Päivän teksti on eräällä tavalla evankelista Matteuksen luomus. Raamattutieteilijät pitävät hyvin mahdollisena, ettei Jeesus ole koskaan pitänyt juuri tällaista puhetta.. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Jeesus olisi sanonut tässä esitettyjä asioita muissa yhteyksissä.
Tällainen väite vaatii tietysti jonkinlaisen selityksen. Ajatellaanpa Uuden testamentin evankelistoja ja heidän tehtäväänsä. Heillä oli valtava tehtävä koota n. 30-60 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen jonkinlainen kokonaisesitys Jeesuksen puheista ja teoista. Kertomus sieltä – toinen täältä. Irrallisia muistikuvia ihmisiltä, jotka olivat tavanneet hänet tai kuullellet häntä. Mutta miten yhdistää nämä kaikki kertomukset yhdeksi kokonaisuudeksi?
Markus rakensi evankeliuminsa yhden vuoden jaksoon keskittyväksi kokonaisuudeksi. Matteus ja Luukas hyväksyivät tämän mutta tekivät tähän runkoon omia lisäyksiään. Tärkeimmät lisäykset olivat Jeesuksen lapsuuskertomukset, jotka nekin pikkeavat molemmilla toisistaan. Johannes puolestaan jäsentää evankeliuminsa kolmen vuoden jaksolle.
Siten evankelistat kokosivat kertomuksensa Jeesuksesta kukin tavallaan – ja hieman eri lailla – ja siksi meillä on neljä evankeliumia. Niiden väliset ristiriitaisuudet havaittiin jo varhain ja silloin syntyi yrityksiä yhdistää eri evankeliumit yhdeksi ristiriidattomaksi kertomukseksi Jeesuksesta. Kirkko kuitenkin hylkäsi nämä harmonisointiyritykset ja hyväksyi Uuteen testamenttiin neljä toisistaan poikkeavaa evankeliumia.
Päivän tekstimme alkuosalle on samanlainen rinnakkaiskertomus sekä Mt:n Vuorisaarnassa että Lk:n Kenttäsaarnassa. Kuten alussa sanoin, joko kyse on Matteuksen kokoamasta kuvitteellisesta puheesta tai Jeesuksen pitämästä samasta puheesta, josta meille on välittynyt eri henkilöiden kertomuksia tai sitten Jeesus on käyttänyt tyypilliseen matkasaarnaajien tapaan samaa puhetta eri kuulijakunnalle hieman sitä mukaillen. Me emme tiedä. Itse asiaa tämä ei kuitenkaan muuta.
Teksti itsessään kärjistää ja yksinkertaistaa melko tavalla. Teksti esittää ihmiset jyrkästi hyvinä tai pahoina.
Tekstin mukaan pahakin ihminen voi aikansa hämätä mutta lopulta hänen motiivinsa paljastuvat. Psykologisesti tässä on se totuus, että ihmisen arvostukset ja käytös eivät pitkään voi olla ristiriidassa keskenään vaan ihminen pyrkii vaistomaisesti saamaan ne samansuuntaisiksi – joko muuttamalla arvojaan tai käytöstään. Ellei näin tapahtuisi , se johtaisi jonkinlaiseen persoonallisuuden jakautumiseen.
Tekstin kärki on kuitenkin suunnattu fariseusten tapauskonnollisuutta vastaan. Jeesus opettaa ettei tärkeää ole muodollinen hurskaus ja lain käskyjen ja perinnäissääntöjen pikkutarkka noudattaminen. Tärkeää on sensijaan se, miten tuo hurskaus näkyy rakkauden kaksoiskäskyn toteuttamisessa.
Mainitsemissani rinnakkaiskertomuksissa tämän tekstin alkupuoli on liitetty nimenomaan lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen. Tässä yhteydessä on kuitenkin toisin. Tekstiä edeltävässä osassa Jeesus parantaa sokean ja mykän. Fariseukset syyttävät Jeesuksen tekevän ihmetekonsa Beelsebulin voimalla.Jeesus puolestaan kimpaantuneena sanoo, että hänen pilkkaamisensa kyllä annetaan anteeksi mutta Pyhän Hengen pilkkaamista sensijaan ei anneta anteeksi.
