Joulunajan evankeliumeissa olemme seuranneet Jeesuksen syn-tymän ja lapsuuden tapahtumia. Noin 30 vuoden ikäisenä hän astuu julkisuuteen. Hän tulee Jordanille, jonne monet muutkin vaelsivat siihen aikaan kuulemaan Johannes Kastajaa.
Nämä kaksi miestä, Jeesus ja Johannes Kastaja, eivät suinkaan olleet toisilleen ennestään vieraita, tunsivathan heidän äitinsä Maria ja Elisabet hyvin toisensa. He olivat sukulaisia ja varmasti myös hyviä ystäviä, koska Maria oli Jeesusta odottaessaan viipynyt Eli-sabetin vieraana peräti kolme kuukautta.
Voimme hyvin kuvitella, näiden äitien pojat kasvaessaan saivat tie-tää toisistaan. Ehkä myös tunsivat hyvin toisensa, sukulaisia ja ikä-tovereita kun olivat. Äideiltään he olivat varmasti saaneet tietää myös niistä ihmeellisistä asioista, joista Jumala oli heille ilmoittanut.
Johannes oli jo astunut siihen tehtävään, jonka Jumala oli hänelle varannut. Hän ymmärsi, että hänet oli asetettu tien raivaajaksi häntä itseään paljon suuremmalle. Hän oli vetäytynyt syrjään Jor-danin rannoille ja sinne ihmiset vaelsivat häntä kuulemaan. Hän he-rätteli, ravisteli ihmisiä, erityisesti hengellisiä ja maallisia vallanpitäjiä sanojaan säästelemättä. Hän ei kaihtanut ankarin sanoin paljasta-masta sitä vääryyttä, tekopyhyyttä ja muuta Jumalan tahdon vas-taisuutta, joka rehotti koko yhteiskunnassa. Hän kutsui syntinsä tuntevia ja tunnustavia ihmisiä aloittamaan uuden, Jumalan tahdon mukaisen elämän. Tämän uuden elämän alkuna oli parannuksen kaste.
Kymmenien, ellei satojen ihmisten joukossa, Johannes huomaa yhtäkkiä tutun miehen seisovan edessään joessa. Johannes ha-vahtuu niin kuin hänen äitinsä aikoinaan Marian nähdessään. ”Jee-sus, sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste.” Johannes tuntee olevansa vain puutteellinen ja epätäydelli-nen palvelija, tien raivaaja. Nyt hänen edessään seisoo Hän, jonka sandaalien solmijaksikaan hän ei tuntenut olevansa kelvollinen.
”Älä nyt vastustele”, Jeesus vastasi, ”näin me täytämme Jumalan oikeudenmukaisen tahdon.” Jumala itse oli tullut ihmisen osaan, heidän palvelijakseen, pelastaakseen heidät. Palvelijalle, olipa hä-nelle uskottu valta kuinka suuri hyvänsä, ei kuulu etuoikeuksia.
Jo profeetat olivat puhuneet tulevasta Herran palvelijasta, joka täyt-tää Jumalan oikeudenmukaisen tahdon nöyränä ja hiljaisena, pitä-mättä ääntä itsestään ja vaatimatta kunniaa ja erioikeuksia.
Jeesuksen oli kuljettava kaikessa ihmisen tie. Hän oli syntynyt ja kasvanut vaatimattomissa oloissa. Jo lapsena hän oli ollut vainottu muukalainen. Marian huolenpidossa ja Joosefin kirvesmiesopissa hän oli varttunut mieheksi. Nyt Jeesus, kaikessa Jumalan tahdon täyttäneenä, tuli syntisten kasteelle. Pian häntä johdatettiin au-tiomaahan. Siellä hän kohtaisi kaikki ne kiusaukset, jotka vain val-taan ja sanan mahtiin voivat liittyä. Ne seuraisivat häntä ristille asti. Loppuun saakka hän oli kaikessa kuuliainen Jumalalle.
Johanneksen kaste oli jotakin muuta kuin Jeesuksen asettama kas-te. Johannes itsekin tiesi sen ja puhui siitä. Johanneksen kasteessa ihmistä rohkaistiin omin päätöksin ja oman tahdon voimalla korjaa-maan elämänsä suunta, aloittamaan uusi elämä omin voimin.
Kristillisessä kasteessa Jumala on ottanut meidät Kristuksen py-hyyden, sovituskuoleman ja iankaikkisen elämän perillisiksi. Meidän elämämme ja Kristuksen elämä on siinä salatulla tavalla liitetty yh-teyteen toistensa kanssa. Jeesuksen asettamassa kasteessa ei ole kysymys omasta tahdostamme, ymmärryksestämme tai voimas-tamme, ei myöskään kasteen toimittajan pyhyydestä tai edellytyk-sistä. Kasteessa on kysymys yksin Jumalan työstä ja hänen lah-joistaan.
