12. sunnuntai helluntaista, Matt. 23: 1-12, Martti Vaahtoranta

1.
Saarnaaminen ei ole helppoa, vaikka niinkin voisi luulla. Se on vaikeaa varmasti myös niille virkaveljille, joiden saarna näyttää syntyvän helposti. Minulle se on aina työläs ja joskus lähes mahdoton tehtävä.
Tuplaten raskaalta se kuitenkin tuntuu silloin, kun annettu saarnateksti ei puhu maailmanihmisten pahuudesta eikä muiden synneistä, vaan minusta, minun synneistäni ja minun pahuudestani. Niin oli kaksi viikkoa sitten, ja niin on myös tänään. Jälleen minulle, juuri minulle saarnataan lakia.
Sillä minähän olen kirjanoppinut ja aika lailla myös fariseus, joista Jeesus tänään puhuu. Saarnastuoli puolestaan on Uuden liiton „Mooseksen istuin“. Sen esikuvana on vanhassa kirkossa ja yhä monin paikoin käytetty piispanistuin eli kathedra, jolla istuen esipaimen piti (ja monin paikoin kristikuntaa pitänee yhä vielä) saarnansa. Ja vaikka meillä ei olekaan käytössämme tästä istuimesta nimensä saanutta katedraalia, vaan ainoastaan vanha rukoushuone, ja vaikka minä saarnatessani seison, puhun silti minäkin siinä virassa ja sillä valtuutuksella, joka minulle on Uuden liiton seurakunnassa annettu.
2.
Siitä tosin saamme olla kiitollisia, että minä en istu „Mooseksen istuimella“, vaan seison Uuden liiton saarnatuolissa, ja että Jeesus puhuu päivän evankeliumissa juutalaisille, Vanhan liiton uskoville, jotka ovat vasta Uuden liiton ajan kynnyksellä. Meidän, pakanakristittyjen, ei enää tarvitse noudattaa Mooseksen lain rituaali- eikä puhtausssääntöjä eikä niiden monia tulkintoja, joiden laatimisessa fariseukset olivat mestareita silloinkin, kun heidän elämänsä puhui vastoin heidän suunsa opetuksia.
Meidät on Mooseksen lain säädösten sijasta sidottu rakkauden lakiin. Sen on Jumala meille Kymmenessä käskyssään ilmoittanut, ja sen on Herramme Jeesus itse täyttänyt. Hän myös tulkitsee ja opettaa oikein sitä, niin kuin pyhät apostolit avaavat sitä meille selityksillään.
Toiseksi, ja – sanoisinko – ennen muuta meidät on sidottu niihin Jumalan suuriin pelastustekoihin, joita armon evankeliumi meille julistaa. Niiden ihanat hedelmät me, rakkauden lain syyllisiksi osoittamat, saamme sanassa ja sakramenteissa uskon kautta omistaa. Toki ne olivat lupauksena myös sitä, mihin Vanhan liiton uskovat sitoutuivat. Meille kuitenkin tarjotaan sanassa ja sakramenteissa Jumalan Kristuksessa täyttyneitä lupauksia.
3.
Ja juuri näitä asioita minut on Uuden liiton istuimelta käsin kutsuttu saarnaamaan ja jakamaan. Viime kädessä evankeliumin julistaa ja sakramentit jakaa meille Uuden liiton temppelin Armoistuin ja sen varsinainen Piispa ja Paimen eli Herra Jeesus Kristus itse. Silti minäkin olen Hänen nimissään ja valtuutuksellaan Uuden liiton „kirjanoppinut ja fariseus“.
Siinä mielessä olen myös „opettaja“. Sitähän tarkoittaa se „tohtorin“ titteli, joka minulla on. Vaikka se on maallinen oppiarvo, Kirkon virassa työtään tekevän „teologian tohtori“ on tai ainakin hänen pitäisi olla myös „seurakunnan opettaja“.
