Rakkaat Kuivannon kylän asukkaat, rakkaat seurakuntalaiset
Haluan sydämestäni tervehtiä teitä kaikkia tänään, kun Kuivannon kirkko täyttää 70 vuotta. Voin vain arvailla, miten suuri merkitys tällä kirkkorakennuksella on ollut koko kyläkunnalle. Tänään myöhemmin pidettävässä 70-vuotisjuhlassa Veikko Ylöstalo tulee varmasti tarkemmin kertomaan kirkon vaiheista.
Etäämpääkin kyläkunnan historiaa seurannut voi kirjoista tietää, että toiveet oman rukoushuoneen saamiseksi ovat jo yli 200 vuotta vanhoja. Paljon inhimillistä kiistelyäkin noihin 1700-luvun loppuvuosiin sisältyy,eivätkä nuo varhaisvaiheet ole ainakaan meidän pappien kannalta näin jälkikäteen ajateltuna kovin kunniakkaita. Vuonna 1786 seurakunnan kappalainen oli käynyt kylällä kokoamassa taloudellisia saataviaan, mutta oli jättänyt itse jumalanpalveluksen pitämättä. Mutta kuivantolaiset eivät olleet pitkävihaisia. Eräälle apupapille he olivat vapaaehtoisesti keränneet muutaman kapan viljaa, koska köyhä hengenmies oli vaikean kelirikonkin aikana tullut tänne opettamaan nuorisoa kristinopissa.
Peräti 150 vuotta kuivantolaiset joutuivat odottamaan, kunnes joulukuun 28. päivänä, viattomien lasten päivänä 1931 tämä temppeli vihittiin kirkoksi. Enkä usko olevani väärässä, kun arvelen, että tämä kirkko on tuonut paljon siunausta tälle kylälle.
Merkillistä on, että tämän juhlapyhän evankeliumikin tavallaan puhuu siitä hyvästä, mitä Herran temppeli meille ihmisille voi lahjoittaa. Luukkaan evankeliumin 2. luvussa, siis aivan pian tutun jouluevankeliumin jälkeen kerrotaan siitä, miten Joosef ja Maria toivat kahdeksan päivää vanhan Jeesus-lapsen temppeliin ympärileikattavaksi, me kristityt sanoisimme: oivat kastettavaksi. Kuinkahan moni Kuivannon kylän lapsikin on kastettu tässä omassa kirkossa.
Äsken kuultu evankeliumi sanoo kolme asiaa, joita haluan yhdessä teidän kanssanne muistella, sillä kaikki kolme asiaa liittyvät siihen, mitä kirkkorakennus voi meille merkitä.
Kirkossa ihmetellään Jumalan armoa
Ensinnäkin aivan evankeliumin alussa sanotaan, että ”Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään” siitä, mitä heidän pienestä lapsestaan sanottiin.
Jeesus ja hänen vanhempansa tapaavat temppelissä vanhan Simeonin, suomalaisittain sanoisimme Simon, joka otti lapsen syliinsä, kiitti Jumalaa siitä, että oli nähnyt maailman Vapahtajan. Kuinkahan moni kuivantolainen vuosien aikana on tässä kirkossa kohdannut oman Vapahtajansa, Lohduttajan ja Anteeksiantajan. Monet saavat Simeonin lailla odottaa kauan, aivan kohtuuttoman kauan, ennen kuin saavat rauhan sydämeensä. Emme me ymmärrä, miksi Jumala niin usein antaa meidän kärsiä ja odottaa kauan, ennen kuin saamme lohdutuksen.
Eikö ole, rakkaat ystävät, niin, että kirkossa me kuulemme ja koemme asioita, jotka ylittävät meidän arkiymmärryksemme. Tänne me tulemme koolle ihmeellisten asioiden äärelle. Ei kirkkoon tulla niin kuin hollitupaan tai navettaan. Kirkkoja me rakennamme sitä varten, että Jumalan suuret ja ihmeteltävät salaisuudet saisivat oman tilansa ja paikkansa.
Mikä täällä kirkossa sitten on niin erikoista, että sitä Jeesuksen äidin ja isän tavoin pitää ihmetellä? Maria ja Joosef ihmettelivät sitä, että vanha Simeon piti heidän pientä, vastasyntynyttä lastaan ”pelastuksena, joka on valmistettu kaikille kansoille”.
Emme me täällä kirkossa ihmettele mitään yliluonnollisia sattumuksia tai poikkeuksellisia kokemuksia. Me ihmettelemme täällä sitä, että Jumala on niin hyvä, että hän valmistaa pelastuksen kaikkia ihmisiä varten. Kirkkorakennus on sitä varten, että kaikki ihmiset voisivat täällä tulla Jumalan armon koskettamiksi.