Paavali käyttää tästä salaisuudesta ilmeikästä kuvakieltä: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllen-ne.” Jumalan edessä meidän syntinen ja vajavainen olemuksem-me on peitetty armon pukuun, siihen mitä Kristus on meidän puo-lestamme ja meissä. Valkoinen kastepuku on sen havainnollinen vertauskuva. Samaa kuvaa tämä valkoinen alba. Alla on syntinen ihminen, alba kuvaa Kristuksen pyhyyttä ja armoa, johon minutkin on kasteessa kerran puettu. Alba kuvaa myös sitä, että siihen puet-tu puutteellinen ihminen on Kristuksen asialla ja hänen työnsä väli-neenä.
Usko on sitä, että me luottavasti kannamme armon pukua silloinkin, kun se ei ole konkreettisena kuvana meidän yllämme. Kristittynä eläminen on Kristuksen kanssa elämistä, tietoisuutta siitä, että hän on syntiemme sovittaja, puolustajamme, ystävämme, esikuvamme ja voimamme kaikkeen hyvään ja oikeaan. Kristittynä eläminen on myös Kristuksen asialla olemista, hänen rakkautensa välittämistä, elämän jakamista muiden kanssa.
Mikä suo minulle, sen kunnian, että Herrani tulee minun luokseni? Miksi sinä tulet minun luokseni? Näin me saamme ihmetellä Elisa-betin ja Johannes kastajan lailla. Mikä suo minulle sen kunnian, että saan elää Kristuksen kanssa, hänen suojassaan ja hänen asial-laan? Ja vastaus kuuluu: Sen kunnian suo meille Jumalan rakkaus, hänen pyhä tahtonsa.
”Minun tulisi saada sinulta kaste, toteaa Johannes, kun Jeesuksen tehtävä oli vielä edessä. Me olemme saaneet Jeesukselta kasteen, kun meidät on kastettu hänen nimessään ja hänen toimeksiantonsa mukaan. Ja niin hänen täyttämänsä tehtävä on meissäkin täytetty. Olemme vapaat, vapaat palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiämme.
Kun Johannes oli kastanut Jeesuksen, kuultiin ja nähtiin jotain ai-nutkertaista ja kuitenkin samalla jotain, joka sisältyy aina kristilliseen kasteeseen. Pyhän Hengen nähtiin laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaasta kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”
Jumalan oma Sana vakuuttaa meille, että Kristuksen omiksi kastet-tuina olemme Jumalan rakkaita lapsia. Sen sanan tulee kuulua aina kasteen yhteydessä. Tämän sanan tulee jatkuvasti rohkaista meitä ja pitää Kristuksen yhteydessä. Pyhä Henki vakuuttaa meidätkin siitä, että se sana on totta. Hän antaa uskon ja hän pitää meidät Kristuksen yhteydessä.
Jeesukselle kaste tapahtui juuri ennen hänen astumistaan julkisuu-teen, toteuttamaan sitä tehtävää, jonka taivaallinen Isä oli hänelle antanut. Meillekin kaste on ensimmäinen ja tärkein palvelukseen asettaminen ja siunaus. Kristitylle jokainen virkaan tai luottamus-tehtävään asettaminen, myös konfirmaatio, viittaavat kasteeseen. Kaste on kristityn elämän pohjavirta.
Luther nimittää Jumalan antamaksi kutsumukseksi kaikkia niitä toi-mia ja asemia, joita meille elämässämme varrella uskotaan, joissa tehtävämme on toteuttaa Jumalan tahtoa ja kantaa huolta toisis-tamme. Erilaisissa kutsumuksissa tehtävämme on puolustaa ja edistää oikeudenmukaisuuden, rauhan, vapauden, totuuden ja rak-kauden kestäviä arvoja, koko sydämestämme, kaikella ymmärryk-sellämme ja kaikin voimin. Rohkeasti ja vapaasti, ei itseemme vaan Jumalaan luottaen. Näin tehdessämme emme ole omalla asial-lamme vaan lähimmäistemme ja Jumalan. Mutta samalla saamme aina lähteä liikkeelle siitä levosta ja palata siihen luottamukseen, että elämme Jumalan armon ja ehdottoman rakkauden varassa, em-mekä suoritustemme ja saavutustemme, tai kunnian ja menestyk-sen varassa.
Pyhän kasteensa varassa elävä ihminen kulkee matkaansa Kris-tuksen kanssa. Hän saa olla huoleton lapsi suhteessa Jumalaan. Juuri tämä antaa hänellä vapauden ja rohkeuden kasvaa täysikas-vuiseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi suhteessa omaan elämäänsä ja lähimmäisiinsä. Hänen ei tarvitse saavuttaa hyväksytyksi tulemis-taan ja arvoaan suorituksillaan ja saavutuksillaan. Jumalan edessä hänellä on jo Kristuksen tähden kaikki. Hän voi keskittyä lähimmäi-sen tarpeisiin, että jokainen saisi osansa Jumalan meille suomasta elämästä ja sen hyvyydestä.
Juuri tätä kastetun vastuuta me kannamme Kristuksen seurakun-nassakin työntekijöinä, luottamushenkilöinä ja vapaaehtoisina vas-tuunkantajina. Emme ole omalla asiallamme emmekä omassa va-rassamme. Saamme olla Vapahtajamme palveluksessa ja hänen varassaan.