Päivän tekstimme loppuosa viittaa nimenomaan tähän Jeesuksen ja fariseusten sananvaihtoon. Toisaalta tekstissämme näkyy myös alkukirkon katkera linjanveto uskosta luopuneita kohtaan: ne, jotka ovat saaneet maistaa hengen täyteyttä ja ovat luopuneet siitä, ovat syyllistyneet Pyhän Hengen pilkkaan. Siten tekstissä nivoutuu yhteen kaksi tasoa. Kirkon sisäinen linjanveto projisoitiin Jeesuksen ja fariseusten keskusteluksi – olivathan juutalaisetkin torjuneet evankeliumin.
Tässä yhteydessä on hyvä muistaa se vanha suomalaisten herätysliikkeiden toistama totuus, että se, joka murehtii sitä, onko mahdollisesti rikkonut Pyhää Henkeä vastaan, ei taatusti ole tehnyt sitä.
Kun päivän tekstimme alkupuolen painopiste on ihmisen kokonaisuudessa – ajatukset ja teot eivät pitää voi olla ristiriidassa, niin tekstin loppupuoli keskittyy kielen synteihin. Jeesus korostaa meidän kaikkien joutuvan kerran tilille siitä mitä sanomme. Oli kyse sitten totuuden mukailemisesta kaupanteossa tai lähimmäisestä pahan puhumisesta. Tai toisen manipuloimisessa tekemään jotain sellaista mitä ei olisi syytä tehdä. Tai vaikenemisesta silloin kun totuutta pitäisi puolustaa. Kielen synnit eivät ole suinkaan pieniä sivuseikkoja.
Tässä Jeesus tuomitsee fariseukset ja kirjanoppineet sen vuoksi, että he – Israelin opettajat – kyllä tuntevat Jumalan tahdon, mutta tulkitsevat sitä omien valtapoliittisten tavoitteidensa mukaisesti. Tässä suhteessa me kristityt tuskin olemme noita fariseuksia parempia. Kristikunnan historia on täynnä kertomuksia Jumalan tahdon vääristämisestä. Tähän ovat syyllistyneet – ja syyllistyvät edelleen – sekä itseään kristityiksi kutsuvat kansojen johtajat että yksittäiset kansalaiset. Ajatellaanpa vai sitä kuinka kristittynä itseään pitävät amerikkalaiset orjuuttivat miljoonia afrikkalaissyntyisiä. Tai kuinka Euroopan siirtomaavaltiot näkivät oikeudekseen ryöstää siirtomaidensa rikkaudet Jumalan nimissä. Eikä meidänkään historiassamme ole kaukana se kun mm. ortodokseja syrjittiin ryssän kirkon jäseninä. Eikä täällä Pohjois-Karjalassa nykyäänkään vieraiden syrjiminen ole mitenkään outo asia.
Nykyäänkin voimme nähdä millainen sanan voima on. Sekä USA:n että Britannian johtajat ovat jääneet kiinni siitä, että he puhuivat muunneltua totuutta saadakseen kansansa hyväksymään hyökkäyksen Irakiin. Viime aikaiset pommi-iskut taas kertovat kuinka helppo vihan ideologiaa on kylvää erityisesti syrjityiksi itsensä kokemien ihmisten keskuudessa.
Kahdeksannen käskyn selityksessään Luther korostaa toisaalta totuudessa pysymisen tärkeyttä. Toisaalta hän korostaa asioiden parhain päin selittämistä. Hänen mukaansa ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”
Tämä ohje koskee niin kansainvälistä kuin kansallista politiikkaa, niin työyhteisöjä kuin yksityiselämääkin. Toki tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi puolustella vääryyksiä. Ei toki. Vääryys on tuomittava ja sitä vastaan on uskallettava nousta. Joskus nimittäin vaikeneminenkin on väärän todistuksen lausumista. Mutta vaikka vääryyden tuomitseekin, voimme ymmärtää ja hyväksyä syntisen ihmisen. Näinhän Jumalakin tekee meidän suhteemme: Hän, joka vihaa syntiä, hyväksyy ja rakastaa syntistä.
Päivän tekstimme antaa meille ihanteen jota kohden meidän tulee pyrkiä. Toisaalta tiedämme, ettemme siihen ihanteeseen koskaan omin voimin yllä. Sen vuoksi aloitamme aina jumalanpalveluksemme synnintunnustuksella. Vaikka tunnemme oman erehtyväisyytemme, luotamme siihen, että Jumala hyväksyy meidät yhteyteensä ja on aloittanut meissä pyhitystyönsä muuttaen meitä pikkuhiljaa sellaiseksi kuin Hän itse haluaa.
Tämä syntisen ihmisen hyväksyminen on kiteytetty uskontunnustukseemme, jonka nousemme yhdessä lausumaan:
Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…