jälkeen tuhkakeskiviikkona. Siitä lähtien jokaisen tuli keskittyä tekemään tuttavuutta oman pimeä puolensa kanssa, kaiken sen kanssa, minkä narrit ja ilveilijät, koko karnevaalimeno oli nostattanut päivänvaloon. Tuhkakeskiviikon ja paastonajan saarnat ja seitsemän kuolemansynnin mietiskely antoivat synnintunnolle lisäpontta.
Ensimmäinen paastopäivä, tuhkakeskiviikko sai nimensä Vanhan Testamentin ihmisten syvistä katumusharjoituksista. Kun Jeesuksen ajan roomalainen menetti kasvonsa, kun hän tajusi syyllisyytensä ja sen seuraukset, hän saattoi tehdä itsemurhan. Niin aikoi tehdä Filippin vanginvartija, kun hän luulu vankiensa karanneen. Samanlainen harakirin perinne on nykyajan japanilaisilla.
Juutalaisillekin kasvojen menetys oli kohtalokas asia, mutta toisaalta he kunnioittivat Jumalan antamaa elämää. Siksi kasvonsa menettänyt kuoli toisella tavalla. Hän sonnustautui julkisesti vainajaksi. Hän sirotteli tuhkaa, oikeastaan juuri tuota humusta päälleen ja hän pukeutui säkkiin, jossa jokainen juutalainen haudattiin. Näin vääräksi tunnustettu elämä haudattiin. Se sai kuolla. Kun surutyö oli tehty, häpeä ja tappio nielty, kasvonsa menettänyt sai luvan aloittaa alusta uudelleen. Ylpeys ja ahneus oli nitistetty, uusi ihminen tiesi paikkansa ja sai nyt suostua nöyrästi rajoihinsa.
* * *
Viime viikon keskiviikkona oli tuhkakeskiviikko. Suomalaisille, varsinkin kaikille urheilun ystäville, se oli synkkä ja musta päivä. Uutiskuvat olivat täynnä kasvonsa menettäneitä hiihtäjiä, valmentajia ja urheilujohtajia. Toisaalla toimittajat etsiskelivät käsiinsä niitä, jotka vielä piileskelivät vastuutaan ja julkisuutta, vähän niin kuin Aadam muinoin paratiisin puiden seassa.
Oli tavoiteltu enemmän, kuin mihin rehellisin keinoin yllettiin. Mikään ei ollut riittänyt. Ei oma kunto eikä voimat, ei tulokset, joihin niillä yllettiin. Tuloksia ja menestystä olivat odottaneet sponsorit, joille menestys on tärkeä osa imagoa. Tuloksia oli odottanut hiihtoliitto, jonka talous perustuu lajin menestykseen. Tuloksia oli jannut media, joka myy tuotteitaan sillä, että menestystä janosi edustajilleen koko Suomen kansa. Ja ainahan kansa on ollut valmis palkitsemaan kunniansa kirkastajat. Siksi koko myllyssä pyöri iso raha. Panokset olivat kasvaneet vuosi vuodelta ja samalla paine saavuttaa menestystä. Siksi oli saavutettava yhä enemmän, keinolla millä hyvänsä. Ylpeys ja ahneus oli vienyt voiton reilusta kilpailusta, totuudesta ja avoimuudesta.
Kesken iloisen mitalikarnevaalin petos paljastui ja pelleily oli saanut koko maailman silmissä hirvittävän nolon lopun. Jos meillä olisi tapana pukeutua säkkiin ja tuhkaan, sen aika olisi ollut nyt tuhkakeskiviikkona.
Mutta huomammeko, että muutama hiihtäjä, heidän valmentajansa ja lääkärinsä ovat vain narreja, jotka paljastavat koko tämän yhteiskunnan ja kulttuurin tilan. Ei kai kilpahiihto ole irrallinen ilmiö ylpeyden ja ahneuden markkinoilla. Eikö se heijasta kiusallisen paljastavasti sitä menestyksen ja loputtoman kasvun, ylpeyden ja ahneuden huumaa, johon olemme taas sortuneet. Jokaisen on syytä katsoa peiliin. Riittääkö meille se, mitä olemme. Muistammeko itsemme maan tomuksi? Riittääkö se meille, mitä meillä on ja pystymmekö jakamaan sen niiden kanssa, joilta puuttuu välttämätön?
* * *
Vanhan testamentin katumuskäytäntö kunnioitti ihmistä ja hänen elämäänsä. Katuneella oli oikeus palata takaisin toisten yhteyteen. Kunnia oli menetetty mutta myös häpeä oli pyyhitty pois. Tätä oikeutta tarvitsee myös jokainen, jonka vilppi ja häpeä on viime viikkoina paljastunut.
Siitä Vanhan Testamentin ihminen ei kuitenkaan voinut saada varmuutta, oliko Jumalakin pyyhkinyt synnit pois. Tästä meillä on psalmien kirjassa esimerkkinä monta sydäntä raastavaa ja lohdutonta tuhkaan ja säkkiin pukeutuneen syntejään katuvan rukousta.
Päivän evankeliumissa Pyhä Henki johtaa Jeesuksen autiomaahan Saatanan kiusattavaksi. Jumala antaa kiusata Poikaansa. Häntä kiusataan kuin ketä tahansa ihmistä. Kysymys on siitä, suostuuko Jeesus ihmisen osaan, ihmisen rajoihin. Kysymys on ylpeyden ja ahneuden kiusauksesta. ”Saat tämän kaiken, jos kumarrat minua.”
Eivät Jeesuksen kiusaukset päättyneet autiomaahan. Ne väijyivät häntä pitkin matkaa aina ristille asti. Koko ajan kiusauksena oli olla alistumatta ihmisen osaan ja varsinkin siihen osaan, jonka Jeesus tiesi itseään odottavan. Joskus Kiusaaja lähestyi häntä parhaan ystävän hahmossa. Kun Jeesus puhui oppilailleen edessään olevasta kuolemasta häpeästä, Pietari pelästyi, veti hänet erilleen ja sanoi: Jumala varjelkoon, älköön sitä sinulle tapahtuko. Silloin Jeesus vastasi, ei Pietarille vaan Saatanalle: ”Väisty tieltäni, Saatana!”
Vielä Getsemanen puutarhassa ja ristillä hän kävi ankaraa taistelua kiusauksia vastaan. Oli tuskallisen vaikea suostua Jumalan tahtoon. Kuisaajan äänen Jeesus kuuli varmaan pilkkaajien herjahuudoissa: ”Jos tosiaan olet Jumalan Poika, astu alas ristiltä ja auta meitä.”
Tämän päivän Uuden Testamentin lukukappaleessa luettiin heprealaiskirjeen kirjoittajan sanat Jeesuksesta: ”Meidän ylipappimme, jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavalla kuin meitäkin koetellaan; hän ei vain langennut syntiin. Astukaamme siis rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin, kun sitä tarvitsemme.”
Jeesus auttaa meitä kiusauksissamme monella tavalla. Ensinnäkin hän on meille ainoa täydellinen esikuva ylpeyden ja ahneuden, kaiken synnin voittamisessa. Edes vilpittömät ja monessa asiassa esikuvaksi kelpaavat kristityt eivät ole täydellisiä. Saamme varautua pettymään heihinkin, ja heidän heikkouksiinsa. Jeesukseen meidän ei tarvitse pettyä.
Toisekseen saamme pyytää häntä rinnallemme rohkaisemaan meitä taistelussamme ja hän lupaa olla kanssamme. Hän lupaa rohkaista meitä sanallaan ja rukoilla puolestamme. Kolmas ja suurin asia on se, ettei hän hylkää omiaan silloin, kun he ovat langenneet. Hän tietää, mitä kiusaukset ovat ja hän tietää ihmisen heikkouden. Hän ei voi olla säälimättä heitä.
Hänen tähtensä meidän ei tarvitse kuolla, kun olemme menettäneet kasvomme ihmisten ja Jumalan edessä. Meidän ei tarvitse edes näytellä kuollutta ja pukeutua säkkiin ja tuhkaan. Hän on kuollut puolestamme, kantanut häpeämme. Meidän katumusaikamme on siinä, että saamme seurata hänen kärsimystietään meidän puolestamme. Ja meidän paluumme elämään, selkä suorana ja kaikki pois pyyhittyinä on siinä, että saamme katsoa hänen voittoaan synnistä ja kuolemasta, hänen riemullista ylösnousemustaan.
Tämä matka tekee meille suomalaisille nyt erityisen hyvää. Ja jokaiselle erikseen, sinulle ja minulle. Kulkekoon Kristus itse sillä matkalla sinun kanssasi.