Sanat ovat Jumalan työväline. Sanallaan Jumala on luonut taivaan ja maan. Sanallaan hän luo jatkuvasti uutta. Sanassaan hän lähestyy meitä, kertoo itsestään ja kutsuu yhteyteensä. Sanallaan hän tuomitsee ja armahtaa. Sanalla sanoen: Koko elämämme lepää hänen sanansa varassa.
Jumala loi ihmisestä kuvansa, kaltaisensa. Ihminenkin on sanankäyttäjä. Hänkin käyttää sanoja valtansa välineenä. Meillä on kieli ja korvat, järki ja omatunto, että osaisimme käyttää sanan valtaa ja vastuuta.
Jumala on antanut meille kielen ja korvat ennen kaikkea yhteyden ja omastamme jakamisen välineiksi. Sanoilla voimme jakaa tietojamme, kokemuksiamme ja tuntojamme. Sanoilla voimme neuvoa, lohduttaa, rohkaista ja rakentaa yhteyttä toisiin ihmisiin.
Sanat ovat yhteyden väline myös Jumalan kanssa. Sanoillamme voimme puhua Jumalalle, kutsua häntä avuksemme, voimme kiittää ja ylistää häntä. Sanoilla voimme puhua Jumalasta ja hänen teoistaan. Niidenkin sanojen kautta Jumala itse lähestyy meitä ja luo uutta elämää. Ihmisen sanoista tulee silloin Jumalan sanaa – niin kuin nytkin, jos Jumala meitä puhuttelee.
Jaakob sanoo kirjeessään, että hallitsisimme helposti koko ruumiimme, jos vain hallitsisimme kielemme. Mutta juuri tuota pientä suussamme olevaa lihasta meidän onkin vaikea hallita. Juuri kielemme paljastaa herkimmin, että synti hallitsee meitä ja koko elämäämme.
Kielen pitäisi olla yhteyden väline. Kuinka lukemattomia muureja olemmekaan sanoillamme rakentaneet, kuinka monia yhteyden siltoja särkeneet? Ympärillämme on yhä enemmän ihmisiä, joille meillä ei tunnu olevan mitään sanottavaa, ei edes ystävällistä hymyä yhteyden merkiksi. Keskuudessamme elää myös lukemattomia ihmisiä, jotka ovat eristäytyneet tai rakentaneet ympärilleen suojamuurin, koska ihmisten sanat ovat haavoittaneet heitä ja aiheuttaneet pettymyksiä toinen toisensa perään. Samasta syystä on lukemattomia ihmisiä, jotka eivät rohkene tai eivät enää edes osaa pukea tuntojaan sanoiksi toisen ihmisen kuultavaksi.
Keskuudessamme elää niitäkin, jotka kantavat ihmiskunnan yhteistä taakkaa siinä, että he eivät kuule toisten puhetta tai siinä, etteivät pysty puhumaan ympäristönsä ymmärtämää kieltä. Meidän muiden kovuutta on se, jos jätämme heidät yhteytemme ulkopuolelle ja jos emme tee voitavaamme yhteyden esteiden murtamiseksi.
On vielä yksi synnin seuraus, joka rikkoo yhteyttämme. Sen edessä joudumme lopulta aina antautumaan. Se on kuolema. Läheisen kuolemassa tuntuu usein kipeimmältä, ettei voi enää sanoa sitä, mikä kenties jäi sitä ennen sanomatta tai kuunnella sitä, mitä emme rohjenneet kysyä tai malttaneet kuunnelle.
”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” Jumala tahtoo yhteyttä. ”Niin kuin minä ja Isä olemme yhtä, niin olkaa tekin.” Ihmisiä rakastava Jumala on särkyneen yhteyden rakentaja. Sitä varten Jumala lähetti Poikansa maailmaan. Sitä varten Sana tuli lihaksi. Kaikkialla, missä Jeesus kulki ja opetti, hän mursi yhteyden esteitä, mursi ihmisten rakentamia ja heitä erottavia muureja. Näillä Jeesuksen teoilla on meille kahtalainen merkitys.
Ensinnäkin: Juuri nämä teot olivat kauan odotetun messiaan tuntomerkki. Jumala oli luvannut lähettää pelastajan, joka murtaa ihmisiä erottavat muurit: ”Sokeat saavat näkönsä, kuurot kuulevat, vangit vapautetaan ja köyhille julistetaan hyvää sanomaa.”
