Aika on merkillinen asia. Yksi tapa kertoa ajasta on katsoa kelloa ranteessa tai puhelimesta. Kello on vartin yli kymmenen. Vähän pidempiä aikoja mitataan vuosilla. Lapset näyttävät sormilla, kunka vanohja he ovat. – Näyttäkääpäs kuinka vanhoja olette. Tarvitaanko siihen yksi vai kaksi kättä. – Kaksi kättä. Aikuisille sormet eivät enää riitä. He näyttävät vuosikymmeniä.
Ajan kuluminen on merkillistä. Lapsena kesät olivat pitkiä ja kuumia. Mutta mitä vanhemmaksi elää sen nopeammin aika tuntuu kuluvan. En paljon omasta lapsuudestani muista. Sen muistan, että kerrostalon pihalla musta asvaltti oli kesällä niin kuuma, että tuntui polttavalta paljaita varpaita vasten. Päivätkin olivat pitkiä. Kerrostalon muiden kanssa leikittiin ja touhuttiin. Sitten jossakin vaiheessa alkoi koulu. Minun kouluni oli kerrostalosta katsoen lyhyen polun päässä. Todella lähellä.
Koska olin perheen nuorin lapsista, osasin odottaa sitä. Veli ja sisko olivat jo koulussa minusta oli outoa olla yksin kotona kun muut oli koulussa. Joten olin innoissani kun pääsin kouluun. Sitten minä olin niin kuin muutkin. Eskaria ei ollut vielä silloin, joten koulu aloitti kokonaan uuden elämänvaiheen. Päivät alkoivat rytmittyä uudella tavalla. Tuli viikonpäivät ja viikonloppu. Koulun lukuvuosi ja lukukausi, joululoma ja kesäloma. Olin niin innoissani koulusta, että olin koulun pihalla yleensä ensimmäinen oppilas aamuisin.
Kun koulu alkaa tietynlainen lapsuus jää taakse. Sitten ei ole enää pelkästään lapsi – vaan myös koululainen. Tulee enemmän vastuuta ja tulee myös enemmän vaatimuksia. Teille tulee oma koulureppu ja penaali. Tulee koulukirjoja ja läksyjä eli kotitehtäviä. Koulussa opiskellaan. Se on hieno asia.
Elämään kuuluu erilaisia ajanjaksoja, jolloin yritetään oppia siihen ajanjaksoon kuuluvia asioita. Pieni lapsi opettele kävelemään ja puhumaan. Sen oppiminen on kovan työn takana. Mutta lapsella on halu oppia, hän ei luovuta. Voitteko kuvitella lasta, joka muutaman kerran kaaduttuaan sanoo: ”Antaa olla. Jos tämä ei kerran onnistu, niin jääköön sitten. Minä en opettele enää kävelemistä.” Lapsi opettelee niin kauan, että osaa eikä lannistu. Monia muitakin asioita lapsi opettelee koko ajan. Vanhemmat on tietysti koko ajan tukena.
Sitten lapsi kasvaa ja opetellaan värittämään kynillä. Opetellaan sitomaan kengännauhoja. Opetellaan ajamaan polkupyörällä, opetellaan kirjaimia. Lapsella on iso joukko asioita joita hän opettelee. Monia asioita asiat meidän kouluunlähtijätkin jo osaavat jonkin verran.
Koulussa opitaan lukemaan ja kirjoittamaan, opitaan laskemaan. Mitä pidemmälle koulussa mennään sitä enemmän opitaan maailmasta jossa elämme. Sitä enemmän opitaan taitoja joita tarvitsemme elämässä. Joskus innostus ei vain ole yhtä suuri kuin pienenä lapsena.
Koulu ja opiskelu tähtää siihen, että me selviäisimme elämässä itsenäisesti. Saisimme ammatin ja perustaisimme perheen. Sitten alkaa aikuisuuden ja keski-iän ja vanhemmuuden ajanjakso – sillonkin on vielä opittavaa. Aikuistenkin täytyy oppia vaikka eivät ole enää koulussa. Jokainen ajanjakso on tärkeä. Jokainen meistä sijoittuu johonkin. Jokaisessa elämänjaksossa meidän olisi opittava jotakin kasvettava ihmisenä.
