Muuan kukka tunsi arvonsa. Se sanoi, että hänen hunajansa ja siitepölynsä kuuluvat vain hänelle eivätkä kenellekään muulle. Niinpä se ei sallinut enempää mehiläisen kuin perhosenkaan nauttia antimistaan. Mutta miten kukalle kävi? Se kuihtui vailla hedelmää ja siementä, ja kuoli.
Sananlaskussa sanotaan, että ”jokainen on itselleen lähimmäinen”. Näin ihmiset myös ajattelevat: ensin minä, sitten muut. Ota reilusti hintaa ja pidä mahdollisimman paljon itselläsi.
Entisaikaan, jolloin vilu, nälkä, savuttavat uunit, vuotavat katot ja syöpäläiset olivat useimpien suomalaisten riesana, ihmisten elämänehdot olivat niukat. Se oli toisenlainen maailma kuin nykyisten supermarkettien valintahyllyt.
On petollista elää heräteostosten hämäävässä maailmassa: jos jotain saan, haluan lisää. Ja kun olen saanut saanut lisää, haluan vielä enemmän.
Näin taidamme kaikki toimia – tai ainakin näemme päiväunia kaikenlaisesta rihkamasta. Syy tähän on se, että elämme yhteiskunnassa, joka joka mainoksessa herättelee ostohalua.
Muistan miten jo kansakoulun ekaluokalla opettaja varoitti ahneudesta. Neuvo oli hyvä: ruokaa ei saanut ahmia, vaan piti malttaa. Neuvo on paikallaan myös nykyisin. Meillä on enemmän mielihaluja kuin voimme toteuttaa. Kaikenlainen hamstraus osoittautuu aikanaan taakaksi.
Mutta ahneus ei ole vain materiassa mitattavaa, vaan myös saituus, töiden ahnehtiminen, kateus, etuileminen, kyynärpäätaktiikka, mustasukkaisuus, tittelit, vallantavoittelu ovat ahneutta, koska ne nousevat omistamisenhalusta.
Jeesuksen elämänfilosofia on toinen. Hän sanoo: ”Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille” (Lk. 12:33). Ja: ”Kun sinut kutsutaan, valitse pöydässä kaikkein vaatimattomin paikka” (Lk. 14:10).
Se, joka pitää kaiken itsellään, on yksinäinen. Vain se, joka on mukana toisten iloissa ja suruissa, tietää, mitä elämä todellisuudessa on.
Mitä muuta me tietämättämmekin unelmoimme kuin paratiisia, siis sellaista elämää, jossa – Aleksis Kiveä lainaten – ”Kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma”. Mutta paratiisi saa odottaa, ja siksi olemme usein elämänvastaisia, onnettomia ja lyötyjä.
Jumala on kuitenkin toisenlainen: hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille (Mt. 5:45). Ja Jeesus sanoo: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoajienne puolesta (Mt. 5:44).
Ihminen, joka elää toisella tavalla kuin on yleisesti tapana, saa ihmettelyä osakseen. Jos joku luopuu yksityisomaisuudestaan tai hakee huonompipalkkaiseen työhön tai luopuu uratavoittelusta, häntä muut pitävät kummallisena.
Lähimmäisen päivänä katseemme suuntautuu toiseen ihmiseen, lähimmäiseen. Periaatteessa me kaikki rakastamme lähimmäisiämme, mutta kun tulee puhe siitä, mikä lähimmäiselle on hyväksi, syntyy riitoja.
Yksi ehto on kuitenkin olemassa: Hyvä lähimmäinen on sellainen, joka ottaa muut huomioon ja eläytyy toisen asemaan.
Ja nyt meille kerrotaan, että Jeesus on temppelissä ja katselee, kun ihmiset pudottavat kolehtiarkkuun rahaa. Rikkaat antavat suuria summia, mutta eräs köyhä leski pudottaa vain kaksi ropoa.
Mitä pari kolikkoa painaa tässä maailmassa?
