Tämän päivän maailmassa usko Kristukseen leviää ja tavoittaa uusia ihmisiä ilmeisesti nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Tämä tapahtuu ennen muuta maailman köyhissä maissa ja köyhien ihmisten keskuudessa, mutta myös niiden, jotka nälissään ahmivat hyvää sanomaa, joka on heille uutta, ennen kuulematonta. Monille ihmisille tämän päivän maailmassa sanoma evankeliumin sanoma merkitsee oman ihmisarvon löytämistä, rakkauden ja välittämisen kohteeksi tulemista, vapautta peloista, toivoa ja elämää.
Täällä tilanne on toinen. Ihmiset arkailevat puhua uskostaan. Kirkon jättävät usein koulutetut, yleensä hyvin toimeentulevat, itsetietoiset ja itseensä luottavat nuoret aikuiset ja työikäiset.
Päivän evankeliumissa Jeesus ylistää Jumalaa suurimmasta aarteestaan, niistä köyhistä, valtaa ja viisautta vailla olevista maan hiljaisista, jotka ovat iloiten ottaneet vastaan Jumalan armon rikkaudet. Hän kiittää Jumalaa, että hän on salannut hyvin sanoman viisailta ja oppineilta. Samaan tapaan Jeesuksen äiti Maria oli poikaansa odottaessaan ylistänyt Jumalaa siitä, että hän katsoo pienten ja vähäisten puoleen. ”Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.”
Antiikin maailmassa varallisuus, oppineisuus ja valta jakautui hyvin epätasaisesti. Yhtäällä oli vapaiden kansalaisten pieni vähemmistö. Heistä useimmille elämä oli syntymästä saakka ulkonaisesti helppoa ja turvallista. Heillä ei ollut huolta päivittäisestä leivästä. Heillä oli aikaa seurata valtakunnan tapahtumia, politikoida, harrastaa taiteita ja filosofiaa, matkustella ja opiskella. Vapaat ihmiset olivat sekä oppineita että hyvinvoipia. Heillä oli valtaa.
Suuri enemmistö eli toisin. Useimmille elämä oli taistelua jokapäiväisestä leivästä. Orjia oli enemmän kuin vapaita kansalaisia. Monet niistäkin, jotka olivat syntyperältään vapaita, olivat käytännössä orjien rinnalla raskaaseen työhön sidottuja. Työtä tehtiin aamuhämärästä iltapimeään, lapsuudesta vanhuuteen, juutalaisyhteisön ulkopuolella ilman lepopäiviä, usein ruoskan ja ruokokepin vauhdittamana, nälän, sairauksien, mielivallan ja halveksunnan keskellä. Näitä ihmisiä pidettiin lapsellisina ja ymmärtämättöminä, koska he eivät olleet perillä maailman tapahtumista eivätkä aikansa viisaudesta.
Näin on aina ollut ja toisin ei voi ollakaan, sanottiin sille, joka kyseli, onko tämä oikein. Israelin profeetat olivat saarnanneet tätä vääryyttä vastaan, uudelleen ja uudelleen ja kovin sanoin, mutta eipä aikaakaan, niin sama vääryys rehotti Jumalan valitun kansan keskuudessakin entisenlaisena. Ne jotka olivat vapaita ja vahvoja, esiintyivät mielellään laintäyttäjinä ja hurskaina Jumalan suosikkeina.
Ja mikäpä oli rikkaan nuorukaisen kysellessä, mahtoiko jokin lain vaatimus olla vielä täyttämättä. Almujen jakaminen ei tuottanut tuskaa. Sapatin viettämiseen oli kylliksi aikaa. Pakanoiden ja syntisten kanssa ei tarvinnut seurustella. Tarvittaessa saattoi panna palvelijan asioimaan heidän luokseen. Spitaaliset ja riivatut kiersi kaukaa ihan mielellään. Oli varaa kerskua kirjoitusten tuntemisella ja aikaa väitellä sen tulkinnoista saivarteluun asti. Ja mikä oli ihmetellessä köyhien ja sairaiden osaa ja kysellä, mitä kauheaa syntiä he olivatkaan tehneet ansaitakseen osansa.
Tällaisen maailman ja yhteiskunnan keskellä Jumala tuli ihmiseksi. Messiasta odotettiin kuninkaanhoviin, sieltähän itämään viisaatkin häntä ensin kyselivät. Mutta aivan toisenlaisessa ympäristössä hän syntyi ja liikkui. Kurjaa oli se joukko, joka kulki Jeesuksen perässä. Heissä oli Galilean ja Juudean köyhää kansaa, sairaita, julkisyntisiä, orjia ja heidän lapsiaan.
Samanlaista joukkoa tuntui olevan myös ensimmäisissä kristillisissä seurakunnissa. Orjien ja roskaväen uskontona sanoma Jeesuksesta tunnettiin aluksi Roomassa. Paavali kirjoitti perustamastaan ja hänelle rakkaasta Korintin seurakunnasta: ” Teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.”