Monet muut ihmisten rakentamat rakennukset voivat nekin olla kaikkia ihmisiä varten, mutta niille on usein ominaista, että ihmisten pitää siellä itse ansaita se hyvä, jota varten rakennus on olemassa. Urheiluhallit ja koulurakennukset ovat suoritusten ja osaamisen paikkoja. Työpaikoilla ihmisten pitää pärjätä – ja niin maallisissa paikoissa pitääkin olla.
Mutta kirkko on yksinomaan Jumalan armon paikka. Täällä ei kukaan ole toista parempi, hurskaampi eikä pyhempi. Tämä Kuivannon kirkko on siitä ihmeellinen paikka, että täällä vain kuunnellaan ja katsellaan Jumalan hyvyyttä. Kun me siis tänään vietämme kirkkorakennuksen juhlaa, se on pohjimmiltaan kiitosjuhla Jumalalle hänen rakkaudestaan ja armostaan.
Kirkko on siunauksen paikka
Toiseksi evankeliumi kertoo, että Simeon temppelissä siunasi Jeesus-lapsen koko perhettä, vanhempia ja lasta. Kirkkorakennus on siunauksen paikka. Tämä Kuivannon kirkkokin on siunauksen paikka.
Usein me tulemme kirkkoon vähän epävarmoina ja arkoina. Saatamme miettiä, jaksammeko lähteä ja mennä jumalanpalvelukseen. Silloin on hyvä muistaa, että kirkko on siunauksen paikka. Siunaus välittyy meille jonkun tutun virren värssyn tai Jumalan sanan kohdan kautta. Elämän läpi tällainen tuttu sana kulkee meidän mukanamme kuin pysyvänä siunauksen sanana.
Jos et siis mitään muuta kirkosta odota, niin odota Jumalan siunausta. Ei ole pelkkä tapa, että jokainen jumalanpalvelus päättyy Herran siunaukseen. Sen varassa voi jaksaa taas pitkälle arkiseen viikkoon ja työhön.
Jumalan armo seuraa meitä
Kolmas merkillinen evankeliumin sana on aivan kuulemamme Jumalan sanan lopussa. Kun pyhä perhe oli palannut temppelistä kotiin, takaisin Nasaretiin, evankeliumi sanoo näin: ”Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.”
Monessa perheessä isä ja äiti seuraavat arasti, miten heidän lapsensa pärjäävät yhä kovenevassa maailmassa. Miten monet vanhemmat toivovatkaan, että heidän tyttärensä ja poikansa ”vahvistuisivat” ja ”viisastuisivat”. Tarvitaan paljon maallista harkintaa, kärsivällisyyttä, lempeyttä, että me isät ja äidit osaisimme antaa lapsillemme oikeat eväät, etteivät he päinvastoin ”heikentyisi” ja ”tyhmistyisi” maailmassa.
Mutta vielä tärkeämpiä evankeliumin lopussa ovat nämä sanat ”Jumalan armo seurasi häntä”. Usein me ajattelemme, että olisi tärkeää, jos me ihmiset, niin nuoret kuin vanhemmat, voisimme kuunnella omantunnon ääntä ja seurata Jumalaa. Joskus tuntuu, että tällainen toive on ylivoimainen, ei vain lapsille, vaan myös meille vanhemmille, joskus jopa vielä vaikeampi meille ikääntyneemmille.
Mutta nytpä evankeliumi kääntääkin koko asian toisin päin. Tärkeää ei niinkään ole se, seuraammeko me Jumalaa, vaan se seuraako Jumalan armo meitä. Jos meidän tulevaisuuteemme olisi kiinni siitä, kuinka sitkeästi tai taitavasti me osaamme seurata Jumalaa, silloin meidän voisi käydä huonosti. Enemmän tai vähemmän me kaikki olisimme kuin jonon hännillä roikkuvia perässäkulkijoita, jotka aina uhkaavat pudota joukosta pois. Ei Jeesuksen seuraaminen ole helppo asia.
Mutta nytpä Luukkaan evankeliumi kääntää koko näkökulman. Jumalan armo seuraa meitä. Vaikka me harhailemme, Jumala itse kulkee meidän rinnallamme ja meidän jäljessämme. Eikö tämä ole lohdullinen ja iloinen asia.
Kun siis katsomme Kuivannon kirkon historiaa ja tulevaisuutta, voimme ajatella, että Jumalan armo on jo vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja seurannut tämän kylän ihmisiä. Ja voimme myös uskoa, että Jumalan armo seuraa tämän kirkkorakennuksen kautta myös vastaisuudessakin teitä kaikkia.
(Saarna Kuivannon kirkon 70-vuotisjumalanpalveluksessa)