Hyvä ystävät, minun on tunnustettava, että olen jumiutunut päivän evankeliumissa yhteen ainoaan virkkeeseen. Tiedän toki, että tämän pyhän varsinainen aihe on kaste. Kasteen lahja, kuten otsikko kuuluu. Kirkkokäsikirja suorastaan tyrkyttää saarnaajan käteen valmista värisuoraa: Jeesuksen kaste, kristillinen kaste, meidän kasteemme.
Haluaisin olla uskollinen kirkkovuoden luontaiselle dramaturgialle ja käsitellä tässä saarnassa kastetta. Mutta valitettavasti virke, joka on tarttunut minuun kuin takiainen, tulee evankeliumissa jo ennen kuin kaste edes mainitaan.
Virke, jota tarkoitan, on tämä Johanneksen toteamus, jolla hän viittaa Jeesukseen: ”Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.”
Siispä ei voi mitään. Tällä mennään. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että tämä Johanneksen toteamus on äärimmäisen oleellinen. Se esittää hurjan väitteen koko todellisuuden luonteesta. Tulkitsen, että se iskee suoraan maallistumisen kanssa kipuilevan länsimaisen kulttuurin sisäiseen jännitteeseen.
Väitän nimittäin, että vaikka tietynlaista maallistumista ei käy kieltäminen, eletään tämän päivän läntisessä maailmassa yhä pääasiassa ikään kuin kristinusko olisi totta. Me saatamme kyllä kieltää Jumalan olemassaolon ja kaiken tuonpuoleisen todellisuuden. Samalla me kuitenkin tarraudumme suorastaan uskonnollisella vimmalla ihanteisiin, joita maallistunut maailmankuvamme ei pysty kunnolla kannattelemaan.
**
Selvennän mitä tarkoitan. Viime vuonna puhuttiin paljon maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, rasismista ja natseista, suvaitsevaisuudesta ja solidaarisuudesta. Vesikauhuisen rottweilerin hienotunteisuudella artikuloidun retoriikan vastapainoksi kaipailtiin tolkun ihmisiä. Tolkun ihmisiä ääripäiden keskelle.
Tolkkupuhe taas kirvoitti kipakan vastareaktion. Tivattiin, että mitä ne ääripäät siis oikein ovat. Että ei kai nyt rasisteja ja ihmisoikeuksien puolustajia voi molempia nimittää ääripäiksi.
Seurasin keskustelua vain satunnaisesti, mutta en voinut olla huomaamatta, kuinka tuohtuneita ihmisoikeuksien puolustajiksi itsensä mieltävät olivat siitä, että heidät niputettaisiin jonkinlaiseksi ääriajatteluksi.
Luultavasti tolkun peräänkuuluttajat eivät kuitenkaan halunneet väittää, että ihmisoikeuksien puolustaminen ylipäätään olisi ääriajattelua.
Vaikka onhan se.
Minusta tuntuu, että ainoastaan historiallinen näköalattomuus voi saada ihmisen luulemaan, että ihmisoikeudet ja ylipäätään oman viitekehyksen ulkopuolelle ulottuva solidaarisuus olisivat jonkinlainen neutraali itsestäänselvyys. Että aikansa metsässä käyskenneltyään ihminen törmää sienien, kantojen ja karhujen lisäksi ihmisoikeuksiin.
Oikeastaan on päinvastoin. Kaikenlainen heimoajattelu, erilaisten orjuuttaminen, heikompien hyväksikäyttö, ennakkoluulot, kastit ja yhteiskunnalliset hierarkiat ovat ihmiskunnan yhteistä kulttuuriperimää.
Vain alle sata vuotta sitten kirjoitettu ja 10. joulukuuta 1948 Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa hyväksytty Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus jos mikä edustaa ääriajattelua, hillitöntä radikalismia ihmiskunnan pitkän historian jatkumossa. Eikä tietenkään ole mitään takeita, etteikö se voisi myös painua historian hämärään saman vuoden muiden sensaatioiden, kuten hittilistat valloittaneen vetopasunisti Pee Wee Huntin seuraksi.
Ihmisoikeuksien julistus on sellaisenaan vain pala sopimuspaperia. Eräs valmisteluissa mukana ollut totesikin, että toivottavasti ihmiset eivät hoksaa kysyä, mihin tämä perustuu.
Kuitenkin ihmisoikeusrikkomuksiin on tapana suhtautua varsin eri tavalla kuin muihin sopimusrikkomuksiin. Tuohtumus ihmisoikeusrikkomusten äärellä on syvää ja ehdotonta – ja juuri sellaisena, vaistonvaraisena ja moraaliselta ytimeltään terveenä, se osoittaa mielestäni kohti kristillisen uskon visiota todellisuudesta.
***
Kristillisen uskon ytimessä on varsin yksinkertainen väite. Se koskee sitä, kuka Jeesus oikein on. Johannes tiivistää näkemyksen päivän evankeliumissa: ”Tämä mies on Jumalan Poika”. Tämän takia kristityt uskovat, että nimenomaan Jeesuksessa – Hänen toiminnassaan, opetuksissaan, ristinkuolemassaan ja ylösnousemuksessaan – Jumalan tahto näyttäytyy meille kirkkaimmillaan.