Jeesuksen aikana noiden kahden kolikon arvo oli ostovoimaltaan alle euron. Niiden maksuvoima oli siis lähes olematon.
Arvaan, että moni katseli köyhää leskeä vinosti hymyillen. Kaksi kolikkoa, sehän on olematon summa!
Mutta Jeesus sanoo: Tämä köyhä leski antoi todellisuudessa enemmän kuin nuo kaikki rikkaat yhteensä. Rikkaat antoivat vain ylijäämästään, mutta leski lahjoitti viimeiset roponsa.
Kun puhumme lähimmäisestä, kysymys ei ole siitä, miten paljon olen omastani toisten hyväksi antanut, vaan millä mielellä ja mistä vaikuttimista käsin olen sen tehnyt.
Meidän ei siis oikeastaan tarvitse lainkaan pohtia sitä, mitä hyvää meidän tulisi tehdä. Asia on sanomattakin selvä. Arkinen elämänkenttämme viestittää meille yhtenään toivomuksia, vetoomuksia, pyyntöjä ja avunhuutoja, joihin meidän tulisi vastata.
Köyhä leski palauttaa ainakin minun mieleeni lapsuusajan muiston, jolloin leikimme hiekkalaatikolla. Kukaan meistä ei ajatellut, mitä muut tuumivat.
Mutta nyt aikuisiässä vertailemme toistemme elintasoa, ulkonäköä, vaatteita, autoja, moottoriveneitä, kesämökkejä, ulkomaanmatkoja, muotitietoisuutta, lottomenestystä, kalansaaliita, taidemakuja.
Köyhä leski vähät välitti vertailusta ja siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Hän pani uhriarkkuun vain pari pientä kolikkoa, ja oli rikkaampi kuin ne, jotka omistivat paljon, tavaraa ja kylmää rahaa.
Kun tänään lähimmäisen päivänä olemme diakonia-aiheen äärellä, joudumme kukin kohdallamme kysymään, kehen verrattuna olen jotain.
Näinhän me toimimme, teemme vertailuja ja tulemme siihen tulokseen, että tuo toinen on päässyt helpommalla kuin minä. Verojakin tuo naapuri joutaisi maksaa minua enemmän!
Köyhä leski oli aidosti sellainen kuin oli. Hänen itsetuntonsa ei ollut lommoutunut eikä hän tehnyt vertailua suhteessa toisiin ihmisiin. Hän oli oikeastaan oman aikansa diakoni, joka tarjoaa myös meille aikuisen kristityn mallin.
Se maailma, jossa köyhä leski eli, oli kovin erilainen kuin omamme. Useimmilla ihmisillä oli vain lähitavoitteita: riittääkö ruoka huomiseen, jääkö kukaan lapsikatraasta henkiin? Mutta nykyisin, jolloin useimmilla on kaikkea, ihmiset eivät koe mitään syvästi ja vakavasti.
Olemme tottuneet aplodeeraamaan kaikelle suurelle, aikaansaavalle ja näyttävälle. Sitä vastoin harva edes huomaa, kun seurakunnan diakoni tai vapaaehtoistoimija käy pilkkomassa puuklapeja vanhukselle. Joku saattaa jopa epäillen kysyä, tokko maailma moisesta avusta paremmaksi tulee.
Kyllä tulee, nimittäin sen vanhuksen maailma, joka saa avun. Näin myös kertomus köyhästä leskestä on kumoamaton esimerkki oikeasta diakoniamielestä.
Ihminen, joka elää vain itseään varten on kuin tuo alussa kertomani kukka, joka piti hunajan ja siitepölyn itsellään, ja kuihtui vailla päämäärää ja tarkoitusta.
Toisin kävi köyhälle leskivaimolle, joka luopui vähästään ja jätti itsensä Jumalan laupeuden varaan.
Samoin teemme mekin, kun pyydämme, että Jumala lahjoittaisi meille yksinkertaisen uskon ja että saisimme osaksemme sen kalliin armon, joka on maksanut puolestamme Jumalan Pojan hengen.