Päivän evankeliumi ei ihan ilosanomalta kuullosta. Jeesuksen sanojahan ne ovat, mutta ne eivät kuullosta lohduttavilta armon sanoilta. Sanat viuhuvat kuin ruoskan iskut: Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Voi sinua Kapernaum! Voi teitä, syntisinä tunnettujen Tyyron ja Siidonin pakanakaupunkien, jopa Sodoman on tuomiopäivänä helpompi kuin teidän.
Mitä hirveää olivat tehneet nämä kaupungit, joissa Jeesus oli kulkenut, asunut, opettanut ja tehnyt ihmeitään. Mitä hirveää me olemme muka tehneet Tyyronin Siidonin ja Sodoman rinnalla kyselivät näiden kaupunkien asukkaat ehkä itsekin Jeesuksen kovia sanoja kuunnellessaan. Ehkä heistä tuntui suorastaan loukkaavalta, että heitä, hurskaita juutalaisia, verrattiin moisiin julkisyntisiin kaupunkeihin ja niiden asukkaisiin. Ja olivathan he olleet suorastaan ylpeitä siitä, että Jeesus oli tehnyt voimatekojaan ja ihmeitään juuri heidän kaupungissaan. Ehkä kapernaumilaiset olivat jopa pohtineet, korotetaanko heidät suorastaan taivaaseen, koska tämä Jumalan mies oli asettunut asumaan juuri heidän kotikaupunkiinsa ja heidän keskelleen. Älkää luulko, jyrisi Jeesus, tuonelaan teidät syöstään.
Eivätkö nämä Jeesuksen kovat, mutta rakkauden tuskaa täynnä olevat varoituksen sanat ole oikeastaan hyvin ajankohtaisia meille, tämän suurten hengellisten juhlien kesän eläneille joensuulaisille. Ei meitäkään pelasta se, että olemme eläneet keskellä hengellisiä tapahtumia, Jumalan työtä, kuulleet, nähneet, osallistuneet, palvelleet. Eivät ihmeetkään, tunnusteot pelasta sinänsä ketään, ei sitä, joka saa olla niiden välittäjänä eikä sitä, joka saa olla niiden kohteena. Pelastus ei lepää ihmeiden, ei hengellisten kokemusten, ei hurskaan elämän varassa.
Ei Jeesus tehnyt tunnustekojaan Kapernaumissa ja muissa Galilean kaupungeissa merkiksi siitä, että niiden asiat olisivat olleet Jumalan edessä kunnossa, paremmin kuin toisilla. Eikä Pyhä Henki tänäkään päivänä tee työtään osoittaakseen vain omaa voimaansa tai Jumalan suosiota ihmisille. Mihin Jeesuksen tunnusteot sitten tähtäsivät? Siihen tekstimme vastaa selvästi. Jeesus moitti näitä kaupunkeja siksi, etteivät ne kaikista Jeesuksen puheista ja tunnusteoista huolimatta olleet tehneet parannusta.
Parannus ei merkitse oman elämän parantelua, ei elämän tapojen perusparannusta, eikä kuvitelmaa siitä, että tänään olen kokonaan toisenlainen ihminen kuin eilen. Uuden Testamentin parannukseksi ja kääntymykseksi käännetty alkukielen sana ”metanoia” tarkoittaa jotakin paljon radikaalimpaa ja syvempää mielenmuutosta. Parannus tarkoittaa kääntymistä kokonaan pois oman hurskauden ja pyhyyden tieltä armon varaan, sille tielle, jossa kaikki toivo ankkuroituu yksin Jeesuksen sovitustyöhän, hänen ristiinsä. Parannus edellyttää oman hurskauden konkurssia, vararikkoa. Syntinen ja kelvoton vasta voi tietää, mitä syntisten Vapahtaja hänelle merkitsee. Parannuksen tehnyt tietää ja näkee itsensä tänään vähintään yhtä syntiseksi ja voimattomaksi kuin eilenkin, mutta sellaisena hän jäänyt turvallisesti Kristuksen varaan.
Tähän Jeesus oli tähdännyt, mutta hurskaat kaupunkilaiset olivat ottaneet tunnusteot vastaan kuin sulan hattuunsa, jälleen merkkinä omasta hurskaudestaan ja Jumalan sille antamasta suosiosta. Tällaiselle varmuudelle Jeesus lausui ankaran tuomion, tai oikeastaan tuskaisen hätähuudon.
Mutta huomatkaa! Samalla Jeesus lausui mittaamattoman ilosanoman, armon evankeliumin kaikille syntisille: Ei ole sitä synninpesää, ei Tyyrosta, Siidonia tai Sodomaa, jolla ei olisi oikeutta ottaa pelastusta vastaan yksin armosta, yksin Kristukseen ja hänen täydelliseen sovitustyöhönsä luottaen. Tämä armo ei lepää kokemustemme, ei ymmärryksemme, ei ihmeiden eikä tunnustekojen varassa. Se lepää Kristuksen sovitustyön ja sen seurauksista kertovan Jumalan sanan varassa.
Sen saamme uskoa. Siihen meidät on kastettu. Pyhä ristinmerkki on piirretty kasvoihimme ja rintaamme merkiksi siitä, että Kristuksen risti on pystytetty myös meidän syntiemme sovitukseksi. Pyhässä ehtoollisessa Kristus itse jakaa meille sovitustyönsä hedelmät syntiemme anteeksi antamiseksi.
Se tuttu lause, jolla meitä on usein kutsuttu ehtoollispöytään, seuraa Matteuksen evankeliumissa kohta evankeliumitekstimme jälkeen. ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Tämä ei ollut kutsu työn sankareille, raskaassa leipätyössään väsyneille, vaivattomaan ja huolettomaan elämään. Kutsu oli osoitettu oman hurskauden tiellä väsyneille, niille jotka koettivat saavuttaa Jumalan suosion olemalla entistä parempia, pyhempiä, jotka koettivat etsiä merkkejä Jumalan suosiosta ja hyväksymisestä, jotka koettivat pitää pystyssä valheellista kulissiaan. Kaunis kulissi on raskas kantaa. Käy raskaaksi koettaa pettää toisia, itseään ja Jumalaa. ”Minun taakkani on kevyt”, lupaa Jeesus. Totuus voi olla kipeä ja raskas, mutta kun Kristus saa paljastaa sen ja ottaa kannettavakseen, se ei enää paina.
Ikeen Jeesus meille kuitenkin jättää ja kuorman. Se on meille kohtuullinen, kullekin sopiva, voimien mukainen. Kristus on ottanut meiltä kokonaan sen taakan, joka koskee pelastustamme. Sen taakan hän jätti, että rakastaisimme toisiamme, kykymme ja voimiemme mukaan, emme enää kuin veitsi kurkulla pelastuksemme tähden, vaan ihan vain lähimmäistemme tähden ja oman ilommekin tähden. Tällainen on Jumalan velkajärjestely. Siihen suostumisesta on päivittäisessä parannuksessa kysymys.