Kertomus laupiaasta samarialaisesta taitaa olla yksi kaikkein tutuimmista Jeesuksen vertausker-tomuksista. Muistamme, että se on Jeesuksen vastaus kysymykseen: ”Kuka on minun lähimmäiseni? Kuka on se, jota minun tulisi auttaa?
Tuon kysymys ei ole vain kaiken lähimmäisenrakkaudesta nousevan palvelutoiminnan peruskysymys. Sen pohjalle rakentuu koko kristillinen etiikka, siis, se miten meidän ihmisten tulee kohdella toisiamme. Elämä itse asettaa tuon kysymyksen jatkuvasti eteemme. Keiden ongelmien, hädän, yksinäisyyden, avun tarpeen tulisi koskettaa minua. Keille minä olen velvollinen jakamaan omastani? Keille kaikille minulla tulisi olla aikaa? Usein nämä kysymykset muuttuvat uupuneen huokaukseksi: Mitä kaikkea minun pitäisi jaksaa? Mitä kaikkea minulta voidaan vaatia ja odottaa? Saanko koskaan kulkea ohi. Enhän aina osaa auttaa, en jaksa, eikä rakkautta riitä.
Kun katselemme evankeliumitekstiämme alusta asti, huomaamme, ettei vertaus laupiaasta samarialaisesta ollut vastaus vain Jeesuksen kysy-mykseen ”Kuka on minun lähimmäiseni. Koko keskustelu alkoi toisesta kysymyksestä. Eräs lainoppinut kysyi ensin Jeesukselta: ”Opettaja, mitä minun pitäisi tehdä, että perisin ikuisen elämän?”
Eikö tämä kysymys tee tutusta vertauskertomuksesta vielä vaativamman? Onko siis iankaikkinen elämäkin kiinni siitä, että rakastan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäni niin kuin laupias samarialainen rakasti ryöstettyä muukalaista kantaen hä-nestä huolta loppuun asti. Kun kyselen, mihin minun rakkauteni pitäisi riittää, ei siinä olekaan kysymys vain velvollisuuksistani ihmisten silmissä vaan vielä enemmästä, Jumalan tahdon täyttämi-sestä tai täyttämättä jättämisestä. Hämmästymme. Miksi Jeesus panee kuulijansa, meidätkin, näin ahtaalle? Tämäkö on Jeesuksen vastaus kysymykseen, miten saan ikuisen elämän. Kuka meistä täyttää laupiaan samarialaisen ihannetta ja mittaa?
Luther sanookin, että tässä kertomuksessa Jumalan laki on kokonaisuudessaan edessämme. Se on täydellistä, ehdotonta lakia jokaiselle, joka tunnistaa oman itsekkyytensä, haluttomuutensa ja mukavuudenhalunsa. Mutta Luther sanoo myös, että tähän kertomukseen Jeesus on kätkenyt myös koko evankeliumin, sanoman Jumalan armosta. Vanhan kirkon isien tavoin Luther näki kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta kuvan, josta Jumalan edessä avuton ihminen löytää sekä itsensä että auttajansa.
Ystävät rakkaat. Me olemme matkalla Jerusalemista Jerikoon. Se on ihmisen matka kohti päämäärää. Sillä matkalla oli myös Jeesusta puhuttelemaan tullut lainopettaja. Jeesus kuvasi samaa matkaa, josta lainopettaja oli kysynyt: Mitä minun pitäisi tehdä, että saisin ikuisen elämän? Toisin sanoen: Miten pääsen perille?
Hyvä Jumala on antanut meille elämän ja varus-tanut meidät matkaan. Hän on kirjoittanut lakinsa ihmisten sydämiin. Jokainen ihminen, uskonnostaan riippumatta, tajuaa syvällä sisimmässään, mikä on oikein ja mitä rakkaus vaatii. Jumala on varustanut meidät myös monilla kyvyillä, lahjoilla ja mahdollisuuksilla, joilla voimme palvella toisiamme ja samalla Jumalaa. Monella tavalla hän on historian aikana muistuttanut ihmistä tahdos-taan. Hän on neuvonut meille tien perille.
Me kaikki olemme samalla tiellä ja samaan päämäärään meitä jokaista odotetaan. Mutta myös jokaista meitä on kohdannut sama onnettomuus. Sekin on meille yhteinen. Synti on ryöstänyt meidät. Se on riistänyt meiltä matkavarusteet, kyvyn asettua toisen ihmisen asemaan, varsinkin sellai-sen ihmisen, joka on meille outo, jopa erilaisuu-dessaan pelottava. Samalla olemme kadottaneet selkeän tunnon siitä, mikä on oikein ja voiman sen täyttämiseen. Synti on pahoinpidellyt meidät. Sielu on haavoja täynnä, täynnä pettymystä, katkeruutta, vihaa, kovuutta.
Tässä me olemme puolikuolleina tien poskessa. Todella puolikuolleina: Toisaalta elämme joka solullamme. Toisaalta emme pysty ottamaan yhtään omaa askelta kohti päämääräämme, ikuista elämää. Vaikka tietäisimme tien ja tahtoisimme lähteä kulkemaan sitä kohti edes pienin askelin, huomaamme, että meiltä puuttuu sekä kyky että voima siihen. ”Sitä hyvää, mitä tahdon, en tee. Mutta sitä pahaa, mitä en tahdo, minä kuitenkin yhä uudelleen teen.”
