Istuin vaimoni kanssa tiistai-iltana Jakokosken Kanavateatterissa katsomassa irlantilaisen Matin McDonaghin näytelmää Inishmaanin rampa. Hyväntahtoisen huumorin maustamana näytelmä paljasti meille ihmisille tyypillisen heikkouden: Meillä on taipumus määrittää toinen ihminen kokonaan yhden tai muutaman ominaisuuden perusteella. Jos joku on rampa, hänet leimataan helposti kaikesta muustakin vaille jääneeksi, tyhmäksi, kelvottomaksi, säälittäväksi. Näytelmässä koko kyläyhteisön maailma menee raiteiltaan, kun kaikkien yllätykseksi juuri Rampa-Bill kutsutaan tehtävään, jonka muita parempina pitävät arvelevat ilman muuta lankeavan heille itselleen. Näytelmän lopussa katsojat huomaavat sortuneensa itsekin yksipuolisiin ja ennenaikaisiin tuomioihin: Näytelmän vastenmielisimmiltä tuntuvat henkilöt, omahyväisiltä ja sydämettömiltä vaikuttavat, osoittautuvatkin tiukan paikan tullen olevansa jotakin aivan muuta, toisen ihmisen hauraan ja tuhoon tuomitun elämän pelastajia, juuri oikeaan aikaan.
Tämän päivän vanhan testamentin tekstissä isänsä Daavidin jälkeen kuninkaaksi voideltu Salomo saa pyytää virkaanastujaislahjan Jumalalta. Hän pyytää viisautta, että osaisi tuomita oikein niitä moniin kansoihin kuuluvia ihmisiä, joita suureksi kasvaneessa valtakunnassa eli. Oikeudenmukainen ja viisas hallinto toi tullessaan rauhan ja menestyksen.
Evankeliumien kertomissa tilanteissa Jeesus yllättää oppilaansa yhä uudelleen, samoin vertauskertomuksissa, joita hän kertoi. Jeesus ei määrittänyt ihmisiä muiden mukana summittaisesti hyviin ja kelvottomiin. Hän näki teennäisyyttä ja rakkaudettomuutta niissä, joita arvostettiin ja jotka pitivät itsekin itseään muita parempina. Ja toisaalta hän näki hyvää, jopa esikuvaksi sopivaa niissä, joissa muut eivät mitään hyvää nähneet.
Evankeliumimme vertauskertomuksen päähenkilö on todellinen rötösherra, varsinainen konna. Hän on hoitanut tehtävänsä kelvottomasti. Kun tilintarkastus lähestyy, koettaa turvata tulevaisuutensa haaskaamalla vilpillisin keinoin isäntänsä omaisuutta vielä lisää ja voittaakseen näin ystäviä itselleen. Jeesus ei aseta miestä kaikessa esikuvaksi. Päinvastoin hän puhuu tämän maailman lapsesta. Mutta jotain hyvää, esimerkiksi otettavaa hän miehessä kuitenkin näkee. Tämä mies ajatteli tulevaa. Ja hän osasi tarttua tarjolla olevaan hetkeen ja käyttää sen.
Kaikkien Jumalan meille antamien lahjojen ja mahdollisuuksien joukossa aika on yksi arvokkaimpia, sitähän meillä on jokaisella rajallisesti. Moneen tärkeään asiaan meillä on usein tarjolla vain pieni pian ohi kiitävä hetki, kairos, joka ei ehkä tarjoudu meille toista kertaa. Jeesus opettaa meille rötösherran kautta viisautta tarttua hetkeen ja nähdä meille tarjottu aika meille uskottuna lainana, talenttina, joka on osattava käyttää viisaasti.
Joskus on ajateltu, että ajan oikea käyttö merkitsee ennen kaikkea jatkuvaa ahertamista, toimintaa. ”Jos ainut hyödytön hetkistäs, on hukkaan tuhlattu leiviskäs”, me veisaamme ja ajattelemme, että se tarkoittaa jatkuvaa liikkeellä olemisen ja touhuamisen ihannetta. Kutsumme sitä jopa luterilaiseksi työmoraaliksi, vaikka Luther opettaa meille, että ajan oikea käyttö on paljon muuta.
