Suomi monikulttuuristuu. Viime päivinä on puolustettu monikulttuurisuutta marssein ja julkilausumin. Tosin jotkut kertaavat vielä vanhan laulun sanoja: ”Tää maa on suomalaisten, Ryynästen ja Horttanaisten…”
Elämme väkevän muutoksen aikaa koko Euroopassa. Tänne etsiytyy paljon ihmisiä paremman ja turvallisemman elämän toivossa. Inhimillinen hätä koskettaa.
Uskonnollisuus monimuotoistuu myös entistä nopeammin. Nykyisin lasketaan, että Suomessa olisi noin 120 erilaista uskonnollista tai henkistä yhteisöä, yhdistystä tai terveysliikettä. Uskonto on monien mielestä henkilökohtainen asia, jonka kukin meistä muovaa mielensä mukaiseksi. On sopimatonta puuttua toisen ihmisen uskonnolliseen ajatteluun tai arvostella sitä. Kukin tulee uskollaan autuaaksi, kuulee sanottavan! Maahanmuuton myötä uskonnollinen keskustelu tosin tulee entistä julkisemmaksi.
Uskonnollisuuden henkistyminen viehättää monia. Katsotaan, että uskonnollisuus ei kuulu arkielämän piiriin, vaan uusi henkisyys tähtää arjen yläpuolelle. Kosmiset voimat ovat liikkeellä, ja moni aikamme ihminen etsii yhteyttä noihin voimiin kristinuskon ulkopuolelta.
* * *
Jeesus korosti usein opetuspuheissaan, että Jumalalta saatuja lahjoja tulee käyttää uskollisesti ja vastuullisesti. Tähtäyspiste on siis arkielämä, tavallinen elämä! Jumalan sana ja sen kuuleminen vaikuttaa arkielämäämme. Sana kutsuu meitä Kristuksen seuraamiseen.
Kristityn kutsumus on käyttää annettuja mahdollisuuksia älykkäästi ja viisaasti, totuudesta tinkimättä. Meidän toimintaamme ohjatkoon kaikissa elämänvaiheissa uskollisuus myös vähässä.
Jo Vanhan testamentin kirjoituksista löytyy viisaita ja yllättävän ajankohtaisia hyvän elämän tienviittoja:
Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa
ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää.
Älä sano lähimmäisellesi: ”Mene nyt ja tule toiste, huomenna minä annan!” – kun sinulla kuitenkin on, mitä antaa.
Älä puno juonia naapuriasi vastaan, joka pitää sinua ystävänään.
Älä ryhdy käräjöimään, jos toinen ei ole tehnyt sinulle pahaa.
Älä kadehdi väkivallantekijää, älä mieli niille teille, joita hän kulkee.
Väärämielistä Herra kammoksuu, mutta oikeamielisen hän ottaa suojaansa.
(Sananl. 3:27-32)
Raamatun sana hyvän elämän puolesta on vastaansanomatonta ja selkeää. Jokainen meistä tavoittaa sen oman elämänkokemuksensa kautta. Sitä ei tarvitse selittää aikuiselle ihmiselle. Meidän omatuntomme todistaa sen oikeaksi!
Jeesus kiteytti tämän sanoessaan: ”Mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää se heille!”
Mutta mistä me sitten saisimme voimaa elää näiden hyvän elämän ohjeiden mukaisesti?
Heprealaiskirjeen kirjoittaja pohtii samaa asiaa ja päätyy seuraaviin johtopäätöksiin:
Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon – hänen ruumiinsa – kautta. Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava.
(Hepr. 10:19-23)
Me olemme nyt tulleet tänä pyhäaamuna Jumalan eteen aivan tietoisesti, kun olemme täällä jumalanpalveluksessa. Lausumme uskontunnustuksemme ja astumme ehtoollispöytään. Kuulemme Jumalan sana lupauksia. Uskomme elpyy Pyhän Hengen vaikutuksesta.
Mitä tämä kaikki olisi arkielämässä? Millaista on kristityn elämä tämän päivän moniarvoisessa ja -uskonnollisessa Suomessa?
Heprealaiskirjeen kirjoittaja ohjaa meitä hyvin selkein ja arkielämänmakuisin sanoin näin:
Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän, mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.
(Hepr. 10:24-25)
Kolme toimimiseen ohjaavaa avainsanaa: Pitää huolta… kannustaa… rohkaista!
Tämä on yhteisöllinen asia. Kukaan meistä ei voi ainakaan loppuun asti kannustaa ja rohkaista itse itseään. Usein toinen sanoo meille hyvän ja rohkaisevan sanan! Itse kunkin tulee huolehtia siitä, että ettei jätä seurakunnan yhteisiä kokoontumisia.
Tavoitatko omasta kokemusmaailmastasi, millainen on sellainen uskonyhteisö, jonka ilmapiiri on huolehtivainen, mutta ei holhoava – kannustava, mutta ei mairitteleva – rohkaiseva, mutta ei aina parempaa vaativa.
* * *
On tärkeää vielä lopuksi kysyä, mikä seurakunnan elämässä antaa erityisen sisällön näille kolmelle avainsanalle: pitää huolta… kannustaa… rohkaista!
Voisiko toinen toisistamme huolehtiminen olla sitä, että olemme tarvittaessa valmiit asettumaan toistemme rinnalle ja kuuntelemaan toinen toisiamme. Sillä kuunnellessasi toista ihmistä et voi koskaan vahingoittaa häntä!
Entä kannustaminen. Olisiko se rohkeutta ja avoimuutta ottaa puheeksi asioita, jotka viittaavat elämän luisumiseen huonoon suuntaan. Sillä ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi.” (Sanal. 27:19)
Anteeksiantaminen ei muuta menneitä, mutta se voi avartaa tulevaisuutesi! Mikä rohkaisee enemmän, kuin kokemus, että olen saanut anteeksi ja voin jatkaa elämääni kuin puhtaalta pöydältä.
Arkielämä tarjoaa meille yhä uudestaan mahdollisuuksia pitää huolta toinen toisistamme, kannustaa ja rohkaista. Apostoli Paavali kiteyttää Galatalaiskirjeessään kristittynä elämisen näin:
”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko!”