Eikä siinä kaikki: myös „isäksi“ minua nimittävät joskus muutkin kuin omat lapseni. Nämä kaksi asiaa saattavat suorastaan yhdistyä jonkun vain puoliksi leikilliseksi tarkoitetun juhlallisemman tervehdyksen aloituksena tähän tapaan: „Kunnioitettu isä ja tohtori Martti.“
Se kuulostaa komialta. Mitä sitä kieltämään. Mutta onko oikein sanoa niin? Sillä näin Herramme sanoo päivän evankeliumissa puhuessaan opetuslapsilleen ja kansalle:
Mutta älkäät te antako teitä kutsuttaa rabbiksi, sillä yksi on teidän Mestarinne, joka on Kristus, mutta te olette kaikki veljekset. Ja älkäät ketäkään kutsuko isäksenne maan päällä, sillä yksi on Isänne, joka on taivaissa. Ja älkäät antako teitä kutsuttaa mestariksi, sillä yksi on teidän Mestarinne, joka on Kristus.
4.
Eikö siis riitä, että työ, jota teen, on vaikeaa? Onko se jo perusteissaankin väärää – se nimittäin, että yksi veljien joukosta asetetaan virkaan, jossa nyt seison vähän ylempänä ja samalla vastapäätä teitä? Onko väärin ja vastoin Jumalan tahtoa, että minua sanotaan „pastoriksi“ tai peräti „isäksi“ eikä vain „veli Martiksi“?
Herran Jeesuksen kritiikki näyttää kuitenkin kohdistuvan virkanimitysten ohella myös ja ennen kaikkea siihen, kuinka erilaisia virkoja hoidetaan. Hän kyseenalaistaa sen tavan, kuinka arvonimien kantajat hoitavat tehtävänsä. Kirjanoppineet ja fariseukset saavat kylmää kyytiä.
Ja, kuten sanottu, minä olen kumpaakin. Kuinka siis hoidan virkani? Kyseeanalaistaako Herra Jeesus myös sen?
Enhän minä tosin itse itseäni kutsu ensimmäisenä pidoissa pöytään. En vaadi, että noustaan seisomaan, kun minulle sanotaan päivää enkä sitäkään, että – semmoistakin olen kokenut – vanhempi naisihminen niiaa minulle.
Mutta kyllähän se kutkuttaa, kun joku muistaa viitata oppineisuuteeni ja siihen päälle vielä asemaani pappina, joka on „Herran Sebaotin enkeli“. Se kutkuttaa mukavasti ainakin siihen asti, kunnes seuraavan kerran kompastun oikein kunnolla. Silloin huomaan, kuinka haurasta on liukas jää pastorin juhlakenkien alla, kun „isä Martti“ nousee teologian tohtorin nenä verta vuotaen, kämmenpohjat rikkinäisinä ja puku kurassa lätäköstä takaisin tielle.
5.
On kuitenkin myös toinen näkökulma, joka nousee esille päivän evankeliumista, kun sitä suhteutetaan meidän maailmaamme. Kysyn, luemmeko sittenkään oikein Jeesuksen opetusta, jos ajattelemme, että kaikkien erojen kaikkien ihmisten välillä olisi poistuttava ja ettei myöskään mitään virkaa eikä asemaa saisi kunnioittaa eikä kenenkään koulutusta tai muita kykyjä pitää arvossa? Seuraako siitä Jeesuksen valtavasta ja ihmeellisestä, maallisessakin mielessä vallankumouksellisesta opetuksesta, että olemme Jumalan edessä suhteessa toisiimme lopulta kaikki täysin tasa-arvoisia veljiä ja sisaria, myös kaikkien erojen ja niihin perustuvan kohteliaisuuden ja kunnioituksen poistuminen ihmisten välillä?
Kun olin pieni, Suomessakin nostettiin lakkia, kun tervehdittiin vastaantulijaa, ja se otettiin sisällä päästä pois, ja tietysti ruokapöydässä. Kun olin pieni, sanottiin kädestä päivää. Kun olin pieni, pojat kumarsivat ja tytöt niiasivat, ja aikuisia teititeltiin.
Kun lähdin opiskelemaan, maailma oli jo muuttumassa. Heprean opettajamme, vanhan koulun herrasmies, ryki ensin tovin ja kysyi sitten, sopisiko nykyajan merkeissä semmoinen yksinkertaistus, että hän puhuttelisi meitä vain tittelillä „ylioppilas“, ettei enää tarvitsisi käyttää sanaa „herra“ tai „neiti“. Ja pääaineeni professori teki kanssamme juhlalliset sinunkaupat vasta opintojeni ollessa loppusuoralla.
Nuoremmat opettajat olivat vähemmän muodollisia. Menin hakemaan merkintää opintokirjaan jonkun heistä vastaanotolta. Koska en muista, kuka hän oli, voin kertoa, että huoneeseen astuessani opettaja jäi istumaan jotensakin vetelään asentoon pöytänsä taakse jatkaen puuhaa, joka hänellä oli menossa. Hän ei juuri edes katsonut minuun kysyessään, mitä asiaa opiskelijalla oli. Mutta sen muistan, että hän sinutteli minua.
Kun sen sijaan menin hakemaan merkintää suoritetusta heprean kurssista, jo iäkäs opettajamme hyppäsi pöytänsä takaa pystyyn, käveli ripeästi ovelle minua vastaan, ojensi kätensä tervehdykseen ja ohjasi minut tuolille työpöytänsä ääreen. Se tuntui minusta tavattoman hyvältä, niin kuin myös jo eläkeikää lähestyvän ja arvostetun professorimme tekemät viralliset sinunkaupat. Koin, että minua, mitätöntä nuorta opiskelijaa, kunnioitettiin paljon enemmän kuin siinä huoneessa, johon marssin sisälle ilman sen kummempia tervehdyksiä ja jossa minua kyllä sinuteltiin, mutta minua ei huomattu.
6.
Tästä kaikesta on vain runsaat kolmekymmentä vuotta aikaa. Nyttemmin tuntuu usein siltä, ettei suomalaisilla ole enää edes sukunimeä. Kaikki ovat vain janeja ja jennoja ja „moi“ toisilleen.
Myös mahdolliset oppiarvot tai virka-asemat pitää Suomessa unohtaa. Kaikkia puhutellaan pelkällä etunimellä siitä riippumatta, onko janilla tai jennalla professorin, pääjohtajan tai presidentin virka tai mitä kaikkia niitä nyt onkaan.
Olen minäkin uinut virran mukana. Häpeäkseni sen tunnustan. Usein sinuttelen niitäkin lähimmäisiäni, joita minun varmaan pitäisi sen verran kunnioittaa, että osaisin olla sopivasti muodollinen.
7.
Maailmalla me nykysuomalaiset kuitenkin joudumme pulaan, jos tulemme ilman äidin opetuksia viidenkymmenen vuoden takaa tekemisiin muiden ihmisten kanssa. Englannissa suomalainen suorastaan hämmentyy, kun kohtelias lentokenttäviranomainen puhuttelee häntä kunnioittavasti „Sir“ ja sanoo vielä päälle „please“. Saksassa on puolestaan äärimmäisen epäkohteliasta ja suoranainen loukkaus sinutella itselleen tuntematonta ihmistä.
Itse sinuttelussakin on Saksassa erilaisia tasoja ja vivahteita. Ja jokainen aikuinen on „herra“ tai „rouva“, jolla on ennen kaikkea sukunimi. Sitä pitää puhutellessa käyttää, kuten myös noita „herraa“ tai „rouvaa“.
Ja, uskokaa tai älkää, jopa minä, Posellin pienen Pyhän Marian seurakunnnan mitätön pastori, olen Saksassa vähänkin virallisemmissa yhteyksissä „herra pastori tohtori“ tai ainakin Herr Doktor Vaahtoranta. Pelkkä „Martti“ olen siellä myös kristittyjen kesken vain läheisille ystävilleni.
8.
Jos nyt ajattelemme tätä asetelmaa päivän evankeliumin näkökulmasta, pitäisikö meidän suomalaisina ajatella, että Kristuksen evankeliumi tuli meille kyllä Saksasta, Englannista ja Venäjältä, mutta vasta me – yhdessä ruotsalaisten kanssa – ymmärsimme, mitä se tarkoittaa ja kuinka sitä oikein eletään todeksi. Ja mekin ymmärsimme sen vasta pari-kolmekymmentä vuotta sitten.
Pitäisikö meidän siis kröhäistä kurkkumme klaariksi ja oikaista kryhämme ja katsoa muita kristittyjä pitkin nenänvartta? Onko meidän „moi“ -kulttuurimme lähempänä Herran Jeesuksen opetusta seurakunnan olemuksesta kuin sellaisen, jossa kaikkia vastaantulevia ei automaattisesti pidetäkään naapurin poikina eikä vanhoina luokkakavereina ja joissa suhtaudutaan vakavasti ja arvostavasti myös koulutukseen ja virka-asemaan? Olemmeko me suomalaiset „parempia kristittyjä“ sen tähden, että elämme kuin mitään eroja ihmisten välillä ei missään mielessä olisi, ei enää oikein edes sukupuolten välillä?
Sillä eikös Suomessa ole parasta, mitä naisihmisestä voi sanoa, että hän on „hyvä jätkä“? Ja olen minä sellaistakin kuullut, että lapset eivät nimitä isäänsä „isäksi“, vaan käyttävät hänestä hänen etunimeään. Onko se erityisen pyhä ja oikea tapa? Onko se sitä kirjaimellista Raamatun tulkintaa, johon me olemme sitoutuneet? Sillä „älkäät ketäkään kutsuko isäksenne maan päällä”, sanoo Jeesus.
Oikein olisi siinä tapauksessa myös, ettei koulun opettajia sanottaisi ”maistereiksi”, kuten vuosikymmeniä sitten, eikä ”opettajiksi”, niin kuin me heitä nuorina puhuttelimme, vaan huudettaisiin heille pulpetista pelkkää etunimeä käyttäen, kuten itse asiassa luulen nykyajan koulussa tapahtuvankin. Sillä myös näin sanoo Jeesus vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaan: ”Mutta te älkää antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä.”
9.
Voiko Jeesus siis tarkoittaa, että on syntiä sanoa omaa isää ”isäksi” tai omaa opettajaa ”opettajaksi” tai omaa pastoria ”pastoriksi”? Tai tekeekö P. Paavali syntiä sanoessaan korinttolaisille näin:
Sillä ehkä teillä olis kymmenentuhatta opettajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä olen teitä Kristuksessa Jesuksessa siittänyt evankeliumin kautta. (1 Kor. 1:15)
Entä toimiiko jopa Jeesus vastoin omaa opetustaan? Päivän evankeliumissa Hän kieltää opetuslapsiaan nimittämästä ketään ”isäksi” tai ”opettajaksi”, mutta silti Hän itse on aikaisemmin valinnut opetuslasten joukosta erikseen kaksitoista apostolia ja myös muita heistä erityisiin tehtäviin. He olivat kyllä silloinkin ”veljiä” sekä toistensa että koko seurakunnan kanssa, mutta silti aivan erityisessä asemassa siihen nähden. P. Pietarin Jeesus on suorastaan tehnyt ikään kuin koko joukon nokkamieheksi, eräänlaiseksi alkukirkon arkkipiispaksi. Ja tietenkin Jeesus on puhunut meille isän ja äidin kunnioittamisesta vakavia sanoja.
Ei Jeesus siis varmasti tänäänkään opeta meille mitään vastoin omaa asetustaan, kutsuaan eikä säätämystään. Varmasti pitää edelleen paikkansa ensinnäkin, että Jumalan maallisen hallinnon piirissä toimivat Hänen asettamansa esivalta ja monenlaiset viranhaltijat, joita meidän pitää sellaisina kunnioittaa, vaikka kaikki yhdessä olemmekin ”tasa-arvoisia kansalaisia” ja äänestäjinä mukana demokraattisesti valitun esivallan viranhoidossa. Ja varmasti on edelleen voimassa myös se seurakunnan rakenne, jonka Herra itse apostolit kutsuessaan loi ja josta Uusi testamentti väkevästi todistaa: että Pyhä Henki itse on asettanut ”muutamat apostoleiksi, muutamat prophetaiksi, muutamat evankelistaiksi, muutamat paimeniksi ja opettajiksi.” (Ef. 4:11)
10.
