Lepoon teennäisyydestä
”Vapauta meidät ponnistelusta ja teennäisyydestä ja johdata siihen lepoon, jonka vain sinä voit lahjoittaa.” Tätä pyysimme hetki sitten, päivän rukouksessa. Pyyntö tuntui kovin hyvältä ja oikealta. Sellaiselta, mitä jokainen varmaan sisimmässään etsii ja kaipaa: päästä pois toisten miellyttämisen ja joukkopaineen ikeestä, lepoon ja vapauteen.
Tuoreena mummuna käytän varmasti hyväksi kaikki mahdolliset tilaisuudet päästäkseni puhumaan lapsenlapsestani. Niinpä nytkin mieleeni piirtyy kuva tästä rakkaasta, muutaman viikon ikäisestä pienokaisesta, lepäämässä levollisesti sylissäni, pää kämmenieni varassa, pienet kädet luottavaisesti levällään pään molemmin puolin. Pikkuinen ihminen. Niin vakaasti olemassa. Niin tietämättömänä maailman vaatimuksista. Täysin vailla teeskentelyä. Turhaan ei Jeesus asettanut lasta esikuvaksemme.
Vaputeen valheellisuudesta
Jeesus varoitti seuraajiaan teennäisyyden kiroista ja varoittavaksi esimerkiksi joutuivat, jälleen kerran, lainopettajat ja fariseukset. ”Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin.” Kovia sanoja. Ja vielä karumpaa, jos näin tosiaan asianlaita oli.
Mitä teennäisyys on ja mihin sitä tarvitaan? Kun kaipaamme vapauteen teennäisyydestä, niin mistä itse asiassa haluamme vapautua? Sana kertoo itsessään tarkoituksestaan. Teennäistä on sellainen, joka on ”tekemällä tehty”. Se ei siis ole itsestään syntynyt. Sanaan sisältyy myös valheellisuuden tuntu. Tekemällä on tehty jotain, mikä peittää ja vääristää sitä, mikä on aitoa. Ihmisen lisäksi teennäiseksi saatetaan sanoa monia muitakin ihmisen tekemiä asioita, kuten vaikka sisustusta tai ruokaa.
Nuorena ja pikkuvanhana minua ärsytti suunnattomasti erilaiset nuorisokulttuurit: punkkarit, fiftarit ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan. Nuoriso etsi omaa ryhmäänsä ja sen löydettyään parhaansa mukaan sonnustautui viiteryhmänsä varusteisiin ja sitten oltiin niin persoonallisia, että. Minusta homma tuntui äärettömän teennäiseltä. Eikö persoonallisuuden pitäisi löytyä ihmisen omasta sisimmästä ja sitten säteillä ulospäin eikä päinvastoin, ajattelin minä. Vaikka aikuisena ymmärränkin, että nuorisokulttuurit liittyvät nuoren oman identiteetin etsimiseen ja rakentamiseen en vieläkään pidä ryhmäilmiöistä. Mieluummin olen yksinäni vähemmän persoonallinen kuin omaksun ryhmän vaatiman persoonallisuuden.
Useimmilla meistä on tarve näyttää toisten ihmisten silmissä hyvältä, vähän paremmalta mitä oikeasti olemmekaan. Vaatii hyvää itsetuntoa päästää vieras kotiinsa arjen kaaoksen keskelle. Siksi ennen vieraiden tuloa puunataan ja leivotaan kunnolla.
Irti itsevarmuudesta
Teennäisyys ja oman hännän nostaminen ei liene vierasta myöskään hengellisessä elämässä. Tosin ainakaan messussa käymisessä ei nykyisin taideta kilpailla. Sen verran harvaa on kirkoissa pyhäaamuna. Ehkä kilpailu niin kirkoissa kuin muuallakin elämässä on nykyisin kilpailua paremmin tietämisestä ja oikeassa olemisesta. Sitä kuunnellaan joka fiksuimmalta kuulostaa. Kilpaillaan iskevien ilmaisujen keksimisessä, älyn leiskunnassa. Ja älykästä on olla ylenkatseinen, kaiken kyseenalaistaja. Oppimestareiksi halukkaita nykyaikana todella löytyy.
Omaan älykkyyteensä luottavan ja ihastuneen ihmisen vaarana on se, että kuva omasta itsestä ja omista voimista vääristyy. Mihin sitä enää tarvitsee Jumalaa, jos on ilmankin voittamaton. Kyllä Raamattu aineistoa tarjoaa sille, jolla on tarve kyseenalaistaa ja epäillä. Jumalan yläpuolelle asettuessaan ihminen kuitenkin menettää Jumalan.
Jumalan edessä me ihmiset olemme kaikki samalla viivalla. Jumalalle meidän on aivan turha esittää mitään. Hän katsoo suojaksemme rakentamamme keinotekoisuuden läpi ja näkee meidät sellaisina, kuin oikeasti olemme. Siinä kohtaamisessa ei ole teeskentelyä. Siinä katseessa loistaa totuus, joka vapauttaa.
Aitoon ihmisyyteen
Totuus meistä ihmisistä on se, että olemme Jumalan luomia ja Hänestä riippuvaisia. Vaikka kuinka ponnistelisimme, emme hallitse kaikkea ja kaikkia. Tämä elämä ja maailma ei ole meidän hallinnassamme. Elämässä tulee vastaan monenlaista, mihin emme itse voi vaikuttaa. Korkeinkaan älykkyysosamäärä ei auta Alzhaimerin taudin iskiessä. Maine ja asema ei korjaa rikkoutunutta perhettä. Lopulta joudumme huomaamaan sen, että mikään mitä luulemme omistavamme, ei ole kestävää eikä pysyvää. Ainoa turva mitä meille jää, on Jumala, joka on meille elämän antanut ja sitä elämää ylläpitää.
Ajattelen sitä pientä vauvaa, joka luottavaisesti lepää sylissäni, pää käsieni varassa. Hän ei osaa vielä paljon mitään, mutta kuitenkin tarpeeksi pysyäkseen hengissä ja kehittyäkseen. Hän ei esitä mitään, vaan on juuri sellainen kun on. Ja kuinka paljon minä rakastankaan häntä; toivon hänelle hyvää, haluan hoitaa ja hoivata häntä.
Aitous on kutsuvaa, teeskentelemättömyys riisuu aseista. Epätäydellistä ja tarvitsevaa ihmistä on paljon helpompi rakastaa, kuin itseään täydellisenä pitävää.
Elämään Jumalan rakkauden varassa
Jumalan silmissä kaunis – oli ev.lut. kirkon varhaiskasvatuksen johtolauseena joitakin vuosia sitten ja jäi elämään ja pätee lasten lisäksi myös aikuisiin. Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja Hänen silmissään kaunis. Kun sen oivallamme ja sydämen tasolla ymmärrämme, vapaudumme muiden ihmisten miellyttämisen pakosta. Enää ei tarvitse rakennella teennäisiä linnoituksia oman itsensä suojaksi ja pönkitykseksi. Jumalan rakkauden varassa on turvallista ja levollista elää. Jumala kannattelee elämäämme. Hän ei petä eikä jätä, Hänen varaansa voimme itsemme ja elämämme laskea.
Jumalan rakkauden varassa elävä säteilee rakkautta myös ympärilleen. Aitous ja lempeys lisääntyy, kyynärpäätaktiikka ja oman edun tavoittelu vähentyy. Saman Jumalan lapsia me olemme, siskoja ja veljiä, autetaan siis toisiamme sen sijaan että kampitettaisiin. Niin Isämme tahtoo meidän tekevän.