Tänään seurakunnallamme on iloinen juhlapäivä ja paljon syytä kiitokseen. Pitkän odotuksen jälkeen olemme saaneet tutulle paikalle, vanhan seurakuntatalon paikalle uudet avarat kauniit salit, ajanmukaisen keittiön sekä viihtyisät lapsi- ja nuorisotyön tilat. Tuloaula on valoisa ja kutsuva.
Tuossa aulassa moni on pysähtynyt katselemaan Riikka Mattisen pellavaliinalle painamaa kuvaa puolitoista vuotta sitten puretusta, yli 100 vuotta Joensuun seurakuntaa palvelleesta, seurakuntatalosta. Samasta rakennuksesta muistuttaa tuo salin pyöreä ruusuikkuna, joka oli vanhan seurakuntatalon päädyssä lähes samalla paikalla kuin nytkin. Molemmat viittaukset vanhaan seurakuntataloon nostattavat monen entisen ja nykyisen joensuulaisen mieleen paljon hyviä muistoja, tärkeitä hetkiä elämän varrella, hyviä sanoja, tärkeitä kohtaamisia, osallisuutta ja jakamista.
On syytä rukoilla, että myös nämä uudet tilat saisivat olla samalla tavalla tämän ja monen tulevan sukupolven matkalla merkityksellisten hetkien, hyvien sanojen, elämää kantavien kohtaamisten, yhdessä tekemisen ja osallisuuden paikka. Siihen ei riitä pelkästään se, että puitteet ovat hyvät. Oleellista on, miten me täällä kohtaamme toisemme. Miten asetumme toistemme rinnalle? Kuuntelemmeko toisiamme, näemmekö toistemme tilan ja tarpeet. Onko meillä sanottavaa ja osaammeko sanoa oikeita sanoja oikeaan aikaan. Siitä juuri puhuvat äsken luetut Raamatun tekstit.
Näiden tekstien äärellä mieleeni nousee tässä iloisessa juhlassa surullinen kertomus. Kuulin sen varmaan yli 20 vuotta sitten erään vanhan rouvan syntymäpäivillä. Olin paikalla ainoa vieras. Siksi saatoimme keskustella rauhassa. Päivänsankari kertoi, ettei hän ollut käynyt tällä paikalla olleessa seurakuntasalissa moneen kymmeneen vuoteen, vaikka oli yhtä kauan lähes päivittäin kulkenut tästä ohi. Tiedustelin syytä tähän. Silloin hän kertoi, kuinka oli tullut johonkin seurakunnan tilaisuuteen, aroin ja kaipaavin mielin jäätyään miehensä kuoltua yksin pienten lastensa kanssa. Ei hän muistanut itse tilaisuudesta mitään. Sen hän muisti vain, että ainoa, joka häntä puhutteli, oli vahainen ihminen. Tämä moitti häntä siitä, että oli kehdannut tulla tilaisuuteen mukanaan lapset, jotka eivät osanneet kunnolla käyttäytyä. Itkien kotiin palattuaan hän oli päättänyt, ettei enää tule olemaan siinä talossa kenellekään häiriöksi.
Tämän kertomuksen muistaessani ymmärrän Jeesuksen ankaruuden lukemassani evankeliumissa. Jeesus näyttää olleen sydänjuuriaan myöten närkästynyt. Hän oli loukkaantunut paljon kärsineen miehen ja tämän ystävien puolesta: ”Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja!” Jeesus oli juuri parantanut sokean ja mykän miehen. Ihmiset puhkesivat sen johdosta ylistämään Jumalaa , mutta paikalla olleet fariseukset totesivat happamasti ihmeen tapahtuneen Belsebulin, pääpaholaisen voimalla. He eivät kyenneet asettumaan saastaiseksi leimaamansa miehen asemaan. He eivät tunteneet tätä kohtaan myötätuntoa eivätkä kyenneet iloitsemaan muiden kanssa hänen parantumisestaan. Kun asettuu toisen yläpuolelle, ei kykene asettumaan hänen rinnalleen.
”Sydämen kyllyydestä suu puhuu.” Huomaamme, että tuttu sanonta onkin alun perin Jeesuksen suusta: Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Raamattu kutsuu ihmistä Jumalan temppeliksi. Tai oikeastaan liitonmaja ja temppeli ovat ihmisolemuksen kuva. Tajuntamme takana, pimeänä, katseemme ja ymmärryksemme ulottumattomissa on olemuksemme kaikkein pyhin. Sinne Jumala asetti luomisessa valtaistuimensa. Sieltä meitä hallitaan. Tätä ihmisen sisimmän kaikkein pyhintä Raamattu kutsuu sydämeksi.
Ihminen voi kuvitella olevansa parempi kuin hän oikeastaan on. Se on mahdollista, kun hän tunkee yhä uudelleen tajuntansa taakse kaiken sen, mitä ei kestä itsessään katsella, toisissa kylläkin. Kaikki se paha täyttää pian koko sydämen. Ja kuinka ollakaan, se alkaa hallita sanojamme ja tekojamme. Erinomaiseksi ja siivoksi itsensä kuvittelevan ihmisen sanat ja teot alkavat olla täynnä vihaa ja katkeruutta, karvasta makua, myrkkyä, joka tunkee pistävänä läpi kaiken asiallisuuden ja mukamas hyvän tarkoituksen.
Itse emme pysty sydäntämme, kaikkein pyhintämme siivoamaan. Vain Kristus voi sen tehdä. Hän tietää, mitä me olemme sisältä. Hän tuntee sydämemme. Hän myös tietää, mitä me kipeimmin tarvitsemme. Hän asettuu rinnalle ja auttaa meitä. Hän asettuu sydämeemme asumaan ja alkaa hallita siellä. Tällaisten sydänsairaiden sairashuone seurakunta parhaimmillaan on. Sanallaan ja sakramenteillaan Kristus täällä hoitaa, parantaa ja luo uutta elämää.
Hänen työnsä näkyy siinä, että seurakunnan puu alkaa kantaa hyvältä maistuvia hedelmiä, hoitavia, rohkaisevia, lohduttavia, iloa tuottavia hedelmiä. Silloin seurakunnan tilatkin täyttää hyvä ilmapiiri, kuin raikas huoneilma, jossa jokaisen on hyvä olla ja hengittää.
Tänään kiitämme seurakunnan uusista tiloista ja rukoilemme niille siunausta, Kristuksen läsnäoloa. Samalla saamme pyytää kukin itsellemme: Uudista meidätkin, anna meille sinun rauhasi, ilosi ja rakkautesi.