Ja mitä Jeesus tekee?
Jeesus parantaa sairaita, ruokkii nälkäisiä, kohtaa hyljeksittyjä, armahtaa tuomittuja – näkee jokaisen ihmisen Taivaallisen Isän lapsena. Jeesus korottaa rajat ylittävän lähimmäisenrakkauden korkeimmaksi ihanteeksi inhimilliselle elämälle.
Suoraan sanoen, Jeesus on usein aivan tolkuton. Hän vaatii rakastamaan vihollista, luopumaan omista rikkauksista ja antamaan rahat köyhille. Hän julistaa meille, että me emme ole kunnon ihmisiä vaan syntisiä, jotka eivät kestä pyhän Jumalan tuomiota omillaan, mutta jotka yhtä kaikki halutaan sulkea jumalallisen rakkauden syleilyyn.
Kristillinen vakaumus on, ettei tämä kaikki ole vain yhden yksilön luonnotonta hillittömyyttä. Ääriajattelua, jonka on kenties aiheuttanut liiallinen ulkoilmaelämä Nasaretin pistävän auringon alla.
Päinvastoin. Jeesuksessa me kohtaamme ajattoman totuuden – yleisen ja yhtäläisen. Se on Johanneksen syvä oivallus, kun hän toteaa: ”Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.”
Rajat ylittävä lähimmäisenrakkaus ei siis ole kristilliseen uskoon päälle liimattu kerrostuma – jonkinlainen sosiaalisen sektorin semisosialistinen sovellus – vaan jumalakuvasta ja todellisuuskäsityksestä väistämättä seuraava johtopäätös.
Kuten kirkkoisä Augustinus varsin jyrkästi kirjoitti: ”Se, joka ei rakasta, kieltää Kristuksen lihaksitulemisen.”
Ortodoksiteologi David Bentley Hart nimittääkin kristillistä todellisuusvisiota ”totaaliseksi humanismiksi”. Kuvaksi ”ihmisyydestä sen laajimmassa ja syvimmässä merkityksessä, kuvaksi, jossa ihmiskasvojen – ihmisen – täysi jalous ja arvoituksellisuus ja kauneus nähdään yhteisen ihmisluonnon jokaisessa ainutlaatuisessa edustajassa. Tällä tavalla nähtynä Kristuksen oletettu laskeutuminen ’Jumalan muodosta’ ’orjan muotoon’ ei ole niinkään paradoksi kuin täydellinen vahvistus sille, että jokaisessa sielussa asuu Jumalan kuva.”
Näin Hart siis kirjoittaa, ja toteaa lopuksi: ”Kun maailma on kerran nähty tällä tavalla, se ei koskaan voi palata entiselleen.”
****
Nähdäkseni maallistunut aika olettaa jatkuvasti arvoja ja ihanteita, joiden velvoittavuutta se ei kykene kunnolla perustelemaan, mutta joiden kauneuden äärellä se tuntee syvää kunnioitusta ja vastuuntuntoa. ”Totaalinen humanismi” vetää puoleensa myös julkijumalatonta.
Maallistuneen ihmisoikeushumanistin moraalinen kompassi osoittaa täsmälleen oikeaan suuntaan. Hänen sydämensä kirjoittaa shekkejä, joita järki ei kykene lunastamaan. Hän ikään kuin tekee sokean uskonhypyn sinne, minne uskovainen hapuilee maailmankatsomuksensa sisäisen logiikan pakottamana.
Tämän takia maallistumista ei tule koskaan ottaa liian vakavasti.
Jos me haluamme pitää kiinni siitä, että ihmisoikeudet eivät ole ääriajattelua samalla tavalla kuin esimerkiksi rasismi – että ihmisoikeusihanteessa on kyse myös jostakin sopimuksista riippumattomasta totuudesta – on meidän syytä kysyä, millainen maailmankatsomus antaa parhaat eväät tällaiselle vakaumukselle.
Jos me haluamme pitää kiinni siitä, että ihmisoikeusrikkomus on olemuksellisesti jotakin muuta kuin taloyhtiön saunavuorosopimuksen rikkominen, on meidän syytä kysyä, millainen näkemys todellisuudesta tukee tällaista vakaumusta parhaiten.
Minusta näyttää aivan selvältä, että myös maallistuvan kulttuurin ihminen aistii maailmassa näkymättömän pohjavirran. Voiman, jonka totuus ja hyvyys ja kauneus ylittää mielipiteiden ja sopimusten kirjon ja jonka ääretön kirkkaus valaisee ehdottomuudessaan taivaan ja maan ja sydänten ja ajatusten ääret.
Ehkä maallistuvan kulttuurin ihminen vielä oivaltaa, että tätä pohjavirtaa, tätä voimaa, on tavattu perinteisesti nimittää ihan vain yksinkertaisesti sanalla…
Jumala.
Ja Jumalan Pojaksi Johannes tunnisti Jeesuksen. Jeesuksen, jonka hän oli myös kastanut. Tähän perustuu kristillinen kaste. Siis myös meidän kasteemme, johon voimme aina turvautua. Aamen.
Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme…