Vihollisen rakastamisen vaikea läksy
Enpä malta olla lyhyesti kertomatta tarinaa, jonka kerran syöpyi syvälle mieleeni poikaleirin iltanuotiolla Tievatuvalla, Lapissa. Juuri niihin maisemiin samoaa 200 vuotta aikaisemmin riistaretkillään nuori mies Matti. Matti ihastuu Kiilopään seudun metsästysmaihin ja kalavesiin. Kakslauttasen, nuotiopaikan vierellä virtaavan joen, mutkasta hän löytää kauniin talonpaikan ja rantaniityn. Siinä hänen lampailleen ja yhdelle lehmälleen riittäisi ruohoa. Niin vaeltaa Matti sinne varhain seuraavana keväänä Maijansa ja pienen karjansa kanssa.
Syksyyn mennessä on mökki ja karjasuoja pystyssä. Rauhaisaa elo ei kuitenkaan kauan ole. Jo syksyllä Matti löytää Kiilopään rinteiltä seitapaaluja, lappalaisten jumalia. Pyhässä vihassaan hän kaataa ne ja viskoo pitkin tunturin rinnettä. Pian sen jälkeen Matti huomaa, että hänen verkkoihinsa on kajottu. Vihanpito yltyy. Matille seuduilla asuvasta lappalaisesta tulee vihamies, saatanan noita.
Kerran keväthangilla lähtee Matti riekonpyyntiin tunturin taakse. Lupaa palata ennen iltaa, mutta ei palaa. Huolestunut Maija lähtee aamulla etsimään miestään poron vetämässä ahkiossa. Löytää miehensä lopulta, verissään ja kylmissään. Maija repii puukolla hartialiinaansa ja sitoo Matin haavat. ”Tapasimme yllättäen noidan kanssa”, kertoo Matti. ”Pääsi kelvoton hipaisemaan, mutta minäpä iskin kunnolla. Tuolla se on kummun takana eikä meitä takuulla enää häiritse.” Maija nostaa Matin ahkioon, mutta menee vielä kummun taakse. Tuntuu viipyvän. Sitten palaa ja komentaa poron liikkeelle.
Koko kevään Maija hoitaa välillä kuumeen kourissa olevaa miestään. Kesällä Matti viimein vähitellen pääsee jaloilleen. Tulee syksy, ensimmäiset pakkaset. ”Nyt on saatava kalaa talveksi”, sanoo Matti. Menee kalaan järvelle tunturin taakse, laskee verkoja avantoon. Keskemmällä järveä jää ei kuitenkaan kestä ja Matti putoaa jäihin. Ei löydä tukevaa otetta, että pääsisi ylös. Alkaa väsyä ja vajota. Pelkää loppunsa tulleen: ”Herra armahda”. Syysauringon viimeinen kajo valaisee rannan. Siinä valossa Matti näkee noidan. Tajuaa, mitä on tunnollaan kantanut. Nyt se hänelle näytetään. ”Kristus armahda!” Silloin noita lähestyy Mattia, on ottanut tukevan seipään aseekseen. ”Herra armahda”. Lähelle tultuaan noita pysähtyy, kyykistyy, työntää seipään Mattia kohti. Vetää Matin ylös, edelleen vierelleen, nostaa jaloilleen. Lappalainen ottaa päältään paksun turkin, laittaa sen Matin hartioille, kääntyy ja menee hiljaa pois.
Matti laahustaa kotiin. Mielessä takoo yksi kysymys. Sen hän heti ovella esittää Maijalleen: ”Maija, missä sinä viivyit silloin kevättalvella, kun olit sitonut tunturissa minun haavani.” ”Ai niin silloin”, vastaa Maija, ”minä sidoin sen jälkeen noidankin haavat. Olen siitä saakka rukoillut, että hän olisi sinun puukkosi iskusta selvinnyt.” ”Sinä se olet ihme nainen, Maija. Jumalalle kiitos! Tiedätkö, rakas, sinun rukouksesi on kuultu.”
Meidän Jumalamme on ihmisiä rakastava Jumala. Hän rakastaa luomaansa maailmaa. Hän antaa kaikille sateen sekä auringon valon ja lämmön. Näin hän antaa kasvun ja pitää yllä elämää. Hän ei jaa hyvyyttään ihmisille heidän ansionsa mukaan. Hän pitää kaikista huolen ja odottaa, että jakaisimme hänen lahjansa niin, että kaikille riittää kyllin.
Jumala on luonut meidät ihmiset omiksi kuvikseen, kaltaisikseen. Olemme sitä siinä, että osaamme jakaa Jumalan lahjoja. Osaamme olla toisillemme hyviä, ihan luonnostammekin. Pieni lapsikin sen osaa. Jokaisesta ihmisestä tämä hyvä löytyy. Syntiin langenneen ihmisen perillisinä Jumalan kuva meissä ei ole kuitenkaan ehyt. Se on vääristynyt ja särkynyt.
