Näkemistä on monenlaista ja niin on myös sokeutta. Silmämme näkevät tai eivät näe. Näkömmekin on valikoiva. Emme kiinnitä huomiota kaikkeen, mitä näkökentässämme on. Kaikki ei kiinnosta. Emme välitä emmekä edes halua nähdä kaikkea. Käännämme katseemme pois.
Näkeminen voi olla myös tietoa tai ymmärtämistä. Emme ymmärrä näkemäämme, jos meiltä puuttuu tarvittava tieto. Emmekä aina näe asiayhteyksiä, asioiden syitä ja seurauksia. Olemme niille sokeita. Monesti emme näe edes omien tekojemme syitä ja seurauksia. Silloin emme näe, mihin olemme oikeastaan menossa ja kenties taluttamassa muita.
Näkeminen ja sokeus voi olla myös hengellistä. Näemmekö Jumalan teot ja läsnäolon omassa elämässämme ja tässä maailmassa. Näemmekö oman tilamme Jumalan edessä? Vai annammeko harhauttaa itseämme, katsommeko itsessämme vain pintaa, sen mitä toiset meissä näkevät? Näemmekö sen valon, jota me tarvitsemme löytääksemme tien Jumalan yhteyteen? Näemmekö, että ilman sitä valoa haparoimme pimeässä?
Niin kuin Jeesus toisaalla puhuu monessa merkityksessä janosta ja nälästä, elämän vedestä ja leivästä, niin hän tässä puhuu monessa merkityksessä näkemisestä ja sokeudesta. Näin hän avaa silmiämme näkemään.
Tämän päivän evankeliumin ensimmäinen lause on puhutteleva: Jeesus näki tien sivussa miehen. Omakin kaupunkimme, koko suomalainen yhteiskunta ja tämä maailma on täynnä syrjään joutuneita ja sivusta elämän menoa seuraavia ihmisiä. He ovat lapsia ja nuoria, työikään ehtineitä naisia ja miehiä, vanhuksia. On syrjään joutuneita perheitä, kokonaisia ihmisryhmiä. Tässä maailmassa on kokonaisia kansoja ja suuria enemmistöjä, jotka on jätetty voimattomiksi ja osattomiksi syrjästäkatsojiksi.
Syrjään joutumisen syyt ovat monenlaisia. Yksi asia kaikille sivullisille on yhteistä. Vaikka he vetäytyisivät piiloon, kätköön ihmisten katseilta, he kaipaavat tulla nähdyiksi, ei pois siivottavana ongelmana, eikä tilastolukuina, vaan ihmisinä. He kaipaavat tulla osallisiksi ihmisen arvoisesta elämästä muiden kanssa. He kaipaavat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. He kaipaavat, että joku pysähtyisi, tulisi ja kysyisi: Mitä sinulle kuuluu? Miten sinä pärjäät? Voinko olla avuksi? Kuitenkin ihmiset kulkevat vain ohi eivätkä näe.
Jeesus näkee miehen tien sivussa. Jeesus ei ole sokea. Hän näki ja näkee yhä erityisesti heidät, koska hänet lähetettiin kutsumaan kaikki sivulliset ja osattomat osallisuuteen. Jumalan valtakunta on siellä, missä tämä tapahtuu, hän opetti. Siksi hän tahtoo, että meidänkin silmämme avautuisivat.
Opetuslapset olivat ensimmäisenä nyrpistämässä nenäänsä Jeesuksen tien sivussa näkemälle miehelle. Tällaisia opetuslapsia hänellä taitaa olla vieläkin. ”Hänkö on niin syntinen vai hänen vanhempansa, kun hän on syntynyt sokeana”, he kyselevät.
Emme kai me näin ajattele? Emme kai ole noin sokeita? Vai olemmeko? Kun jollekin käy elämässä huonosti, kun hän joutuu syrjään, arvostaako häntä kuten ennen, vai arvellaanko, että hän on omaa varomattomuuttaan, kelvottomuuttaan hankkiutunut hankaluuksiin. Tai kun joku toinen menestyy, emmekö ala arvostaa häntä ihmisenä, pidä kelpo kansalaisena, kannustavana esikuvana. Miten suhtaudumme kansakuntaan, joka tarvitsee kehitysapua tai valtiolleen lainaa? Pidämme heitä laiskoina, vastuuttomina, moraaliltaan arveluttavina. Mietimme, kumpi on tehnyt suuremman synnin, he vai heidän hallituksensa.
Toki ihminen voi pilata tai korjata omat asiansa, mutta eivät syyt ja seuraukset näin yksioikoisesti kulje. Tässä synnin maailmassa, jossa vääryys ja pahuus ulottuu kaikkialle, ihmissuhteiden, yhteiskunnan ja vaikkapa maailmankaupan rakenteisiin, viattomin voi joutua kaikkein ahtaimmalle ja suurin menestyjä voi olla myös suurin roisto. Suurin vastuu on sillä, jolla on tietoa, omaisuutta ja valtaa. Jos he eivät näe, muut jäävät syrjään ja kärsivät. Jolla eniten on, siltä eniten vaaditaan.
Tästä Jeesus puhui fariseuksille, jotka tulivat syyttämään häntä sokean parantamisesta sapattina. ”Väärin sammutettu! ”Näin taisi sanoa se tarinan palopäällikkö, joka ehti paikalle vasta, kun sammutustyö oli tehty. ”Väärin parannettu”, tulivat nämä Jumalan lain tuntijat nyt ojentamaan Jeesusta. Heidän mielestään Jeesus ei tuntenut lakia. Heidän mielestään hän harhaili sokeana ja niin myös edelleen hänen parantamansa mies.
He näkivät pimeyden Jeesuksessa, joka oli juuri avannut sokean silmät. He näkivät pimeyden hänessä, joka sanoo olevansa maailman valo. He, jotka luulivat näkevänsä, olihan heillä tietoa, arvostusta ja valtaa, olivat itse sokeita. Tämä omahyväinen hurskaus, tieto ja kunnia, koitui heidän kohtalokseen. Koska he eivät nähneet itsessään pimeyttä, he eivät kyenneet näkemään myöskään valoa. Koska he eivät kyenneet asettumaan sokean ja syrjään joutuneen asemaan, he eivät kyenneet myöskään rakastamaan.
Meidän on tarpeen ei vain nähdä syrjään joutuneet ja osattomat. Meille on tarpeen kyetä asettumaan heidän asemaansa. Se on tarpeen, että voimme rakastaa. Mutta se on tarpeen myös, että voisimme uskoa Kristukseen. Jos luulemme näkevämme, jäämme sokeiksi. Jos tajuamme sokeutemme, tiedämme myös auttajamme. Osattomina ja avuttomina saamme turvautua Kristukseen ja hänen armoonsa.