Oletko huomannut, että kun ihmiset tulevat kysymään Jeesukselta teoreettisen kysymyksen, Hän antaa usein siihen käytännöllisen vastauksen.
Kun fariseukset kysyvät häneltä ”Herra, onko niin, että vain harvat pelastuvat?”, Jeesus ei ala käsitellä kysymystä tilastomatemaattisesti, vaan vastaa ”menkää sisälle ahtaasta portista”. Kun opetuslapset pohtivat sitä, kuka heistä on suurin, Mestari ei järjestä heille seminaarisarjaa sisäisestä kasvusta, vaan kehottaa ”ota luoksesi lapsi”. Tai kun rikas nuorukainen kysyy mitä hänen pitää tehdä, jotta hän perisi iankaikkisen elämän, Jeesus ei ryhdy käymään hänen kanssaan läpi neljää hengellisen elämän tosiasiaa, vaan lausuu ”mene ja myy kaikki, mitä sinulla on”.
Sama sävel on myös päivän tekstissämme. Lainopettajan kysymys oli formuloitu koukuttavan teoreettisesti ”Kuka sitten on lähimmäiseni?” Lainopettaja näytti olevan ensisijaisesti kiinnostunut abstraktilla tasolla itsestään ja kyseli, miten pitkälle hänen velvollisuutensa ulottuvat. Kuinka laajalle rakkauden piirin tulee levittäytyä hänen kohdallaan?
Jeesuksen vastaus ”mene ja tee sinä samoin” kertoo, ettei hän ajattele käsiteellisesti. Käytännössä riippuu sinusta, onko toinen lähimmäisesi vai ei. Ja ennen muuta, tuletko sinä itse lähimmäiseksi jokaiselle kohtaamallesi ihmiselle.
Aivan kuin Jeesus tahtoisi sanoa koko ajan: hanki elämä! Älä tuhlaa aikaasi teorioihin ja spekulaatioihin, elämä on siihen liian lyhyt, ala vihdoinkin elää. Carpe diem! Uskossasi ei ole kysymys oikeista mielipiteistä vaan oikeasta elämästä. Kuten karmeliitta-isä Wilfried Stinissen sanoo: ”Ikuinen autuus ei ole keskustelunaihe, se on hedelmää taistelusta, jota jokaisen täytyy taistella nyt”. Elämä on todellakin laiffii ja ihmisen parasta aikaa.
Lähemmin tarkasteltuna vertauksen laupias samarialainen ei sinänsä tehnyt mitään järisyttävää: hän huomasi kärsivän, antoi ensiapua ja toimitti hänet hoitoon maksaen hänen hoitokulunsa. Tähänhän meitä jo sisällämme asuva pieni sosiaalidemokraatti velvoittaa. Tärkeintä Jeesuksen vertauksessa olikin haastaa lainopettajan mieltämä laupeuden reviiri, joka oli hyvin valikoiva.
En usko, että kertomuksemme ydinsanoma on siinä, että ryhtyisimme kaikki imitoimaan Äiti Teresaa, vaan että silmämme avautuisivat ja alkaisimme osoittaa uudenlaista laupeutta juuri siinä ympäristössä missä elämme: kodeissamme, työpaikoillamme, huudeillamme. Rakkaus johon me uskomme ei ole ideologia. Rakkauden oppii vain rakastamalla ja laupeuden olemalla laupias.
Mistä sitten tuntee laupiaan ihmisen?
Ensinnäkin, laupias ihminen ei tuomitse. ”Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja’, te ette tuomitsisi syyttömiä”.
Kuinka suunnattoman määrän aikaa ja energiaa käytämmekään elämässämme siihen, että yritämme muodostaa käsityksen toisista. Arvioimme ihmisten motiiveja ja määrittelemme, onko hän hyvä vai paha. Minun puolellani vai minua vastaan. Kaikki tämä helposti vain verukkeena väistää sitä totuutta, että me itse olemme ainoat, joiden sydämen voimme me todella voimme muuttaa.
Kuinka valitettavan oikeassa Albert Camus olikaan lausuessaan: ”Puhuitte viimeisestä tuomiosta. Sallikaa minun sille kunnioittavasti nauraa. Odotan sitä säikkymättä, sillä olen kokenut pahempaakin, nimittäin ihmisten tuomion. He eivät ota huomioon lieventäviä asianhaaroja, hyvä aikomuskin luetaan rikokseksi”.
