Jeesus kertoo tässä vertauksen, jonka aiheen hän oli ottanut aikansa talouselämästä. Sekään ei näytä olleen hänelle ihan outo ja vieras maailma. Kyse on rahasta, vieläpä melko suurista summista. Yksi talentti oli 6.000 denaaria. Denaari puolestaan oli työläisen tavallinen päiväpalkka. Yksi talentti oli siis noin 20 vuoden ahkeran työn ansio. Harva sai koko elinikänään eläissään viittä talenttia kokoon. Paljon oli siis isäntä palvelijoilleen uskonut. Ymmärrämme, että isäntä on Jumala, mutta mitä ovat hänen palvelijoilleen jakamat talentit.
Eräissä kielissä, kuten englannissa, on tämän Jeesuksen vertauksen johdosta talentille annettu merkitys lahjakkuus. Tämä kertoo, miten Jeesuksen vertaus on yleisesti tulkittu. Eri ihmiset ovat saaneet erilaisia lahjoja, toiset enemmän, toiset vähemmän. Joku on musikaalinen, toisella on vahvat ruumiin voimat, yksi on etevä kielissä tai matematiikassa, joillakin on vahva terveys, kellä mitäkin taitoja, tietoja ja osaamista. Talentteja on monenlaisia. Kaikki ne ovat Jumalan antamia, eivät itse hankittuja. Ne on meille annettu, jotta me kehittäisimme ja käyttäisimme niitä yhteiseksi hyväksi lahjan antajan, Jumalan tahdon mukaan. Jeesus rohkaisee meitä panemaan lahjamme käyttöön, hänen kunniakseen ja lähimmäistemme parhaaksi. Kynttilää ei saa panna vakan alle.
Matteuksen evankeliumin 25 luvussa, josta tekstimme on, Jeesus puhuu takaisin tulemisensa ajasta ja viimeisestä tuomiosta. Hän puhuu myös siitä, kuinka hän tuntee omansa siitä, miten heidän uskonsa on tullut ilmi rakkautena ja huolenpitona kaikkein heikoimmista. Tämä näkökulma auttaa meitä ymmärtämään vertausta ja sitä, mitä Jeeus talenteilla tarkoittaa. Jeesus onkin itse se isäntä, joka lahjoittaa uskon lahjan palvelijoilleen, on kauan poissa näkyvistä ja odottaa, että usko antaa palvelijoille rohkeutta toimia niin, että usko vaikuttaa rakkautena tässä maailmassa. Sitä samaa Jeesus muuten tarkoitti myös puhuessaan kynttilästä, joka on nostettava esille lampunjalkaan eikä kynttilän piilotettava vakan alle. Jeesus itse on maailman valo. Hän sanoo myös, että hänen seuraajansa on lähetetty valoksi tähän maailmaan. Kristuksen oman valon tulee heijastua, loistaa ja levitä kaikkialle tässä maailmassa. Valon tulee loistaa ja kasvaa, synnyttää iloa, toivoa, luottamusta Jumalaan ja hänen armoonsa, sovintoa ja yhteyttä ihmisten kesken, rakkautta, huolenpitoa heikoimmista.
Miten me ihmiset tänä päivänä oikein asioimme Herramme meille uskomilla talenteille? Olemmeko arkoja heikon uskomme kätkijöitä? Ja millaista olisi rohkea uskon talenteilla asioiminen? Mieleeni nousee ruotsalaisen tutkijan Hjalmar Sundénin monia vuosia sitten tekemä tutkimus erilaisista kristityistä kasvattajista. Haastattelemalla isiä, äitejä ja heidän lapsiaan Sundén tutki, miten ja millaisin kasvatusperiaattein hengellinen perintö siirtyi sukupolvelta toiselle. Sundén löysi kasvattajien kolme perustyyppiä. Harva edusti puhtaasti jotain tyyppiä. Useimmissa kasvattajissa oli eri suhteissa piirteitä kahdesta tai kaikista kolmesta perustyypistä.
