Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: ”Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.” (Mark. 12: 41-44)
”Vuokra, ruoka vai lääkkeet – moni pienituloinen tinkii terveydestään”
”Itävallassa löytyi kymmeniä pakolaisia kuolleena kuorma-autosta”
Tällaisia otsikoita olemme viime päivinä lukeneet sanomalehdistä.
Tämän sunnuntain evankeliumiteksti löytyy varhaisimmalta evankeliumin kirjoittajalta, Markukselta. Miksi Markus on halunnut kertoa tästä tapahtumasta, joka vaikutti tuon ajan ihmisten silmissä varmasti hyvinkin vähäpätöiseltä? Huomionarvoista on, että kertomusta ei seuraa mitään Jeesuksen opetusta tai vertausta, vaan tekstin tulkinnallinen vastuu jää lukijalle tai kuulijalle.
Kertomus lesken rovosta on nähty perinteisesti hurskaana esikuvana siitä, kuinka joku lahjoittaa toisten auttamiseen kaiken minkä omistaa ja jättää koko elämänsä Jumalan haltuun. Kenenkään ropo ei ole liian pieni toisten auttamiseen. ”Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan”, kuten vanha sanonta kuuluu. Mutta tarinalla on totisesti toinenkin puoli.
Olemme saaneet viime aikoina seurata myös hallituksen toimia leikkauspolitiikasta, mm. eläkeläisten asumistuen vähentämisestä. Suomessakin meillä on paljon yksinäisiä ikäihmisiä joiden toimeentulo on muutenkin tiukoilla. Vähävaraiset joutuvat jo nyt valitsemaan ruoan ja lääkkeiden väliltä. Heiltäkö vielä pitäisi viimeisetkin rovot nyhtää selkänahasta? Yhteiskunnassa vallitsee kova ilmapiiri, joka on täysin lähimmäisenrakkauden vastainen. Kukaan ei halua ottaa vastuuta muuta kuin itsestään. Auttaminen ei kuulu kenenkään vastuulle. Jokainen huolehtikoon omista asioistaan, itsehän ovat ongelmansa aiheuttaneet. Ei yhteiskuntaa rakenneta kaikenmaailman surkimuksia hyysäämällä. Kuulostaako tutulta? Mutta itseasiassa vastuu on meillä jokaisella, myös erityisesti kirkolla.
Palataanpa Markuksen evankeliumin tapahtumissa tovi taakse päin. Jeesus oli viettänyt aikaa temppelissä. Edellisenä päivänä hän oli puhdistanut rahanvaihtajien pöydät ja varoittanut fariseusten tekopyhyydestä.
(Mark. 11:15-17 15) He tulivat Jerusalemiin, ja Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa myyjiä ja ostajia sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat eikä antanut kenenkään kulkea tavaraa kantaen temppelialueen kautta. Hän opetti ihmisiä näin: ”Eikö ole kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone’? Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.”
Ja juuri ennen tämän päivän evankeliumikohtaa Jeesus nostaa esille leskien ahdingon:
(Mark.12:37-40) Suuri kansanjoukko kuunteli Jeesusta halukkaasti. Opettaessaan hän sanoi näin: ” Varokaa lainopettajia! He kulkevat mielellään pitkissä viitoissa ja odottavat, että heitä tervehditään toreilla, he ottavat synagogassa etumaiset istuimet ja pidoissa kunniapaikat, mutta vievät leskiltä talot ja latelevat pitkiä rukouksiaan vain näön vuoksi. Sitä ankarampi tulee olemaan heidän tuomionsa”.
Miksi Jeesus olisi nyt yhtäkkiä asettaisi lesken uhrilahjan hurskaaksi esikuvaksi?
Päivän evankeliumissa Jeesus kiinnittää huomionsa ihmisryhmään, jotka tuon ajan yhteiskunnassa olivat usein kaikkein vähäosaisimpia. Lesket. Raamattu antaa myös paljon ohjeita siitä, miten leskiä tulisi kohdella. Täytyy muistaa, että elettiin yhteiskunnassa, jossa ei ollut minkäänlaista valtakunnallista sosiaalihuoltoa. Yleensä lapset pitivät huolen leskistä, mutta jos sukulaisia ei ollut, oltiin varsin tyhjän päällä. Kertomus lesken rovosta varoittaa meitä tulemasta sokeiksi lähimmäistemme hädälle. Tämän päivän ”leskiä” ovat mm. siirtolaiset, vähävaraiset ja velkaantuneet, ja muut jotka uhkaavat pudota yhteiskunnan yhä kapenevasta turvaverkosta. Erityisesti rahan epäjumalan palvonta tuntuu suistavan meitä yhä kauemmaksi kaikesta inhimillisestä. Kun kuulee uutisia välimereen hukkuneista tai kuorma-autoon tukehtuneista pakolaisista, joita pidetään pahimmassa tapauksessa ”elintasosurffareina” tuntuu, ettei köyhän henki ole edes tuon kahden kuparikolikon arvoinen.
Kertomus lesken rovosta ei puhukaan siitä, kuka uhraa eniten, vaan ketä riistetään eniten. Lesken ropo on siinäkin mielessä ontuva vertaus suuresta uhrautuvaisuudesta, että rahan tuominen uhriarkkuun ei ollut mikään vapaaehtoinen kolehti. 3.Moos 27 pitää sisällään tarkat säännöt uhrimaksujen maksamisesta. Mutta mikä oli tuo uhriarkku, johon leski roponsa pudotti? Se ei ollut hyväntekeväisyys tai lähetysrahasto vaan rahat käytettiin temppelin korjaustöihin ja ylläpitämiseen. Uhriarkut sijaitsivat naisten esipihalla ja ne olivat siinä kaikkien ohikulkijoiden nähtävillä. Siksi rikkaat kävivät näyttävästi pudottamassa ruukkuihin kultakolikoitaan.
Jumala ei asu maallisissa, ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Jeesus hyökkäsi temppeliuhrikäytäntöä vastaan, hän puhdisti temppelin rahanvaihtajista, ja varoitti tuomiosta joka on kohtaava leskien ja heikoimpien sortajia ja muita ulkokultaisia, koska Jeesus itse antoi omalla elämällään uhrin, joka teki tarpeettomaksi kaikki muut uhrit. Näyttää kuitenkin siltä, että kaikki tämä on unohdettu. Vielä tänäkin päivänä köyhät joutuvat antamaan uhrinsa talouskasvun alttarille! Ja heiltä ei kysytä haluavatko he uhrinsa antaa.
Näemme ympärillämme paljon toivottomuutta, mutta meillä on toivoa jos vain edes yritämme seurata Kristuksen esimerkkiä.