Evankeliumissa sairaat odottivat ihmettä. Nämä sairaat tiesivät olevansa inhimillisesti parantumat-tomasti sairaita. Lääkärit ja lääkkeet eivät heidän tapauksessaan auta. Siinä mielessä toivo oli jo mennyt. Vain Jumalan ihme voi muuttaa tilanteen. Tällainen ihmelähde oli olemassa. Se piti yllä jonkinlaista toivoa parantumisesta. Sen lähteen luokse sairaita oli paljon kokoontunut. Kun vesi altaassa liikkui, kuohahti, alkoi kilpajuoksu, jossa vain nopein voittaa. Se hetki on eräässä mielessä iloinen, mutta toisaalta hirvittävä näytelmä raajarikkojen ja halvaantuneiden kilpajuoksusta suuren palkinnon voittamisesta.
Tällaisen kapean toivon varassa, tuon altaan lähellä Betesdan nimetön sairas oli elänyt kuka ties nuo 38 vuotta ja toivo oli vielä tallella. – parantuminen oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, sillä
Betesdan miehellä oli sairauden lisäksi käytännön ongelma. Hän ei ollut vain sairas. Hän oli myös yksin vailla auttajaa. Herra. Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen. Nämä olivat miehen ensimmäiset sanat Jeesukselle. Aina vesien liikkumisen jälkeen mies oli yrittänyt ehtiä altaalle, mutta sairaus esti ripeän liikkumisen. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Hänen ohitseen ja ylitseen kulkivat sairaat, joilla oli nopeajalkainen, terve sukulainen.
Mutta tuon lammikon tai altaan luona mies kohtasi Jeesuksen. Elämän lähde oli tullut hänen luokseen. Hänen odotuksensa päättyi. Oli olemassa toinenkin ihmeitä tekevä lähde, josta hän ei ollut tiennyt, jota ei osannut odottaa, lähde joka etsiytyi hänen luokseen. Parannuttuaan Betesdan mies marssi välittömästi temppeliin, kiittämään Jumalaa.
Tämän päivän aiheena on kiitollisuus. Evankeliumi kertoo parantumisihmeen ja sitä seuraavan kiitollisuuden. Ihmiselämän perusliike toteutuu siinä, että Jumala tekee jotakin meissä ja meille. Se puolestaan vaikuttaa ja aiheuttaa meissä kiitosta ja ylistystä. Tämän pitäisi olla elämän perustavaa rytmiä, sydämen lyöntejä: Jumala antaa ja ihminen ottaa kiitosella vastaan. Ongelmamme lienee se, että emme näe sitä hyvää, mitä olemme saaneet, emme näe sitä Jumalan hyvänä antina. Kiitosta ei kuulu, kiitollisuutta ei tunneta. Odotamme jotakin suurempaa kuin mitä elämässä on tarjolla.
Oletko odottanut että elämässäsi vedet alkavat liikkua. Oletko odottanut onnenhetkeä – kuin lottovoittoa. Silloin elämä alkaa ja huolet unohtuu. Monet ihmiset ovat rampautuneet tällaisesta odottamisesta. Onnelliseen elämään näyttää vain täydellisyys riittävän – siihen asti olemme usein tyytymättömiä. Emme ole mielestämme saneet tarpeeksi. Sain kyllä näköni takaisin, mutta jäin rammaksi, sain jäseneni toimivaksi, mutta hampaani ovat huonossa kunnossa. Paranin kyllä, mutta partani on tullut harmaaksi, elämäni on kulunt hukkaan. Mitä minä terveydellä enää teen. Voitin lotossa, mutta en saanut pääpalkintoa. Ei tässä ole kiitoksen aihetta, vaan valituksen. Elämän vedet eivät liiku sydämessä.
Kiitollisuus pitäisi oikeastaan olla ihmisen perustunne. Kaikki mitä meillä on, on lahjaa Jumalalta. Mitä sinulla on, mikä ei olisi lahjaa? Kaikki on lahjaa ja kaikesta voi kiittää. Voimme toki kysyä, mitä Jumala meidän kiitoksellamme tekee. En tiedä, tuskinpa se hänelle tärkeää on. Mutta kiitollisuus on asia joka meidän kasvussamme kohti Kristuksen kaltaisuutta on oikea suunta. Kiitollisuus on Jumalan hyvyyden näkemistä elämässään.
Virsi 341 (Kiitos sulle Jumalani) on hämmästyttävä esimerkki kiitollisuudesta. Siinä kiitetään elämän hyvistä lahjoista ja anneista. Muuta siinä annetaan kiitos myös asioista, jotka eivät ole tehneet meitä iloisiksi: kiitetään raskahista syksyn synkän hetkistä , kiitetään pyynnöistä, jotka eivät saaneet täyttyä,, kiitetään pimeydestä, taisteluista ja rististä, kiitetään ohdakkeista, jotka haavoitti. – Voi olla työlästä tuntea kiitollisuutta näistä vaikeista asioista. Mutta meillä voi olla kuitenkin ymmärrystä antaa niistä kiitoksen Jumalalle, joka tietää paremmin.
Kiitollisuus tässä mielessä voi olla vain syvän uskon ilmaus. Se on uskoa Jumalaan, joka vaikuttaa kaikessa: antaa meille vaikeuksia kohtattavaksemme avatakseen sydämemme ja silmämme – parantaakseen meissä jotakin vielä tärkeämpää kuin raajamme – meidän sielumme, jotta se kiinnittyisi yhä enemmän Jumalaan eikä maailmaan ja sen katoavaan rikkauteen.
