Raha puhuttaa aina. Oli kyseessä sitten valtiontalous, kirkon omaisuus, yrityksen varallisuus tai kotitalouksien nykytilanne, raha pysyy kiinnostuksen kohteena. Rahan avulla mitataan arvoa ja sitä käytetään ostamisen ja myymisen välineenä. Raha on aina ollut vaurauden ja menestymisen ilmentäjä, joka herättää edelleen intohimoja. Toisaalta se kannustaa yrittämään ja katsomaan rohkeasti eteenpäin, mutta toisaalta se nostaa pintaan kateutta ja ahneutta. Juuri näiden voimakkaiden rahaan liittyvien tunteiden takia rahasta on joskus vaikea puhua. Uutiset talousrikoksista ja veronkierrosta pitävät yllä mielikuvia niin sanotusta ”likaisesta rahasta”. Näiden mielikuvien myötä rahaan liittyy toisinaan myös syyllisyyden tunne tai pyrkimys herättää syyllisyyttä.
Raha on mitä ajankohtaisin aihe juuri näinä aikoina, kun on jouduttu erilaisiin leikkauksiin niin julkisessa kuin yksityisessäkin taloudenpidossa. Miten käy kehitysyhteistyön, joka on tuonut toivoa niin monille lohduttoman köyhissä oloissa eläville? Miten käy oman maamme vähäosaisten? Mitä pitäisi tehdä, jotta kansantuote kasvaisi ja talouselämän rattaat lähtisivät taas tahkoamaan lisää jaettavaa? Näinä aikoina rahasta puhumiseen sisältyy paljon huolta ja epävarmuutta. Ne heijastuvat monin tavoin yhteiskuntamme yleiseen ilmapiiriin ja vaikuttavat siihen, mitä me itsestämme, toisista ihmisistä ja ylipäätään maailmasta ajattelemme. Raha ei ole yhdentekevä asia.
Raha ei ole yhdentekevä päivän evankeliumissakaan. Tuttu kertomus lesken rovosta muistuttaa, että rahalla on paikkansa myös hengellisessä elämässä. Vaikka toisaalla Jeesus kovistelee mammonan kerääjiä, hän toisaalla hyväksyy täysin rahan käyttämisen. Jeesuksen asenne rahaan vaikuttaa kiihkottomalta. Hän näkee sen neutraalina asiana, ei itsessään hyvänä eikä pahana. Jeesuksen mukaan raha voi kuitenkin palvella niin hyvää kuin pahaakin. Ratkaisevaa ei silloin ole raha itse tai se, onko rahaa paljon vai vähän. Ratkaisevaa on sen sijaan ihminen, joka sitä käyttää, ja silloin ennen muuta se, miten hän sitä käyttää.
Päivän evankeliumissa tärkeässä osassa siis ovat pari lanttia, jokseenkin mitätön rahasumma, jonka köyhä leskivaimo laittoi Jerusalemin temppelin uhriarkkuun. Tämä uhriarkku ei ollut varsinaisesti köyhien avustamiseen tarkoitettujen varojen keräämistä varten. Sen sijaan uhriarkkujen tuotolla pidettiin yllä Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämää. Palvonta on aina ihmisen toimintaa, ja useimmiten kaikella ihmisen toiminnalla on omat kustannusvaikutuksensa.
Kun Espoonlahden seurakunta perustettiin tänne kaupungin etelälaidalle 40 vuotta sitten, kustannusarvioita laadittiin ja suunnitelmia hiottiin. Ratkaisut – etenkään taloudelliset ratkaisut – eivät olleet helppoja. Alueen ihmisille ja seurakunta-asioista tuolloin päättäneille oli kuitenkin käynyt kasvavan kaupungin haasteiden takia selväksi, että oma seurakunta tälle alueelle tarvittiin. Tärkeä asia piti saada hoidettua ja siihen haluttiin löytää rahat. Kaiken keskipisteessä ei ollut kuitenkaan raha, vaan ihminen – ihminen, joka antoi kirkollisverojen muodossa rahaa seurakunnan yhteiseen ponnistukseen, ja ihminen, jota varten uuden seurakunnan rakenteet uutta kirkkoa myöten toteutettiin. Ihmistä varten, hänen ihmisyyttään ja Jumala-suhdettaan varten, tämä kaikki perustettiin ja rakennettiin.