Aika kulkee vääjäämättä eteenpäin ja me vanhenemme sen mukana – vaikka emme sitä aina haluaisi. Eräällä harjavaltalaisella naisella oli kissa, joka piti kaikkia tikittäviä kelloja pikkueläiminä. Niiden kanssa se taisteli, kunnes sai kellon pysähtymään ja tikityksen loppumaan. Vaikka me emme pidä kelloa elävänä, niin kuitenkin joskus haluaisimme saada ajan hidastamaan kulkuaan tai jopa pysähtymään niin kuin kissa tuon kellon. Uuteen astuminen tuntuu pelottavalta ja toivoisimme että se pysyisi vielä loitommalla. Emme haluaisi siirtyä vielä uuteen ajanjaksoon vaan että se pysyisi loitommalla. Ehkä koulu jännittää uusia oppilaita. Aikuisilla puolestaan on omat murheet ajankulussa. Uuteen työpaikkaan siirtyminen, eläkkeelle siirtyminen. Myös jossakin vaiheessa ajan loppuminen tuottaa murhetta. Olenko saanut mitään aikaan. Ehdinkö tekemään kaikkia halumiani asioitani loppuun.
Aika kuluu vääjäämättä eteenpäin, enkä saa sitä pysähtymään. Vaikka kaikki kellot pysähtyisivät, vaikka kaikki kalenterit ja almanakat lailla kiellettäisiin, niin kuitenkin aika ei pysähtyisi. Päivä vaihtuisi yöhön ja yö päivään. Tämän tähden on hyvä tulla tietoiseksi myös toisenlaisesta ajasta.
Kelloaika ei ole ainoa aika, jota elämme. On olemassa myös Jumalan aika – eli ikuisuus. Se ei ole kelloaikaa. Mutta viikossamme on yksi päivä, joka on tarkoitettu tämän Jumalan ajan elämiseen – se on sunnuntai, jota tänäänkin vietämme. Jumalan aika ympäröi meidät kaiken aikaa, mutta sunnuntaisin kirkon kellot kutsuvat meitä jumalanpalvelukseen.
Jumalan aikaa eletään varsinkin silloin kun ihminen rukoilee, hiljentyy Raamatun kertomusten äärellä ja nauttii ehtoollista. Sillon Jumalan aika koskettaa meidän aikaamme.
Elämänkaarellamme on myös aikoja, jolloin Jumala etsii meitä ja puhuttelee meitä.
Silloin kun Jeesus syntyi maailmaan, se oli erityistä Jumalan aikaa koko sen ajan kun Jeesus eli. Jumalan aika oli tullut täyteen. Jeesus sanoi niin myös ensimmäisessä saarnassaan: Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi. Siellä missä Jeesus kulki, Jumalan aika ja Jumalan valtakunta leikkasi tämän meidän kelloaikamme ja maanpäällisen elämän. Se oli erityinen aika jolloin Jumala oli tullut lähelle. Jeesus etsi ihmisiä – hän kutsui heitä Jumalaa lähelle, jotta ihmiset löytäisivät elämänsä tärkeimmän asian.
Siksi Jeesus myös moitti kahta kaupunkia siitä, että he jättivät huomioimatta elämänsä isoimman tilaisuuden: Korasin ja Betsida. Jumala oli tullut heitä lähelle. Mutta he käänsisvät selkänsä. Jeesus oli tehnyt tunnustekoja siellä – ihmeitä osoittaakseen, että hän on Jumalan Poika. Mutta ihmiset olivat katsoneet sitä kuin jotakin sirkustemppua, taputtaneet ja lähteneet pois. Jeesus olisi halunnut heidän pysähtyvät miettimään elämänsä suuntaa: mikä on tärkeää. Siksi Jeesus surkutteli kaupunkien kohtaloa.
Jumala ei kutsu meitä pelkoon eikä orjaksi. Hän kutsuu meitä lapsen luottamukseen.
Koulun kellot kutsuvat teitä pian kiiruhtamaan elämässä eteenpäin. Hankkimaan taitoja. Aikuisilla on toisenlaiset kellot muistuttamassa tehtävistä, jotka vaativat huomiotamme.
Älkää kuitenkaan unohtako kirkon kelloja. Ne kutsuvat pysähtymään kuulemaan ikuisuuden viestejä.
Pyhitä lepopäivä etsiytymällä Kristuksen seuraan, jotta hän saisi varustaa sinut matkalle joka ei pääty silloinkaan kun elämän tiimalasissa hiekka on kulunut loppuun.