Tarvitsemme apua. On ohikulkijoita, joilla näyttää menevän paremmin, hurskaita ja hyviä ihmisiä. Pää pystyssä, itseensä luottaen, toisenlaista ja elämän ruhjomaa lähimmäistään paheksuen ja kaukaa väistellen he kulkevat ohi. He vetoavat velvollisuuksiinsa ja sääntöihinsä kuten temppelipalvelijat, kiiruhtavat hoitamaan virkaansa puhtain käsin, sotkematta niitä ryöstetyn haavojen vereen ja tomuun. On helpoin pitää kiinni niistä velvollisuuksista, jotka liittyvät arvostettuun asemaan ja tuovat kunniaa.
Mutta taivaallinen Isä, joka lähetti meidät matkaan ja joka odottaa meitä perille, on nähnyt tämän kaiken. Hänellä on hätä synnin ryöstämistä elämän tien kulkijoista. Siksi hän lähettää Poikansa kulkemaan samaa tietä. Kristus tuli ihmiseksi. Hän kulkee ihmisen tien, alttiina kaikille sen vaaroille. Tuntemattomana ja halveksittuna kuin samarialaiset hän kulki ja kulkee edelleen keskellämme. Kun hän näkee synnin ryöstämän, avuttoman ihmisen, hänen tulee tätä sääli. Hän ei voi olla kuulematta hänen avunpyyntöjään eikä hän voi kulkea ohi. Hän tietää tulleensa niiden luokse, joista hänen isällään on hätä. Hän tulee sen luokse, joka tietää olevansa synnin ryöstämä ja kyvytön täyttämään Jumalan tahtoa, kyvytön omin voimin pääsemään perille. Hän puhdistaa huolellisesti tämän haavat ja hoitaa hänen vammojaan sanallaan ja sakramenteillaan. Sitten hän itse ottaa tuon avuttoman matkaansa.
Kristus ei vie häntä heti perille vaan tien varren majataloon, seurakuntaansa. Sinne hän kokoaa synnin ryöstämiä matkalaisia. Siellä hän jatkaa heidän hoitamistaan ja vahvistamistaan. Hän hoitaa heitä, jotta nuo potilaat voisivat vähitellen palvella Kristusta toistensa hoitamisessa. Äskettäin ystäväni kysyi minulta, kuinka se käy että hän toimii palvelutehtävissä seurakunnassa vaikka on itsekin avun tarpeessa. Sanoin, että sellainenhan seurakunnan pitää ollakin. Kristuksen hoidossa olevat hoitavat samalla hänen palvelijoinaan toisia.
Toisaalta Kristus on siis majatalossa, seurakunnassaan. Siellä on myös ne hoidon välineet, joita Kristus hoitotyössään käyttää, sana ja pyhät sakramentit. Toisaalta Kristus on uskonut majatalon ja sen asukkaat niille, jotka hän on majataloon saattanut. Hän on varustanut heidät työhön. Itse hän sanoi menevänsä Isänsä luo ja palaavansa takaisin. Hän ei jätä työtään kesken, vaan saattaa omansa kerran perille asti. Vain näin matkalaiset pääsevät sinne, minne he olivat aikanaan lähteneet. Näin vertauskertomus hahmottuu uudella tavalla. Kaikki, pienetkin yksityiskohdat, viini, öljy, majatalo, denarit, saavat merkityksensä.
Katselemme tätä kuvaa ja palautamme uudelleen mielemme lainopettajan kysymyksen: Miten perisin ikuisen elämän? Ainoa vastaus ei olekaan lain täydellinen täyttäminen. Vertauksesta avautuu jotain muuta: armo. Vastaus on se, että Kristus tekee loppuun saakka sen, mikä on tarpeen, että pääsisimme perille. Lainoppinut oli kysynyt: Kuka on minun lähimmäiseni? eli Ketä minun pitäisi auttaa? Vertauksen kerrottuaan Jeesus käänsi kysymyksen ylösalaisin: Kuka oli ryöstetyn lähimmäinen? eli Kuka sinua, meitä kaikkia auttaa?
Ennen kuin me kysymme, ketä minun pitäisi rakastaa, me saamme ensin kysyä: Kuka rakastaisi minua? Ilman rakastetuksi tulemista emme voi rakastaa? Voimme jakaa vain siitä, mitä itse olemme saaneet.
Rakkaat ystävät. Mistä me löydämme itsemme tuossa tutussa vertauksessa. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi me tietenkin olemme ryöstetty ja armahdettu kulkija. Siltä paikalta me löydämme itsemme uudelleen ja uudelleen. Ainakin silloin, kun näemme totuuden ja tajuamme tilamme Jumalan edessä.
Kristuksen majatalossa, seurakunnassa, me emme kuitenkaan ole vain vuoteen omia potilaita. Majatalossa on sellainen järjestys, ettei ketään pidetä toimettomana ja vain avun kohteena. Kristuksen kirkko on keskinäisen hoitamisen majatalo, jossa virren sanoin saaja auttaa antajaa, sairas terveen parantaa. Tällainen on järjestys, jolla Kristus itse hoitaa meitä majatalossaan, kunnes hän vie työnsä päätökseen ja saattaa hoitamansa matkalaiset perille. Mutta Kristus ei ole kutsunut meitä palvelijoikseen vain majatalossaan, seurakunnassaan, vaan keskelle tätä maailmaa, kohtaamaan hänen palvelijoinaan elämän keskellä synnin ryöstämiä ihmisiä, erilaisia lähimmäisiä, jumalankuvia, joita Jumala itse rakastaa ja tahtoo meidän kauttamme kohdata ja auttaa. Siihen lähimmäisenrakkauteen Kristus itse meitä joka päivä uudistakoon ja rohkaiskoon.