Tämän päivän suomalainen raamatunlukija tai sanankuulija saattaa ensimmäisenä kiinnittää päivän evankeliumikertomuksessa huomionsa meille itsestään selvien ihmisoikeuksien puuttumiseen. Emme kauhistu vain huonon taloudenhoitajan vastuuttomuutta ja väkivaltaisuutta. Vielä enemmän meitä oudoksuttaa isännän itsevaltius ja väkivalta, kun hän rankaisee kelvotonta palvelijaansa. Miten tällainen despootti olla kuva Jumalasta, me pohdimme?
Historian kulussa ei tarvitse meilläkään mennä kovin kauas taaksepäin, kun ajateltiin, että palvelusväki, jopa vaimo ja lapset ovat miehen omaisuutta ja kukin tehköön omaisuudellaan miten hyväksi näkee. Viisasta mikä tahansa kohtelu ei toki ollut, mutta kukin kärsiköön vahingot tyhmyydestään. Niin ajateltiin. Perheen ja palvelusuhteen asioihin eivät ulkopuoliset juuri puuttuneet. Hengenriisto oli jo eri asia. Siihen ei kenelläkään ollut oikeutta.
Kun mietimme kertomusta ja sen opetusta tarkemmin, huomaamme, että Jeesus nimenomaan puolustaa ihmisoikeuksia, muistuttaa ihmisen vallan rajoista. Vertauskertomus korostaa ihmisen vastuuta kaikesta hänen valtaansa uskotusta, omaisuudesta, vastuutehtävistä, ympäristöstä. Kertomuksen poitti, idea, on juuri siinä, että taloudenhoitaja kuvitteli olevansa talossaan isäntä. Hän kuvitteli voivansa tehdä miten haluaa kaikelle sille, mitä hänelle oli uskottu. Uuden testamentin taloudenhoitaja- sana tulee kreikan sanasta oikonomos. Siitähän tulee suoraan myös sana ekonoomi. Ennen Raamatun oikonomos käännettiin huoneenhaltijaksi. Oikos tarkoittaa taloa ja nomos lakia. Oikonomos on se, jonka sana on talossa laki. Hänelle on uskottu valtaa.
Kaikki ihmiselle uskottu valta on oikonomoksen, taloudenhoitajan valtaa. Kaikki ihmisen valta on vain lyhyeksi tai pitemmäksi ajaksi uskottua valtaa, palvelijan valtaa, josta on lopulta tehtävä isännälle tili. Jumalan edessä ei ole niin suurta valtaa, että antaisi haltijalleen syytesuojan. Valta ja vastuu ei nosta meitä Jumalan lain ulottumattomiin. Päinvastoin, mitä suurempi valta, sitä enemmän on tilinteossa aikanaan vastattavaa. Siitä Jeesus muistuttaa.
Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Hän on Luojalleen arvokas ja rakas. Kenenkään Hän ei haluaisi joutuvan hukkaan. Ketään hän ei tahdo kohdeltavan kaltoin ja arvottomasti. Vastuu jokaisesta ihmisestä, lähimmäisestä on erityisen suuri. Valta, joka vaikuttaa toisten ihmisten elämään, sisältää aina suuren vastuun Jumalan edessä.
Kaikkea valtaa ja vastuuta on osattava käyttää viisaasti ja vastuullisesti, koska se peritään aikanaan takaisin ja siitä on tehtävä tili. Meidän on käytettävä kaikkea omaisuuttamme ja vastuutamme isännän, siis Jumalan ja hänen valtakuntansa arvojen mukaisesti: oikeudenmukaisesti, rehellisesti, rakkaudessa, lähimmäisistämme ja erityisesti heikoimmista huolta kantaen, menneitä sukupolvia kunnioittaen ja tulevien elämästä huolta kantaen.
Jo vertauksen edellä Jeesus oli puhunut seuraajiensa vastuusta ja valveilla olemisesta vastuun kantamisessa. Silloin Pietari oli kysynyt Jeesukselta: Puhutko nyt kaikista ihmisistä vai nimenomaan meistä? Jeesus ei vastannut suoraan, vaan kertoi tekstimme vertauksen.
Keskiajan katolinen perinne erotti tiukasti hengellisen kutsumuksen maallisesta. Hengelliseen kutsumukseen oli antauduttava luopumalla kaikesta muusta, puolisosta, perheestä ja omaisuudesta. Vastuu Jumalan edessä oli erityisesti hengellistä vastuuta.
Luther muistutti, että myös maallinen vastuu ja kutsumus on Jumalan palvelemista. Ei Jeesus sanonut, ettei hänen vertauksensa koskisi kaikkia. Vastuu arkisessa työssä, yhteiskunnallinen vastuu, vastuu perheestä, vastuu lähimmäisistä lähellä ja kaukana on Jumalan talouden hoitamista. Luterilaisessa perinteessä se näkyy työn arvostamisessa. Sillä taas ei ole mitään tekemistä ahneuteen perustuvan työhulluuden kanssa. Ei ole myöskään sattumaa, että korruptio ja vallan itsekäs väärinkäyttö näyttää olevan vähäisintä luterilaisessa pohjolassa. Täällä myös ihmisoikeuksista ollaan tarkkoja. Tilanne ei toki ole niin hyvä kuin muuhun maailmaan vertailemalla kuvittelemme. Ja tämäkin yhteinen vahvuutemme häviää pian, jos unohdamme, kenelle me olemme vallankäytöstämme ja arkisista toimistamme viime kädessä vastuussa tai kun unohdamme, että kaikki meille uskottu hyvä ei ole omaa ansiotamme eikä ole tarkoitettu vain omaksi hyväksemme.
Toisaalta apostolit varmasti ymmärsivät oikein, että heille oli uskottu erityinen vastuu, vastuu evankeliumista, pelastuksesta kaikille kansoille. Siksi tämän päivän evankeliumi puhutteleekin erityisesti meitä sananpalvelijoita ja seurakunnan paimenia. Miten me olemmekaan Jumalan taloutta hoitaneet ja hänen omistaan huolta pitäneet?
Tämänkin vastuun, hengellisen vastuun, Luther ymmärsi laajemmaksi kuin vain hengellisen säädyn asiaksi. Kysymys on jokaisen kristityn vastuusta. Pappeus on yhteinen. Ei ole yhdentekevää, mitä oma elämämme kertoo Herrastamme. Evankeliuminkaan kannalta ei ole toisarvioista, miten kohtelemme lähimmäisiämme, olemmeko armottomia vai armahtavia palvelijoita. Kristuksen valtakunnan kannalta ei ole toisarvoista, olemmeko valmiita tunnustamaan uskomme ihmisten edessä ja elämmekö evankeliumin arvon mukaisesti. Ei ole yhdentekevää, miten kasvatamme lapsia, omia ja toisten. Evankeliuminkaan kannalta ei ole yhdentekevää, miten toimimme esimiehinä tai kannamme yhteiskunnallista vastuutamme tai millaisia naapureita me olemme.
Jumalan sana, laki ja evankeliumi, tuo aarre verraton, on uskottu meille kaikille kristityille. Jos emme ruoki sillä edes itseämme, mitä meillä voi olla annettavaa niille, jotka janoavat tukea, lohdutusta, elämänrohkeutta, sielunsa pelastusta. Tähän liittyy erottamattomasti päivän 2. lukukappaleen kehotus: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin.Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.”