Kuvittele tilannetta, ettei sinulla olisi tarvetta tuomita tai arvioida ketään. Olisit täysin vapaa pakkomielteestä, että sinun on muodostettava kanta jostain toisesta ihmisestä tai hänen käyttäytymisestään.
Miten huimaava ajatus, ihan kirjaimellisestikin! Kuinka vapaa olisitkaan silloin! Kuinka suuri onkaan tuomitsemisen taakka! Kuinka raskasta onkaan olla koko ajan käräjillä!
Minulla on itselläni ollut elämäni aikana muutamia aavistuksenomaisia hetkiä, jolloin olen tuntenut olevani vapaa kaikesta toisia koskevista tuomioista. Silloin on tuntunut kuin valtava taakka olisi nostettu hartioiltani. Ne liittyvät tilanteisiin, joissa olen itse ollut niin sirpaleina, että ainoa keinoni selviytyä on ollut alkaa määrätietoisesti imeä rakkautta kaikkialta missä ikinä sitä sain tai aavistin – bussikuskin hymystä, vierustoverin katseesta. Syvä solidaarisuus kaikkiin ihmisiin on silloin särkenyt suojaukseni ja tehnyt sydämeni aavistuksen verran laajemmaksi.
Toiseksi, laupias ihminen pystyy olemaan kivun äärellä. Laupiaalla ihmisellä ei ole pakkomiellettä ”ratkaista” toisen ongelmia. Hän voi itse asiassa johdattaa meidät lähemmäksi kipuamme ja auttaa meitä tiedostamaan ettei sitä ole syytä karttaa vaan sen kanssa voi tulla ystäväksi. Laupias ihminen pitää minut ahdistukseni kanssa pystyssä.
Laupias ymmärtää, että ihmisen todellinen tuska kuuluu Jumalalle. Ainoa mitä hän voi tehdä, on yrittää nöyrästi ottaa sen sydämelleen, tehdä siitä omansa, rakastaa sitä ja yhtyä näin Jumalaan.
Kuinka toisenlaisia olivatkaan Jobin auttajat. He olivat varmoja siitä, mikä Jobin kärsimyksiin oli syynä. Näitä käsityksiään ja patenttiratkaisujaan he sitten jakoivat Jobille runsassanaisissa ja syyttävissä puheissaan, saaden aikaan vain Jobin ahdingon syventymisen. Heidän puheissaan oli sinänsä paljon totta ja oikeaa, mutta niillä ei ollut mitään tekemistä Jobin tilanteen, kysymysten ja ahdingon kanssa. Lopulta myös Jumalakin vihastui heihin.
Laupias ihminen ei mene toisen luo huutomerkkinä vaan kysymysmerkkinä. Eikä hän kysy: mitä voin tarjota sinulle, vaan kuka olen sinulle?
Itselläni on ollut joitakin tällaisia ihmeellisiä ihmisiä rinnallani. Kiitos sinulle, että olet ollut järkähtämättä lähelläni silloin kun minulla on ollut todella vaikeaa. Olet pitänyt minua pystyssä kivussani, mestaroimatta, neuvojasi tuputtamatta.
Mutta kuinka voimme saada laupiaan ja myötätuntoisen sydämen?
Nuorempana ajattelin, että hyvät ominaisuudet rikastuvat minussa ilman vaivaa, niin että muutun iän myötä lempeäksi, hyväntahtoiseksi ja armolliseksi ihmiseksi. Mutta vanheneminen ei ole suinkaan helpottanut elämääni Jumalan ja ihmisten kanssa. Mitä kauemmin elän, sitä tietoisempi olen kovuudestani; sitä hurjemmin tunnen arvostelun, tuomitsemisen ja suuttumuksen tyrskyjen raivoavan syvällä sisimmässäni. Minun on vaikea tietää kuka minä olen, jos en voi sormellani osoittaa ketään, joka olisi syynä tuskaani.