Meissä on syvässä taipumus pahaan, itsekkyyteen, ylpeyteen, omasta kiinni pitämiseen, vihaan, pahansuopaisuuteen. Meidän on vaikea tunnustaa ja tunnistaa sitä itsessämme. Mieluummin näemme itsessämme vain hyvän, vähintään hyvän pyrkimyksen ja tarkoituksen.
Joskus pelkäämme ihmisiä, jotka ovat outoja ja vieraita, joiden kieli, kulttuuri, usko tai sen tulkinta on toinen kuin omamme. ihmiset jotka osuvat kilpailemaan kanssamme samoista ”kalavesistä”, samasta saaliista, samoista eduista, asemista, mahdollisuuksista, ovat meille uhka ja usein myös me heille. Syntyy vihollisuus. Alamme rakentaa mielessämme toisistamme viholliskuvaa. Emme näe siinä sitä hyvää, jota noissa ihmisissä varmasti on. Emme näe heidän kaipuutaan ja tarpeitaan. Sen sijaan heitämme heidän kasvoilleen kaiken sen pahan, mitä emme kestä itsessämme katsoa. Emme enää näe heitä kaltaisinamme, rakkautta kaipaavina, rikkinäisinä Jumalan kuvina. Näemme heidät pahoina ja itsemme hyvinä, tai jos ei ihan viattomina, uhreina kuitenkin. Tähän me sorrumme silloinkin, kun ajamme mielestämme oikeaa ja jaloa asiaa.
Vuorisaarnassaan Jeesus kehottaa meitä luopumaan viholliskuvista. Hän kehottaa meitä katsomaan sekä itseämme että toisiamme rehellisesti, totuuden valossa. Kummassakin tapauksessa näemme sekä hyvää että pahaa. Molemmissa näemme hyvän kaipuun, kaipuun tulla rakastetuksi.
Jeesuksen ja apostolien kehotukset vihollisrakkauteen eivät koske ensimmäisenä tunteita. Niissä puhutaan teoista. On ylivoimaisen vaikeaa ajatella lämpimästi ja rakastaen ihmisestä, joka on syvästi haavoittanut, ihmisestä, jonka kanssa on vaikea elää. Meitä kehotetaan tekoihin. Hätään joutunutta vainoojaa tulee auttaa, epätoivoista suunpieksijää tulee lohduttaa ystävällisin sanoin, meitä kiroavan ja vainoavan puolesta tulee rukoilla, outoa ja pelottavaa tulee lähestyä rohkeasti, avoimesti ja ystävällisesti.
Tämä kaikki toki vaatii rohkeutta ja luottamusta. Ennen pitkää rakkaudenteot kuitenkin murtavat vihollisuuden muurin ja rakentamamme viholliskuvat. Rakkaus karkottaa pelon. Tekojen kautta alamme nähdä toisemme uudessa valossa. Viholliskuvat murtuvat, puolin ja toisin.
Jeesus sanat kaikuvat vaativina: ”Olkaa täydellisiä niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” Alkukielen sana ”täydellinen” voitaisiin kääntää myös sanoilla: Olkaa, ehjiä, kokonaisia, johdonmukaisia, niin kuin teidän taivaallinen isänne on. Me olemme rikkinäisiä, epäjohdonmukaisia, epätäydellisiä. Se meistä, joka kuvittelee olevansa täydellinen, on kaukana totuudesta. Sellaiset ovat kaikkein hankalimpia. Omasta mielestään täydellisten kanssa on vaikea elää.
Jumalan armo ei ole suurpiirteisyyttä. Jumalalle ei riitä melko täydellinen. Olemme joka tapauksessa rikkinäisiä, säröillä loppuun saakka. Meidän täydellisyytemme on Kristus itse. Hänessä on meidän toivomme ja vanhurskautemme. Hänen armostaan odotamme, että olemme kerran Jumalan valtakunnassa ehjiä Jumalan kuvia.
Jeesuksen vuorisaarna on kokonaisuudessaan puhetta Jumalan valtakunnasta. Se on puhetta todellisuudesta, jossa Jumalan hyvä tahto viimein toteutuu ja jossa synnin valta väistyy. Jeesus lupaa, että se valtakunta on jo nyt läsnä. Se on läsnä sisäisesti niissä, jotka kuulevat hänen äänensä ja ottavat sen vastaan. Se on niissä, joiden elämässä Kristus saa tilaa, uutena toivona, ilona, rohkeutena. Kristus itse toimii heidän kauttaan, heissä.
Näin täydellinen toimii epätäydellisissä. Ja se täydellinen saa yllättäviä asioita aikaa, rohkeita tekoja ja asenteen muutoksia. Niihin ihminen ei omin voimin pysty. Näin syntyy halu rukoilla vihamiesten puolesta, rohkeus nähdä heidän ihmisinä, rakkautta kaipaavina, rohkeus kohdata heidät ja ojentaa heille auttava käsi. Näin Jumalan valtakunta murtautuu esiin. Vihan ja pelon vangista tuleekin rauhan tekijä, se, jota Jumalan lapseksi kutsutaan. Siihen Jeesus meitä seuraajiaan kutsuu. Sitä juuri tämä maailma kaipaa.