Moni työlleen elänyt perheenisä – tai miksei myös äiti – murehtii myöhemmin miten vähän antoi aikaa lapsille, kun he olivat pieniä. Puolisot huomaavat etääntyneensä toisistaan, kun heillä ei ole ollut aikaa toisilleen. Moni vanhus ja miksei nuorempikin, on yksin ja syrjässä, kun kenelläkään ei tunnu olevan heille riittävästi aikaa. Se, mitä me nimitämme ahkeruudeksi ja työn sankaruudeksi saattaa joskus olla myös ahneutta, kunnianhimoa ja kuvittelua omasta korvaamattomuudesta työssä. Kutsumus, joka meille on annettu, voi olla meille paljon muutakin.
Yhä uudelleen olen lukenut lähes sata vuotta sitten kirjoitettua kirjaa, jossa Tyynen meren pienen saaren heimopäällikkö Tuiawii kertoo vierailustaan valkoisen miehen maailmassa. Näin hän kertoo: Vain harvoilla eurooppalaisilla on aikaa. Ehkei sellaisia olekaan. Useimmat syöksyvät läpi elämänsä kuin ilmaan viskattu kivi. Jos heitä yrittää pidätellä, he panevat vastaan: ”Miksi häiritset minua; minulla ei ole aikaa?” — Rakkaat veljet! Me emme ole koskaan voivotelleet ajan vuoksi. Me olemme rakastaneet sitä sellaisenakun se on meille annettu, emme ole juosseet sen perässä, emmekä ole tahtoneet sitä koota tai paloitella. Asetumme vain paikallemme ja meillä on aikaa.
Ajan oikeaa käyttöä on myös pysähtyminen. Etäännymme Jumalasta ja omasta sisimmästämme, jos emme pysähdy, kuulostelemaan ja kuuntelemaan, avaamaan sydäntämme. Nopeasti sisimpämme yhteys Jumalaan hukkuu kiireen ja maallisten huolien keskellä. Emme voi sanoa, etteikö tilaisuuksia ja mahdollisuuksia tarjoutuisi. Emme vain osaa tarttua hetkeen, hellittää, pysähtyä.
Olen yhä uudelleen yrittänyt muistuttaa itseänikin viisaudesta, joka liittyy ajan ja ikuisuuden kohtaamiseen. Ikuisuus ei ole jossain ajan loputtua. Ikuisuudella ei ole loppua, mutta ei myöskään alkua. Se on aina ollut ja se on aina, eikä se ole poissa, jossain kaukana. Se on tässä ja nyt, siinäkin ohikiitävässä hetkessä jota me nyt elämme. Miksi me emme sitä huomaa ja tajua? Jospa siksi, että emme itse osaa olla kokonaan tässä ja nyt? Emme malta pysähtyä ikuisuuden keskellä ja ikuisen Jumalan edessä ja olla siinä hänen tutuutensa valossa ja rakkautensa lämmössä koko olemuksellamme läsnä, kuulostella, mitä meille sisimmässämme oikein kuuluu, ja kuulostella, mitä Kristuksella on meille sanottavaa. Sitä on syytä opetella.
Jeesuksen vertauksessa oli kysymys velkajärjestelystä, tosin vilpillisestä sellaisesta. Tavoitteena oli saada ystäviä ja päästä heidän luokseen. Jeesus on ystävä joka tarjoaa meille velkajärjestelyä ja sen myötä tilaa isänsä kodissa. Ja tarjous on vilpitön. Hän ei pienennä velkaa, vaan pyyhkii sen kokonaan pois, koska se on jo maksettu. Hän on sen tehnyt. Tämän tarjouksen ja armon ohittaminen on ajan suurinta tuhlausta, annetun tilaisuuden torjumista.
Se, joka on Jumalan edessä veloistaan vapaa, jonka armo on joka aamu uus, saa elää jokaisen päivän vapaana. Hänen ei tarvitse olla jotakin ahnehtimalla tavaraa, hänen ei tarvitse olla jotakin pätemällä ja olemalla korvaamaton. Hänen ei tarvitse paeta syyllisyyttään kiireeseen ja touhuamiseen. Hänen ei tarvitse säntäillä sinne tänne etsien elämälleen tarkoitusta. Hänen ei tarvitse huokailla ajan rajallisuutta, sillä hänelle ikuisuus on läsnä. Hän voi elää tässä ja nyt ja nähdä myös sen toisen ihmisen, pienen tai suuren, joka tarvitsee aikaa, huomiota, rakkautta, armahtamista.