Jeesus kiitti Jumalaa siitä, Jumala on nähnyt hyväksi antaa toivon toivoa vailla oleville. Hän näki hyväksi antaa Jumalan lapsen osan ja taivaan kansalaisuuden niille, joilta puuttui maalliset kansalaisoikeudet Niiden edestä, joilla ei ollut mitään oikeuksia, hän lähetti Poikansa ihmisten mielivallan alaisuuteen. Niille, jotka näkevät itsensä syntisiksi ihmisten ja Jumalan edessä, Jeesus julistaa synnit anteeksi ja kutsuu seuraansa.
Jumalan edessä ihmisen ulkonainen vapaus ja syntyperä ei merkitse mitään, ei oppineisuus tai tieto, ei vaikutusvalta tai ihmisten osoittama arvonanto, ei hurskaus eikä mainekaan ratkaise. Vain Kristuksen, syntisten vapahtajan tunteminen, ja häneen turvautuminen riittää.
Siksi Jeesus edelleen kutsuu: ”Tulkaa minun luokseni kaikki työn ja taakkojen uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Jeesus ei kutsunut työn uuvuttamia siihen joutilaisuuteen, joka oli tuon ajan ulkonaisesti vapaiden osa. Hän kutsuu lepoon siitä ponnistelusta, jolla uuvutamme itsemme, kun koetamme saavuttaa ihmisten hyväksymisen ja arvostuksen, tai koetamme rakentaa elämällemme tämän aikamme arvostamat puitteet. Ennen kaikkea Jeesus kutsuu lepoon siitä ponnistelusta, jolla uuvutamme itsemme, kun koetamme kelvata Jumalalle täyttämällä uskovaisen oikean mitan.
Jeesus moitti aikansa lainopettajia siitä, että nämä sälyttivät ihmisten kannettavaksi raskaita taakkoja, mutta eivät sormellaankaan auttaneet niiden kantamisessa. Ovatko tämän päivän kirkon jättäneet pettyneet Kristukseen, häneen, joka on sydämeltään lempeä ja nöyrä. Vai ovatko he väsyneet hänen aina oikeassa oleviin, ehtoja ja rajoja vetäviin seuraajiinsa. Eivätkä nämäkin kovin usein aseta ihmisten kannettavaksi vaikeasti kannettavia taakkoja, tuomitse ja jätä ulkopuolisiksi ilman myötätuntoa ja rinnalle asettumista. Näin kovin moni tuntee kokeneensa.
Kuinka paljon näemmekään vaivaa peittääksemme oman pimeän puolemme ja oman heikkoutemme, itseltämme ja toisilta? Kuinka paljon näemmekään vaivaa miellyttääksemme muita ja antaaksemme itsestämme viisaan, vapaan ja hurskaan kuvan? Kun tulee puhe kelpaamisesta Jumalalle, katsomme jälleen toisiin ihmisiin, mittaisemme ja vertaamme. Tästä orjuudesta Jeesus kutsuu sisäiseen vapauteen ja lepoon.
Kuinka sellainen orja voidaan vapauttaa, joka ei näe eikä tunnusta orjuuttaan? Miten sellainen vanki voidaan vapauttaa, joka ei kaipaa vapauttajaansa? Miten sellainen ihminen voidaan varustaa Jumalan lapsen oikeuksilla ja lahjoilla, joka pitää kalleimpina lahjanaan ja oikeutenaan sitä, minkä jo omistaa? Jeesuksen vapautuskutsun, armon vastaanottaminen edellyttää orjuutensa tunnustamista, toisten syntisten rinnalle asettumista, avuttomaksi ja voimattomaksi suostumista, lahjan ottamista vastaan puhtaasti lahjana, pelkästä armosta, Isän rakkaudesta. Tämä on sitä lapsenmielisyyttä, jota me tarvitsemme.
Jeesus ei jätä meitä passiivisiksi, toimettomiksi ja joutilaiksi vapaaherroiksi. Hän seisoo edelleen jokaisen tämän maailman taakkojen ja elämän uuvuttaman, alas painetun ja ulkopuoliseksi jätetyn rinnalla. Hän tahtoo oikeutta, ulkoista vapautta, rauhaa, lepoa, jokapäiväistä leipää. Sen jakamisen Jumala on uskonut meidän ihmisten käsiin. Jeesus tahtoo kaikille myös sisäistä vapautta. Vain hän voi sen antaa, ja sitä varten evankeliumia on julistettava. Sanojen ja tekojen on kuitenkin oltava yhtä. Evankeliumia julistavien ja siitä elävien Kristuksen seuraajien on myös oltava yhtä.
Tämä on se kevyt taakka, jonka Jeesus meille antaa. Se on kevyt, koska se ei ole ehto sisäiselle vapaudellemme eikä Jumalan rakkaudelle. Olemme vapaat yksin sen tähden, mitä Kristus on jo tehnyt. Tehtävä, jonka Jeesus meille antaa on kevyt, koska hän itse varustaa siihen ja antaa voimia ja oikeuden levätä. Hän ei vaadi yli voimiemme. Hän antaa jokaiselle tehtävän ja paikan, joka on hänelle sopiva. Siihen Jeesus meidät lähettää ja siunaa matkaan.