”Enemmistö tämän maailma ihmisistä matkustaa elämän välikannella. Jalkaisin kulkee ihmisten enemmistö.
Enemmistö ihmisistä joutuu menemään työelämään jo kymmenvuotiaana. Alle parikymppisinä avioituu ihmisten enemmistö. Ihmisten enemmistö kuolee jo viisikymmenvuotiaina.
Leipää, vaatteita ja puhdasta vettä riittää kyllä kaikille, paitsi ihmisten enemmistölle.
Vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle, sillä ilman toivoa ei kukaan jaksaisi elää.”
Päivittäin silmiemme eteen vyöryy kuvia Etelä-Euroopasta, jossa tuhannet ihmiset ovat lähteneet kotiseuduiltaan etsimään turvallisempaa elämää. Sodan runtelema kotiseutu on pitänyt jättää taakse ja on uskaltauduttava kohden tuntematonta.
Julkisuudessa käydään keskustelua maahanmuutosta ja tasa-arvosta. Keskustelun sävy usein hämmentää. On käynyt selväksi, että maailman hädänalaisille taloudellinen tuki ei ole ainakaan kasvusuunnassa.
Media uutisoi lähes päivittäin säästöistä, lopputileistä ja siitä, miten heikoimmat kärsivät myös täällä koto-Suomessa yhteiskunnallisen murroksen puristuksessa.
Ihmisten kasvoista voi lukea pelkoa ja hämmennystä, mutta myös toivoa paremmasta.
Vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle, sillä ilman toivoa ei kukaan jaksaisi elää.
Toivo janoaa oikeudenmukaisuuden ja rauhan toteutumista.
Kristillisessä kielenkäytössä vaikeaselkoinen käsite ”vanhurskaus” tarkoittaa yhtäältä oikeudenmukaisuuden toteutumista. Jumala yksin on oikeudenmukainen, mutta jokainen vanhurskas tai arkisemmin hurskas ihminen haluaa toteuttaa elämässään oikeudenmukaisuutta.
Mitä on oikeudenmukaisuus?
Oikeudenmukainen ihminen haluaa jakaa eniten tarvitsevalle – hän ottaa huomioon myös toisten tarpeet.
Oikeudenmukainen ihminen on valmis antamaan omastaan – jakaja ottaa viimeiseksi.
Hän ottaa suuren riskin, kun luottaa toiseen ihmiseen. Jumalan sanan mukaan on oikein tehdä hyvää odottamatta siitä palkkaa sen paremmin tässä ajassa kuin tulevassakaan.
* * *
Kerrotaan papista, joka meni tapaamaan kuolevaa miestä. Pappi kyseli poislähtevältä hengellisiä matkaeväitä, niin kuin maaseudulla oli tapana varmistaa arkiseen matkantekoonkin valmistautuvan matkaeväät. Mies vastasi sielunhoitajalle pyrkivänsä kuolemansa jälkeen talon leipiin! Talon leipiin eli Jumalan huolenpitoon.
Tämän pyhäpäivän evankeliumikertomuksen leskivaimo antaessaan roponsa temppelin uhriarkkuun, jonka varoilla ruokittiin myös Jerusalemin köyhiä, tiesi jäävänsä Jumalan huolenpitoon eli ”talon leipiin”.
Leski antoi esikuvan rohkeasta uskosta. Hänen tekonsa osoitti, että hän uskalsi heittäytyä kokonaan Jumalan huolenpidon varaan. Tämä on uskoa Jumalaan.
Usko Jumalan huolenpitoon on myös lähimmäisenrakkauden voimanlähde. Niin kuin apostoli Paavali sanoo:
Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko! (Gal. 5:6)
* * *
Lähimmäisen rakkaudella on kaksi selvää tuntomerkkiä.
Lähimmäisenrakkaus on aloitteellista ja hyvin käytännöllistä.
Lähimmäisenrakkaus ennättää ensin. Rukoilemme Isä meidän -rukouksessa: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
Aloitteita tekevä lähimmäisenrakkaus avaa elämän umpisolmuja, murtaa tunne-elämän patoutumia ja antaa mahdollisuuden uuteen elämänvaiheeseen. Tosin ei näin onnellisesti aina käy. Lähimmäisenrakkaus ei laskelmoi, vaan ottaa sen riskin että se voidaan myös torjua. Lähimmäisen rakkaus katsoo elämää sydämellä.
Käytännöllistä lähimmäisenrakkaus on siksi, että se tulee näkyväksi meidän asenteidemme ja käsiemme kautta. Kristillinen usko on vaikuttavaa uskoa.
”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään. (Joh. 13: 34-35)
Me olemme Jumalan kädet ja hänen sylinsä tässä maailmassa.
* * *
Tämän pyhäpäivän sanoma herättelee meitä yhä uudestaan Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen muistuttaen meitä kirkon perustehtävästä. Kristillisen lähimmäisen-rakkauden ihanne ja tavoite haastaa myös ajankohtaisen puheen suvaitsevaisuudesta.
”Suvaitsevaisuus näyttäytyy tärkeänä, mutta auttamattomasti puolitiehen jäävänä tapana suhtautua toiseen ihmiseen. Kristinuskossa puhutaankin mieluummin Jeesuksen opetusten mukaisesti lähimmäisen rakastamisesta, jopa vihollisrakkaudesta. Rakkauden käsite jatkaa siitä, mihin suvaitsevaisuus jää.” – Piispa Tapio Luoma
Pyydetään, että Herra Pyhän Henkensä kautta vaikuttaisi niin, että lähimmäisenrakkaus lipuisi mielemme sopukopista asenteisiimme, jopa käsiimme, ja muuttuisi näin sanoista teoiksi!