Nasaretin asukkaat olivat kokoontuneet juhlajumalanpalvelukseen. Synagoga oli tupaten täynnä uteliasta ja jännittyneinä odottavaa väkeä. Jeesus, Josefin ja Marian poika oli tullut kotikaupunkiinsa. Juuri tässä synagogassa hän oli pienestä pojasta asti käynyt isänsä rinnalla uskollisesti joka sapatti. Vähään aikaan Jeesusta ei oltu nähty kotikaupungissaan, mutta maine hänestä oli tännekin toki kantautunut. Eri puolilla Galileaa hän oli tehnyt suuria ihmetekoja ja saarnannut Jumalan valtakunnasta. Monien mielestä juuri hän oli profeettojen ennustama messias.
Sana oli levinnyt nopeasti: ”Hän on tänään täällä.” Hänet oli nähty kotinsa pihamaalla. Tietenkään hän ei jätä sapattina tulematta tutulle paikalleen synagogassa. Ja aivan oikein. Siinä hän nyt istuu. Tuttu mies ja kuitenkin aina yhtä salaperäinen, erilainen kuin muut. Ensimmäiset psalmit ja rukoukset on luettu, samoin vuorossa oleva kappale Mooseksen lakia. Nyt synagogan esimies ojentaa kirjakäärön Jeesukselle ja pyytää tätä lukemaan. Se on Jesajan kirja. Jeesus avaa sen ja lukee hepreaksi kirjoitettua tekstiä: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Jeesus käärii kirjarullan kokoon ja istuutuu sanan selittäjän tuolille. Hän kääntää tekstin kotikaupunkinsa väelle aremeaksi ja sanoo: ”Tänä päivänä, teidän kuultenne, tämä kirjoitus on käynyt toteen.” Ihmisten kasvoille leviää hymy. He halaavat toisiaan. Joku hihkuu ilosta. ”Nyt, vihdoin se tapahtuu. Emme odottaneet suotta. Voiko tämä olla totta, ihmiset ihmettelevät ja ihastelevat Jeesuksen sanoja.
Jeesus katselee tuttuja ihmisiä, naapureita ja kyläläisiä. Hän lukee heidän ajatuksiaan ja odotuksiaan kuin avointa kirjaa. Jokainen sairas tai vammainen odottaa tänään pääsevänsä vaivastaan. Velkaantunut iloitsee, että maksamattomat laskut pyyhitään pois riemuvuoden nyt alkaessa. Peltonsa ja talonsa menettänyt odottaa saavansa ne takaisin. Kelvottoman naapurinsa kanssa riitaantunut iloitsee Jumalan ruoskasta, joka pian viuhuu ja kostaa hänen puolestaan. Ja entäs nuo rahan himossaan roomalaisia palvelevat tullimiehet, jotka kaupungin portilla nylkevät maksun jokaisesta kuormasta. Nyt on käsillä heidän tuomionpäivänsä. Vahingoniloisina ajatellaan niitä muukalaisia, pakanoita, jotka ovat vuosikymmenten aikana rakentaneet siirtokuntiaan pitkin Galileaa, ylellisen kaupungin aivan Nasaretin naapuriinkin. Moni on saanut kärsiä nöyryytettynä heidän rakennustyömaillaan, kun mitään muuta elantoa ei perheelle ole ollut tarjolla. Tokihan Jeesus sen tietää, taisipa olla Joosefin mukana itsekin niillä työmailla.
Riemunkiljahduksen vaimenevat vähitellen odotukseksi. No, joko alkaa tapahtua! Kaikki ajattelevat samaa, mutta kukaan ei tohdi kysyä. Lopulta joku rykäisee ja aloittaa kierrellen kaarrellen: ”Khöm! Tuota, etkös sinä ole tämän kaupungin poikia, siis tämän Joosefin poika?” ”Haluatte varmaankin sanoa, kuten sanalaskussa: Parantaja, paranna itsesi!”, vastaa Jeesus ja jatkaa: ”Niin, että alappa poika panna toimeen ja tehdä täällä kotipuolessakin niitä ilmeitä, joista on jo riittävästi saatu muualta kuulla. Niinhän te halusitte sanoa, jos olisitte rohjenneet?” Sitten Jeesus alkaa palauttaa kirjoituksista mieleen kohtia, joissa Jumala näytti rakkautensa ja ihmeensä pakanoille, vaikka omakin kansa oli täynnä kärsiviä ihmisiä.
Juhlajumalanpalvelukseen kokoontuneen kansan iloinen odotus muuttuu Jeesuksen puhetta kuunnellessa ensin pettymykseksi. ”Pitääkö minun vielä tätä vaivaani kärsiä? Eikö pääsekään veloistani, enkä saakaan peltoani takaisin? Enkö pääsekään seuraamaan kelvottomien naapureiden ja rikkauksillaan rehvastelevien muukalaisten tuomion päivää? Pettymys purkautuu kiukuksi. ”Onko tämä mies tullut tekemään meistä pilkkaa? Eikä van meitä, hänhän pilkkaa pyhiä kirjoituksia, lukee sieltä, mitä sattuu. Ja, että vielä epäpuhtaille pakanoille pitäisi Jumalan lahjoja jaella! Jo on aikoihin eletty. Ja tätä me vielä luulumme Messiaaksi, Herran voidelluksi, joka puhdistaisi maan epäpuhtaista ja perustaisi valtakuntansa.