Päivän evankeliumissa Jeesuksen varsinainen huomio ei kuitenkaan keskity rahaan, pariin lanttiin, vaan niiden antajaan, köyhään leskeen. Se, mitä ja miten ihminen itselleen varallisuutta hankkii, vaikuttaa häneen. Me voimme pohdiskella, millaisia ihmisiä me olisimme, jos olisimme eläneet esimerkiksi 1700-luvun Suomessa. Mitä tuon ajan olot ja elannon hankkiminen olisivat vaikuttaneet meihin ihmisinä? Tai millaisia me olisimme ihmisinä, jos eläisimme päiväntasaajan tienoilla Afrikassa ja jos päivittäistä toimeentuloamme varjostaisivat sisällissodat, taudit ja epävarmat satonäkymät?
Meitä ei ihmisinä muokkaa ainoastaan se, miten me toimeentuloamme ja varallisuuttamme koetamme hankkia. Meihin vaikuttaa myös se, mistä luovumme ja mitä annamme pois. Juuri tähän Jeesus kiinnittää huomiota: ”Tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.” Liiastaan on vielä suhteellisen helppo luopua, vaikka kyllä meissä asuu taipumus pitää lujasti kiinni siitäkin. Todellinen vaikeus on luopua siitä, mitä me itse tarvitsisimme. Meille on luontaista ajatella, että ensin pitää huolehtia omista asioista ennen kuin voi ottaa vastuuta laajemmin. Monessa mielessä tämä pitääkin paikkansa. Mutta voiko sitä soveltaa muitta mutkitta rahan käyttöön? Kuinka paljon meillä pitäisi olla omaa, jotta siitä voisi järkevästi jakaa muualle ja muille? Missä vaiheessa saamisemme muuttuu sellaiseksi ylimääräiseksi, josta olisi helppo luopua?
Päivän evankeliumi ei anna tällaisiin kysymyksiin suoria vastauksia, mutta se herättää kuvatun laisia jatkokysymyksiä. Jeesuksen mukaan köyhän leskinaisen toiminta ansaitsee tulla huomatuksi, koska se valottaa ihmisyyttä ja ihmisenä olemista aivan tietystä näkökulmasta, itsestään antamisen ja omastaan luopumisen näkökulmasta.
Tämä on juuri se näkökulma, josta käsin seurakunnan jäsenyyttäkin tulisi tarkastella. Niin usein viime vuosien kirkkokeskustelussa on tullut esille kysymys, mitä kirkkoon kuuluminen antaa ja mitä jäsen saa vastikkeeksi kirkollisveroistaan. Epäilemättä jäsenyys mielletään silloin samanlaiseksi asiaksi, kuin asiakasjäsenyys jossakin kauppaketjussa. Jäsenyydellä haetaan bonuksia ja etuja. Tai sitten jäsenyyden odotetaan tuovan mahdollisuuksia vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Silloin liitytään johonkin asiaa ajavan yhteisön jäseniksi ja tällä tavalla ilmaistaan kannatus kyseiselle pyrkimykselle. Molemmissa tapauksissa pyritään vaikuttamaan ja saamaan lisää joko itselle tai tärkeäksi katsotulle asialle.
Molempia ulottuvuuksia kuuluu myös kirkon jäsenyyteen: kirkon jäsen voi odottaa saavansa kirkosta jotakin itselleen ja kirkko ajaa tärkeitä asioita, joihin jäsenkin on sitoutunut. Mutta kirkon jäsenyydessä on kyse paljon enemmästä ja syvemmästä. Siinä on kyse juuri siitä, mihin päivän evankeliumi viittaa: seurakunnan jäsen kantaa vastuuta omasta yhteisöstään antamalla omastaan. Hän antaa ei vain rahaansa vaan myös aikaansa ja osaamistaan. Kirkon jäsenyys ei ole varsinaisesti harrastustoimintaa vaan koko elämällä mukaan heittäytymistä yhteisöön, jossa palvotaan Jumalaa ja palvellaan lähimmäistä.
Kukaan ei voi saada mitään, ellei joku ensin anna. Antaminen ja jakaminen edeltävät saamista ja vastaanottamista. Ja edelleen: me olemme saaneet, jotta voisimme antaa. Köyhä leski antoi paljon, Jeesuksen mukaan kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi. Tällaista omastaan antamisen ja jakamisen sävyttämää ihmisyyttä tämä maailma tarvitsee, sillä tässä maailmassa on paljon enemmän vaatijoita ja ottajia kuin antajia ja jakajia. Tällaiseen ihmisyyteen meitä kutsutaan kasvamaan omassa seurakunnassamme, toistemme seurassa ja Jumalan Pyhän Hengen hoidossa, sillä vain antaessaan saa ja vain omastaan jakaessaan voi vastaanottaa.