Myöskään kärsimys ei näyttäisi automaattisesti synnyttävän myötätuntoista sydäntä. Monille ahdinkoon joutuminen päinvastoin näyttää antavan oikeutuksen määrittää kuinka muidenkin olisi omissa vaikeuksissaan toimittava. Isä Stinissen varoittaa: ”kukaan ihminen ole vaarallisempi kuin se, joka luulee että hänellä on kokemusta. Hän tietää aina etukäteen, kuinka toinen reagoi ja mitä hän tarvitsee. Hän lukitsee toisen omaan malliinsa”.
Ystävät, myötäeläminen ei ole jotain sankarillista, ei liikettä ylöspäin, ei sensaatiomaisia käänteitä. Se on sen ymmärtämistä, että olemme samanlaisia kuin kanssaveljemme ja -sisaremme, emme yhtään parempia. Vasta silloin, kun ymmärrämme olevamme itse köyhiä, sokeita ja alastomia, ja kun sisäistämme sen, että jopa Jeesuksen kieltäjäkin oli vain yksi meistä, voi meissä puhjeta esiin todellinen myötätuntoinen elämä, joka on useimmiten piilossa jossakin arkielämän tavanomaisuuden keskellä.
Niin kauan kun olemme riippuvaisia tavasta, jolla arvioimme muita ja itseämme, ja jolla meitä arvioidaan, olemme tämän maailman uhreja. Meistä tulee sen kaiken summa mitä olemme ajatelleet toisista ja mitä toiset ovat ajatelleet meistä. Vasta kun uskallamme elää siinä radikaalissa luottamuksessa, ettei meidän tarvitse kilpailla rakkaudesta, vaan se tulee ilmaiseksi Häneltä, joka itse on rakkaus ja myötätunto, voimme löytää myötäkärsivän elämän. Vasta silloin kun annamme Jumalan kutsua meitä rakkaiksi pojikseen ja tyttärikseen voimme saada jumalallisen sydämen, joka on rajattomasti suurempi kuin oma sydämemme.
Nämä ovat huikeita ajatuksia. Ne tuntuvat liian suurilta ja kauniilta ollakseen totta. Se on mahdoton tehtävä. Niin, jos se olisikin vain tehtävä, se olisi mahdoton toteuttaa. Mutta sepä ei ole tehtävä, se on lahja. Tarvitaan vain pieni sisäinen liikahdus, jossa päästät irti otteen omasta itsestäsi. Tunnustat voimattomuutesi ja kyvyttömyytesi ja pyydät Jeesusta antamaan sinulle uuden myötäkärsivän sydämen: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut”.
Tiedätkö, olet täysin vastustamaton Jumalalle tunnustaessasi oman heikkoutesi. Jumala on myyty; hän on sulaa vahaa, aivan pähkinöinä sinuun. Tätä hän odottaa kuulla, tähän hän sinua houkuttaa ja maanittelee koko ajan. Että tunnustat täydellisen riippuvuutesi hänestä. Tämä saisi olla koko elämäsi ensimmäinen huolenaiheesi: pysytellä hänessä, elää hänen maailmassaan.
Jo kertaalleen siteeraamani Albert Camus on sanonut hätkähdyttävästi: ”Näkisinkin uskonnossa lähinnä suuren pesulan, mikä se muuten kerran maailmassa on jonkin aikaa ollutkin, kolme vuotta tarkemmin sanoen, eikä sitä silloin sanottu uskonnoksi. Sitten saippua loppui ja nyttemmin me kuljemme räkänokkina ja yritämme niistää toinen toistamme”.
Ystävät, voisiko Tuomasmessu ja Kristuksen kirkko olla yhä tällainen pesula? Jossa me kaikki vajavaisesti rakastetut voisimme osoittaa laupeutta ja armahtavaisuutta muita vajavaisesti rakastettuja kohtaan. Tässä suuressa pesulassa, rakkaat veljet ja sisaret, voisimme pestä toistemme liat ja puolustaa toinen toistamme. Antaa arvostusta, huomaamista, kiintymystä ja hellyyttä ketään pois sulkematta.
Saippua ei todellakaan ole loppunut; ehtoollisateria on valmistettu, Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu. Kirkko ei ole mikään toteutettava ihanne, se on jo olemassa. Rakkaus on olemassa ja se on rajuin voima maailmassa.
Tyttäreni Reeta, ole hyvä.