Tämä on kertomus uskosta. Ja kertomus parantumisesta, eikö vain. Ja sen äärellä mieleeni tuleekin kaksi kysymystä: Mikä on sairastamisen merkitys meille? Ja mikä on parantumisen merkitys?
Useimmat meistä olemme jossain vaiheessa, jollain tavalla sairastaneet. Harva on saanut vain terveitä päiviä. Mutta on kai heitäkin. Evankeliumin kuuro mies ei kuulunut heihin. Hän ei pystynyt kuulemaan. Kaiketi kuurouden myötä hän oli menettänyt puhekykynsäkin. Mitä arvelet, mikä oli sairastamisen merkitys hänelle?
Ainakin hänen elämänsä oli monella tapaa rajoittunutta. Hän tarvitsi apua arjen tekemisiin. Onneksi hänellä myös oli auttajia. Jotkut heistä toivat ystävää Jeesuksen luo. Mutta ystävyydestä huolimatta yhteys toisiin ihmisiin ei kuurolla ja puhekyvyssä heikolla ihmisellä ehkä kuitenkaan toteudu aivan toivotulla tavalla. Ei kuule, ei saa sanotuksi. Ei voi kommunikoida. Enpä tiedä, että miehelle olisi tuolloin oltu opetettu kuurojen kieltä. Sairaudella oli hänelle vakava seuraus merkitys siinä, kuinka kuurous ja mykkyys olivat erottaneet hänet toisten kunnolliselta kohtaamiselta.
Kuulostaako tutulta? Että sairastelu jollain tapaa rajoittaa elämää. Tulee esteeksi niille asioille, joiden kautta elämä olisi parempaa, mielekästä, tarkoituksenmukaista. Flunssaisena ei jaksa laittaa puutarhaa syyskuntoon. Jalka kipeänä ei voi lenkkeillä, vaikka mieli tekisi. Masennus katkaisee hiljalleen välit kanssaihmisiin. Eikä sairaana ole muutenkaan parasta mahdollista seuraa. Sitä oleilee mieluummin omissa oloissaan. Jumalan tarkoittama yhteys lähimmäisten välillä ei pääse toteutumaan.
Toisaalta, jos hoksaamme, että sairas läheisemme herkästi ottaa näin askeleen meistä eroon, eikö se voisi rohkaista meitä ottamaan itse askel sinne päin. Eikö sairastamisen merkitys voisi ollakin juuri siinä, että se antaa meille tilaisuuden kulkea toistemme rinnalla. Taluttaa ontuvaa, pitää seuraa masentuneelle, keittää vaikka kuumaa juomaa kuumepotilaalle. Sairaus kutsuu hoitamaan ja pitämään huolta. Sairaus ohjaa rakkauteen.
Niin sairas mies tuotiin Jeesuksen luo. Luottaen siihen, että tämä voisi kuuroa auttaa. Eikä Vapahtaja empinyt. Hän oli tullut maailmaan auttamaan. Jokaisen ihmisen auttajaksi. Siitä kertoo tuo Jeesuksen matkareittikin: Tyroksen, Sidonin ja Dekapoliin kautta hän tuli Galileaan, kotiseudulleen. Hän oli kulkenut lähiseuduilla, myös ei-juutalaisten keskellä ja tämä on tärkeä seikka. Sielläkin pakanoiden luona hän opetti ja paransi. Puhui Jumalan rakkaudesta ja osoitti Jumalan rakkautta. Rakkautta, joka kuuluu kaikille kansoille, kaikille ihmisille.
Kotiseudullaan hän parantaa kuuron miehen. Avaa hänen korvansa parantavan sanan voimalla: Effata. Aukene. Mitä parantuminen hänen kohdallaan merkitsi? Hänen korvansa aukenivat ja hänen kielensä vapautui. Vapahtajan sana merkitsi vapauttamista ja vapautumista. Miehen oli mahdollista kommunikoida toisten kanssa. Silta yhteyttä varten oli jälleen olemassa. Mutta merkitsi kai se muutakin. Mies oli tullut kohdatuksi, hänen elämänsä ja elämän kipunsa oli otettu tosissaan. Hänet oli hyväksytty. Hänet, joka helposti tuon ajan yhteisössä joutui syrjään sysätyksi ja tarpeettomaksi. Hänet Jeesus kohtaa, parantaa ja antaa täyden ihmisarvon, joka jokaiselle Luojan luomalle kuuluu.