Mutta mistä tämän päivän evankeliumissa sitten on kysymys, jos minäkin voin hyvällä omallatunnolla pitää itseäni pappina ja teologian tohtorina? – Kyse on siitä, mitä Jeesus toisessa kohden opettaa sen jälkeen, kun Sebedeuksen poikien äiti on pyytänyt, että hänen poikansa saisivat olla ne, jotka istuvat Jumalan valtakunnassa lähimpänä Kuningasta, Herraa Jeesusta:
Te tiedätte, että kansain päämiehet vallitsevat heitä, ja ylimmäisillä on valta heidän ylitsensä.Vaan ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Mutta joka tahtoo teidän seassanne suurin olla, se olkoon teidän palvelianne, ja joka tahtoo teidän seassanne ensimäinen olla, se olkoon teidän palvelianne, niinkuin ei Ihmisen Poika tullut, että häntä piti palveltaman, mutta että hän palvelis, ja antais henkensä lunastukseksi monen edestä. (Matt. 20:25-28)
Tämän pyhän evankeliumissa Jeesus sanoo saman asian vielä suoremmin. Hän ei enää puhu siitä, mitä opetuslapset ehkä itse haluaisivat olla. Hän toteaa, että todellakin on niitä, jotka ovat ”suurimpia”, ja sitten muita. ”Joka teistä suurin on”, Hän sanoo, ”se olkoon teidän palvelianne”.
”Joka teistä suurin on, se olkoon teidän palvelianne.” Jeesus ensin toteaa tosiasian ja sillä tavoin vahvistaa oman valintansa ja apostolien viran. Siihen valintaan perustuu, että seurakunnassakin on niitä, jotka ovat tietyssä mielessä, ”virkansa puolesta”, ”suurimpia”. Mutta sitten Jeesus sanoo, millä tavoin heidän pitää hoitaa virkaansa ja tehtäväänsä – että heidän pitää palvella.
11.
Kovan koulun käytyään apostolien joukon ykkösmieheksi kutsuttu, mutta virassaan ja elämässään pahasti langennut ja sitten uudelleen, armahdettuna syntisenä tehtäväänsä kutsuttu P. Pietari opetti vanhana miehenä samasta asiasta näin:
Vanhoja pappeja teidän seassanne minä neuvon, joka myös pappi olen ja Kristuksen kärsimisten tunnustaja ja osallinen siitä kunniasta, joka ilmestyvä on: kaitkaat Kristuksen laumaa, joka teidän hallussanne on, ja pitäkäät siitä vaari, ei vaaditut, vaan hyvällä mielellä, ei turhan voiton tähden, vaan hyvästä tahdosta, ei myös niinkuin herrat kansansa päälle, vaan olkaat laumalle esikuvaksi, niin te ylimmäisen Paimenen ilmestyessä katoomattoman kunnian kruunun saatte. (1 Piet. 5:1-4)
Tästä on myös päivän evankeliumissa kysymys. Herra Jeesus on omalla elämällään ja esimerkillään näyttänyt, kuinka eletään ja toimitaan oikein seurakunnan isän ja opettajan virassa. Mutta hyvin se sopii myös maallisen isän virkaan, koulun opettajan tai mihin tahansa johtajan tehtävään: että laumaa johdetaan edellä kulkien, sitä palvellen ja sen puolesta vaikka tuleen heittäytyen. Sillä tavoin johtajan pitää kantaa vastuunsa eikä vältellä sitä vetäytyen väärän tasa-arvoideologian ja omien alaisten selän taakse piiloon.