Toiseksi Jeesus antoi seuraajilleen toimintamallin. Hän näytti, miten hän tahtoo omiensa toimivan ja elävän. Hän tahtoo, että mekin olisimme valmiita murtamaan itsessämme ja ympäristössämme ihmisiä erottavia yhteyden esteitä. Tai paremmin voisimme sanoa, että hän tahtoo edelleen murtaa synnin rakentamia yhteyden esteitä, mutta nyt meidän sanojemme ja tekojemme kautta.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus murtaa yhteyden asteitä kahdella tavalla. Molemmissa meillä on paljon opittavaa. Markus kertoo , että Jeesus kulki Tyroksen, Sidonin ja Dekapolin alueella. Jeesuksen aikana nuo olivat pakanoiden asuttamia seutuja. Hurskas juutalainen ei sinne jalallaan astunut. Jeesus rikkoi pelon, vihan, ylpeyden ja ennakkoluulojen muurin. Jumala kutsuu Jeesuksessa yhteyteensä kaikkia kansoja, kaikenlaisia ihmisiä, jokaista. Tuolloin se näkyi jo hänen matkareiteissään.
Kun Jeesus lähestyi kotikaupunkiaan, hänen luokseen tuli kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla suomalainen mies, joka ei elämänkokemuksensa kovettamana puhu eikä pukahda. Tai hän olisi voinut olla itseensä keskittynyt aikamme ihminen, joka ei kykene kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa. Eri muodoissaan, eri asteisena, samoja vaivattuja ja eristyksiin jääneitä on kaikkialla ja kaikkina aikoina.
Katsotaanpa tarkkaan, kohta kohdalta, miten Jeesus toimii. Kuuron miehen ystävillä oli Jeesukselle toimintaohjeet valmiina. Heillä oli kaava, jonka mukaan Jeesuksen piti toimia. Jeesus teki kuitenkin toisin. Hänellä on oma suunnitelma ja toimintatapa jokaista ihmistä varten, usein erilainen kuin mitä häneltä pyydämme.
Jeesus ei toiminut näytöksen vuoksi vaan yksinomaan rakkaudesta tuohon onnettomaan mieheen. Siksi hän vei tämän sivummalle voidakseen olla kahden hänen kanssaan. Sitten hän puhui yksinkertaisesti käyttäen sitä ainoaa kieltä, jota mies ymmärsi. Hän pani sormensa miehen korviin, sylkäisi ja koski kieltä. Hän antoi miehen ymmärtää: Täällä on este, joka täytyy murtaa, jotta kielikin avautusi. Voidaksemme kuulla toista, meidän on suostuttava kuulemaan hänen kieltään, hänen tapaansa ilmaista asiansa. Se voi olla karheaa ja se voi jopa loukata meitä, mutta siihen kätkeytyy viesti, usein hätähuuto. Jotta meitä ymmärrettäisiin, meidän on puolestamme suostuttava siihen kieleen ja niihin eleisiin, joita toinen voi ymmärtää. Usein pidämme itsepintaisesti kiinni omista ehdoistamme ja kielestämme – silloinkin, kun puhumme hengellisistä asioista.
Katsahtaen ylhäälle Jeesus antoi ymmärtää, mistä apu oli tulossa ja kenen sydämelle asia oli jätettävä. Pelkkänä huokauksena asia jätettiin Isän käsiin. Näinkin yksinkertainen voi rukous olla ja samalla kaiken tarpeellisen sisältävä. Viime sunnuntain evankeliumissa Jeesus opetti publikaanin rukouksen: ”Armahda minua syntistä!” Nyt hän opettaa vielä yksinkertaisemman, pelkän huokauksen. Jeesus sanoo Pyhän Hengenkin joka hetki rukoilevan puolestamme sanattomin huokauksin.
Sitten Jeesus käski: ”Aukene!” Korvat avautuivat kuulemaan ja kieli puhumaan. Vaikka Markus kirjoitti evankeliuminsa kreikaksi, hän on säilyttänyt Jeesuksen käyttämän sanan arameankielisessä muodossaan: ”Effata!” Markus ymmärsi, että kyseessä oli Jumalan suulla lausuttu uutta luova sana, aivan kuten Jumala oli kerran sanonut: ”Tulkoon valo!”. Sanallaan Jumala murtaa esteet ja luo uutta. Meille hän on uskonut sanansa, että hän, Pyhä Henki, sen kautta voisi synnyttää meissä yhteyden toisiimme ja yhteyden Kristukseen.
Kerran murtuu synnin valta ja kielen kahleet. Ihmiselle ylivoimainen yhteyden este, kuolemakin, murtuu lopullisesti. Se tapahtuu, kun Kristus sanallaan kutsuu kuolleet haudoistaan. Se tapahtuu, kun hän tuomitsee ja armahtaa. Kristuksen vapauttava sana vapauttaa silloin kaikki kielet ylistämään Jumalaa. Silloin kieli on vihdoin se yhteyden väline, joksi Jumala on sen kerran rakkaudessaan luonut. Silloin ovat poissa sielumme ja kielemme soraäänet.