Yksissä tuumin tartuttiin Joosefin poikaa käsistä ja paidan liepeistä. Lähdettiin menemään kohti jyrkännettä, josta monta Mooseksen lain rikkojaa oli aikojen saatossa pyhän kiihkon vallassa ennenkin syöty alas. Jeesus antaa viedä itseään. Hän on järkyttynyt, ei itsensä vaan näiden tuttujen ja hänelle rakkaiden ihmisten takia. Tällaista vihaa ja vimmaa, tällaista hurskauteen kätkeytynyttä omahyväisyyttä, ylpeyttä ja ankaruutta hän ei ollut tavannut muualla Galileassa. Sydänten Herralle ei ole tilaa siellä, missä mielen täyttää maalliset huolet ja askareet, alituinen kyräily ja vihanpito. Syntisten Vapahtajalle ei ole tilaa siellä, missä kaikki oman pahuus heitetään toisten ihmisten kasvoille. Hänelle ei ole siellä, missä omahyväisesti nyrpistellään syntisille nenää odotetaan heille Jumalan tuomiota. Maailman Vapahtajalle ei ole tilaa siellä, missä Taivaallisesta Isästä on tehty ahdasmielinen heimojumala tai kotijumala, joka aina puoltaa suosikkejaan pahaa maailmaa ja kaikkea outoa ja vierasta vastaan. Tätä Jeesus itkee kotikaupunkinsa asukkaissa.
Jyrkänteen reunalla joukko pysähtyy. Miehet irrottavat hänestä otteensa, ehkä tarttuakseen maassa lojuviin kiviin. Jeesus kääntyy ja ihmiset näkevät nyt hänen lempeän ja surullisen katseensa. Se tunkee heihin syvälle. Jeesus lähtee kävelemään. Ihmiset väistyvät hiljaa hänen tieltään eikä kukaan uskalla koskea häneen. Jeesus kävelee lopulta ulos kaupungista eikä tiettävästi enää sinne palaa. Nasaretin ihmisten ainutkertainen tilaisuus menee ohi.
Tulevien vuosikymmenten myllerryksessä Nasaretin kaupunki tyhjennetään. Sinne asettuu pakanoita. He löytävät Nasaretin Jeesuksen elämänsä Herraksi. Ylösnoussut Jeesus lahjoittaa näille ulkopuolisille koko elämän ilman heidän omaa ansiotaan.
Tulee vuosisadat, jolloin ympärillä seurataan uutta profeettaa eikä Jeesusta tunnusteta maailman Vapahtajaksi. Mutta Nasaretin ihmiset ovat kaiken ahdingonkin keskellä uskollisia Herralleen. Se on yksi alueen kristityistä kaupungeista aina näihin päiviin, jolloin ympärillä rakennetaan taas uusia siirtokuntia ja uusia kaupunkeja. Niiden rakentajina on nyt Jeesuksen oma kansa. Nyt tarvitaan taas, molemmin puolin, sitä rajat ylittävää rakkautta, jota Jeesus jäi kerran kotikaupungissaan kaipaamaan.
Kristuksella on aina oikeus ravistella meitä, tarkistaa, ovatko asenteemme ja tekomme todella hänen tahtonsa mukaisia. Hän ei opettanut meitä tuijottamaan yksityisiin puhtaussääntöihin. Hän opetti meitä mittaamaan sydämemme puhtautta kahden, kaiken kattavan käskyn valossa. ”Rakasta Jumalaa yli kaiken.” Jos hän tärkein rakkautemme kohde, jos turvaudumme yksin häneen, ei meidän tarvitse hakea turvaa ja arvoa itsellemme mistään muusta, ei tarvitse ahnehtia mitään, ei kadehtia, ei havitella toisen omaa, ei vihata, ei halveksia, ei katkeroitua. Rakastatko sittenkään yli kaiken?
”Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi!” Osaatko aina asettua toisen asemaan, vihollisenkin, senkin asemaan, jota pelkäät tai kadehdit. Ja teenkö minä toiselle ihmiselle sen, mitä toivoisin, että minulle tehtäisiin, jos olisin hän tai jos hänen sielunsa haavat olisivat minun haavojani. Jos sen osaisimme, olisi tässä maailmassa monta itkua vähemmän.
Me olemmekin siis juuri niitä sokeita, kuuroja ja ontuvia, niitä korviaan myöten velallisia, jotka Jeesus lupaa vapauttaa. Hän on maksanut velkamme. Hän tahtoo jakaa elämän kanssamme ja luoda meissä uutta elämää. Jeesus sanoo: ”Tänä päivänä!” Se on aina tärkein ajankohta meidän ja Kristuksen kohtaamisessa. Muuta aikaa meillä ei olekaan, ei ole enää, eikä ole vielä. Äläkä työnnä häntä koskaan luotasi pois sen vuoksi, etteivät omat toiveesi ole toteutuneet, olivatpa nuo toiveet kuinka tärkeitä hyvänsä. Kaikki muu löytää arvonsa ja paikkansa, kun pääasia on kunnossa: Jumalan lapsen vapaus ja turva.