Ei ole Jumalan tahto, että hävitämme keskuudestamme erilaisuuden. Sen sijaan meidät on kutsuttu taistelemaan rakkaudettomuutta ja sortoa, alistamista ja hyljeksintää vastaan. Ei ole epätasa-arvoista, että kohtelemme toisiamme kunnioittavasti, eikä sekään, että annamme myös erilaisille maallisille viroille niille kuuluvan arvon.
Sama koskee Jumalan hengellistä hallitusta. Sekään ei ole vastoin Herramme opetusta, että meillä on kirkossa erilaisia virkoja ja että minäkin nyt saarnaan täältä edestä ja vähän ylempää teille. Niin tehdessäni vetoan Herramme itsensä kutsuun ja valtuutukseen, vaikka sainkin sen teidän kauttanne.
12.
Kaiken tämän ja kaikkien virkojen ja tehtävien alla on kuitenkin sekä turvaverkkona että ponnistusalustana se, mitä Jeesus sanoo opetuslapsilleen: että lopulta me kaikki kastetut olemme Jumalan edessä ja toisiimme nähden veljiä ja sisaria ja sellaisina Jumalan lapsia.
Samaan aikaan, kun käytämme Jumalan meille antamaa valtaa ja vastuuta myös kotona lastemme isinä ja äiteinä, olemme pohjimmiltaan heidänkin veljiään ja sisariaan Herrassa. Sen tähden myös valtamme heihin nähden on suhteellista. Se on Jumalan antaman viran valtaa, jota käytetään Hänen ehdoillaan ja Hänen armonsa apuun luottaen, niin kuin itse nuorena voimakkaasti koin – että isä ja äiti, joita valtavasti kunnioitin ja joiden asemaa en voinut edes ajatella horjuttaa, olivat silti vain erehtyväisiä, heikkoja ja syntisiäkin ihmisiä, jotka turvautuivat samaan Jumalaan, joka oli myös minun Isäni. Vanhempani elivät Hänen lapsinaan Hänen Sanaansa turvautuen, niin kuin itsekin sain itsenäistyvänä nuorena opetella tekemään. Kun osasin erottaa Jumalan ja maallisen isän, kirkkoäidin ja maallisen äidin toisistaan, minun ei tarvinnut kapinoida Jumalaa eikä Hänen seurakuntaansa vastaan siirtyessäni lapsuudesta itsenäisen aikuisen elämään.
Samoin on seurakunnan ja sen virkojen laita: papeille ja piispoille kuuluu se valta, jonka Jumala on heille antanut, ja virkaan liittyvä kunnioitus. Valta ei kuitenkaan ole heidän omaansa. Se on Jumalan valtaa, Hänen, joka Pojassaan asettui kaikkien palvelijaksi ja antoi henkensä kaikkien edestä. Se on Jumalan Sanan valtaa, sen, jota julistamaan heidät ja minutkin on kutsuttu – ei yli eikä ohi sen eikä omissa nimissä, vaan Herran Jeesuksen nimissä.
Niinpä minäkin seison saarnastuolissa ja alttarin ääressä teidän veljenänne, jonka opetukset ja teot seurakunnan paimenena ja isänviran haltijana pitää arvioida ja arvostella Jumalan Sanan ja terveen opin valossa itse virkaa kunnioittaen, mutta viran hoitajaa armahtaen. Minä itse en itsessäni voi mitään, vaan – niin kuin P. Paavali sanoo – yksin ”Kristuksessa Jeesuksessa evankeliumin kautta”. Sellaisena paimenen virkaan valittuna heikkona ja lankeavana veljenä elän lopulta Jumalan ja teidän rakkautenne varassa niin kuin pieni lapsi sisarustensa kanssa rakkaan äidin, Kirkkoäidin sylissä. Siinä minäkin, jonka virkana on kirkastaa Kristusta, katselen kanssanne Taivaallisen Isän armokasvoja sellaisina, kuin ne Pyhän Hengen valossa Kristuksen kasvoista loistavat . Amen.