Ja merkitsi tuo parantuminen vielä muillekin. ”Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.” Paikalla olleet löysivät hämmennyksensä keskellä huulilleen sanat Jesajan kirjasta, jossa (luvussa 35) luvataan: ”’Jumala itse tulee ja pelastaa teidät.’ Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan.”
Parantumisen todistaneet ihmiset näkivät Jeesuksessa tämän lupauksen toteutuvan. He kokivat, että Jeesuksessa Jumala oli tullut heidän avukseen. Että Jeesus oli tuo luvattu auttaja. Tästä oli pakko kertoa eteenpäin. Vaikka kiellettiin, oli julistettava mitä Jeesus oli tehnyt.
Sillä tervehtyminenhän on iloinen asia. Sairaudesta parantuminen saa arvostamaan terveyttä uudella tavalla. Silloin tekee mieli kiittää avunantajaa. Sitä että lääkekuuri tehosi ja tepsi. Kiittää hyvää ja ammattitaitoista lääkäriä, joka määräsi auttavan hoidon. Itseäänkin saattaa tyytyväisenä kiitellä siitä, että malttoi levätä ja kesti sairastelun piinan. Mutta entä Jumalaa? Tuleeko kiitettyä häntä? Sitä että hän on auttanut ja parantanut.
Mutta onko parantumisen taustalla aina hyvyyden Jumala? Onko sairauden loppuminen kiinni siitä, lausuuko Jumala parantavan sanansa? Eikö Jumala kuule pitkäaikaissairaiden toistuvia rukouspyyntöjä ja esirukouksia heidän puolestaan? En tiedä. En tiedä, miksi tuntuu, että Jumalan kanssa on välillä kuin jumissa, asia ei etene, ei vaikka kuinka vääntäisi.
Ehkä usko on sellaista. Keskeneräiseksi, puolimatkaan jäävää. Kysymistä, vastausten odottamista. Joskus alituista odottamista.
Jokaisella on omat kysymyksensä, omat paininsa uskonsa kanssa, omat huolensa ja kipunsa elämässään. Jos jäämme niiden kanssa yksin, jäämme helposti jumiin. Mutta jos saamme jakaa kuormamme jonkun kanssa, on askeltaminen taas hieman helpompaa. Me tarvitsemme toisiamme paljon enemmässä kuin mitä ymmärrämmekään. Tarvitsemme itse vierelläkulkijaa ja meidänkin tarvitsee olla toisen rinnalla.
Sillä vaikka sairauksiimme ei löytyisi parannusta, vaikka kipumme ei poistuisi, eikö ole jo paljon, että joku ottaa ne tosissaan. Jeesuksen luo voimme tulla, kuten tuo kuuro mies, vaivoinemme, sellaisessa olotilassa kuin kulloinkin olemme. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta. Jeesus ottaa meidät tosissaan. Hän kohtaa jokaisen erikseen, henkilökohtaisesti. Hänelle juuri sinulla on väliä.
Tämän luottamuksen saa yksin Jeesus aikaan. Uskon ja luottamuksen, siihen että Jumala pitää huolen, silloinkin pitää kun askel vain painaa entisestään ja kipu syvenee. Itse emme saa avattua uskon todellisuutta. Emme saa yksin auki silmiä, jotka näkevät Jumalan teot elämässämme. Emme saa itse auki korvia, jotka kuulevat mitä hänen sanansa merkitsee. Korvia, jotka kuulevat hänen läsnäolonsa sielläkin, missä kipu on suurin. Mutta Vapahtaja voi kai aukaista ne. Avata meidän silmämme ja korvamme ja sydämemme. Tuota aukaisua me kaipaamme. Että kuulisimme sanan Effata, aukene. Aukene sydän uskomaan. Aukene ymmärtämään, mikä on elämäni merkitys tässä asiassa.
Tätä me kyselemme. Tätä rukouksessa pyydämme. Tätä Raamatun sanasta etsimme. Tätä varten voimme käydä tänäänkin ehtoolliselle. Avautumista, kohtaamista, luottamista varten.
Tätä uskoa voimme pyytää myös uskontunnustuksen sanoin.