Ensimmäistä tyyppiä Sundén kutsui epävarmoiksi. He olivat niitä, jotka varoivat erottumasta joukosta eivätkä halunneet lastensakaan erottuvan. He toimivat niin kuin oli yleisesti tapana ja niin kuin ajattelivat muidenkin toimivan. Tämä varovaisuus ja riippuvuus ympäristöstä siirtyi heidän lapsiinsa. Jos vanhemmat olivat kuuluneen kirkkoon ja käyneet juhlapyhinä kirkossa, koska niin oli tapana, niin lapset saattoivat nuorina aikuisina erota kirkosta siinä samassa pois pyrähtäneessä parvessa, jossa heidän opiskelutoverinsakin tekivät niin. Rohkeuden puute esti myös puuttumasta vääryyteen, asettumasta puolustamaan heikkoja, toimimasta, kun oli sen aika.
Rohkeuden puute olla oma itsensä ja elää aidosti vakaumuksensa mukaan siirtyi kyllä, mutta samalla uskon valo himmeni ja sammui. Olisivatko tällaiset ihmiset arkoja talenttiensa kätkijöitä.
Toista tyyppiä voisi kutsua ehdottomiksi. Näillä kasvattajilla usko oli kodin elämässä vanhasti läsnä oleva asia, mutta heille Jumala oli ankara ja ehdoton. Siksi oikean ja väärän, sopivan ja sopimattoman rajaa varjeltiin tiukasti. Raja omien ja muiden välillä oli selvä ja sen sitä rajaa valvottiin. Oltiin enemmän omissa porukoissa ja kanssakäyminen muiden kanssa oli vähäistä. Monien kohdalla näin oli seuraavassakin polvessa. Mutta monet olivat myös nousseet kapinaan. Säilyi vain raja ja sen ehdottomuus. Seuraavassa polvessa joku saattoi olla tarkkana, etteivät heidän lapsensa olleet olemaan tuon liikkeen tai ylipäätään uskonnon kanssa missään tekemisissä. Jotain pelokasta talenttien varjelemista ja piiloon kätkemistä tuntuu olevan tässäkin joukosssa. Ilon, rakkauden ja armon valo ei pääse vapaasti loistamaan tähän maailmaan.
Kolmatta Sundénin havaitsemaa kasvattajien tyyppiä voisi kutsua luottaviksi. Näille kasvattajille usko merkitsi ennen kaikkea rakastettuna ja hyväksyttynä olemista. Elämää ei hallinnut epävarmuus eikä myöskään pelko ja ankaruus. Näiden kasvattajien lapset suhtautuivat avoimesti ympäristöönsä. He rohkenivat asettua muiden rinnalle ja heidän asemaansa. He uskalsivat olla ympäristössään oma itsensä. Koska he tunsivat olevansa rakastettuja, he kunnioittivat muita ja odottivat, että heidänkin arvonsa ja perinteensä hyväksytään sellaisina kuin ne ovat. Näiden kasvattajien arvot siirtyivät usein seuraavalle polvelle, mutta he epäilemattä vaikuttivat myös ympäristössään. Toki seuraava polvi saattoi ilmaista saamaansa perintöä hyvinkin toisella tavalla kuin vanhempansa, mutta siinä ei nähty ongelmaa. Eihän aika, elämäntilanne ja sen vaatimuksetkin olleet entiset. Olisiko tässä kuva rohkeista talenteillaan asioivista?
Oleellista on, että valo lampussamme saa palaa aidosti, rohkeasti ja kirkkaasti. Antaako usko meille rohkeuden pitää kiinni ja vaalia sitä, mikä meille on elämässä arvokasta. Antaako se rohkeuden asettua toisen ihmisen rinnalle, asettua hänen asemaansa, tehdä se, mitä hänen asemassaan kaipaisimme.
Rohkeus sammuu, jos emme hoida yhteyttä maailman valoon itseensä. Emme uskalla asioida saamallamme uskon talentilla, ellei meillä ole turvallista luottamusta häneen, joka on meille talentit uskonut. Rakastettuina kykenemme rakastamaan. Kykenemme arvostamaan toisia, kun tiedämme itse olevamme Jumalan silmissä arvokkaita.