Betesdan lammikon mies oli ollut lähes 40 vuotta sairas, toisten autettavana. Oliko hän muka säilyttänyt kiitollisuutensa vai avautuiko hänelle kiitollisuuden maailma vasta parantmisen jälkeen. Sairaiden joukossa oli ehkä katkeroituneitakin ihmisiä. Mutta evankeliumin miestä ajatellessani minun ei ole vaikea kuvitella hänen tunteneen kiitollisuutta jo sairaana ollessaan. Voi olla kiitollinen ja rukoilla parantumista yhtä aikaa. Ne eivät sulje toisiaan pois. Ehkä tuo kymmeniä vuosia sairastanut oli kiitollinen monista elämänsä asioista vaikka olikin surullinen sairaudestaan, jonka vankina pitkään oli ollut. Hän oli kiitollinen Jumalalle elämästään, ehkä oli kiitollinen Jumalan huolenpidosta sairauden aikana. Hänen sydämessään ainakin asui kiitollisuuden siemen, joka parantumisen yhteydessä osasi kiittää. Jos se siemen olisi vuosien saatossa tukahtunut, hän tuskin olisi parannuttuaankaan tuntenut kiitollisuutta, vaan katkeruutta.
Mutta kun hän tuli terveeksi. Ei hän jäänyt murehtimaan menneitä. Hän käveli suoraan temppeliin. Paikkaan jossa hän ei voinut käydä aikaisemmin. Ja hän kertoi kaikille hyvyydestä, jota Jumala oli hänelle tehnyt. Parannuttuaan hän osoitti kiitollisuuttaan. Sen sijaan, että hän lähti synnin poluille kuromaan umpeen kadonnutta elämäänsä, paheita, joita ei ollut mahdollista tehdä, hän lähti kiitollisena kertomaan parantumisestaan ja parantajastaan.
Samanlaista mieltä me tarvitsemme tänään, että rohkeasti annamme kiitoksen Jumalalle. Että näemme kaiken Jumalan lahjana meille. Jos kiitollisuus on uskon ilmaus, niin kiittämättömyys on uskon puutetta.
Aina tämän tästä televisiossa näytetään muslimeita, jokin dokumentti tai haastattelu uutisissa. Minua on aina puhutellut heidän vilpitön uskonsa. Mitä tahansa suurta tai pientä tapahtuu heidän elämässään, he todistavat Jumalan suuruutta: Allahu akbar: Jumala on suuri. Jumala on ensimmäinen heidän elämässään. Mitä meille on tapahtunut? Milloin olemme kadottaneet saman. Onko Jumala meille suuri, annammeko hänelle kunnian ja kiitoksen. Vai onko Jumala sysätty elämässämme syrjään?
Psalmien kiitoslaulut Jumalalle ovat kirkkaita Raamatussa, mutta harvinaisia ihmisten huulilla. Kiitämme hyvin vähän Jumalaa. Vai onko se tavallista, että Jumalaa kiitetään? Milloin olet kuullut ihmisten kiittävän Jumalaa mistään mitä heille on tapahtunut? Milloin sinä olet kiittänyt Jumalaa? Oletko kuullut minun kiittävän Jumalaa muuten kuin papillisia tehtäviä toimittaessani. – Tunnustan, että ääneen olen sanonut hyvin harvoin: Jumalalle kiitos, olkoon Jumala ylistetty . – vaikka tunnenkin kiitollisuutta, se tulee ilmaistua perin harvoin.
Minulla ja ehkä muillakin on tapana nähdä enemmän murheita ja vaikeuksia, valittamisen aihetta kuin kiitoksen aihetta. Liian paljon katson maailmaa rajoittuneesta inhimillisestä näkökulmasta, vaikka Jumala on läsnä kaiken aikaa.
Suomalaiset ovat rehellisiä uskonsa suhteen. He eivät halua näytellä uskoa, jos siltä ei tunnu. Suomalaiset uskovat hiljaa sydämessään, mutta eivät pidä siitä mitään elämää ettei luulla liian uskovaiseksi.
Suomi on maa, jossa ihmiset vaikenevat kahdella kielellä – huolestuttavaa on se, että myös kiitos vaietaan. Mutta jos näin on, pelkään, että meiltä ei ole kadoksissa vain kiitos, vaan usko häneen, jota meidän tulisi kiittää. Olemme niin kauan tehneet työtä hyvinvoinnin eteen, että emme tajua sen tulleen Jumalalta.
Jeesus hämmästeli ihmisten uskon vähyyttä. Myös minä hämmästelen uskon vähyyttä ja vajausta suomalaisessa hurskaudessa ja omassa sydämessänikin.
En yritä enkä halua sitä, että hoemme kiitosta kuin tyhjää, vailla uskoa, josta kiitos nousee. Kiitoksen puristaminen tyhjästä sydämestä ei ole tavoite. Vain siitä ihminen kiittää, minkä kokee saaneensa. Siksi pyydän sinua palauttamaan mieleen tilanteen, jossa olet tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.
Muistatko hetkeä jolloin olet selvästi joutunut Jumalan puhuttelemaksi, jolloin uskosi on uudistunut, jolloin Jeesus on pysähtynyt viereesi? Sinut on huomattu, sinun hätäsi on kuultu, kyyneleesi nähty ja Jumalan parantava sormi on koskettanut sydäntäsi. Olet saanut anteeksi ja koko elämässäsi tapahtui merkittävä muutos. Se on saanut sinut kiitolliseksi. Mitä siitä kiitollisuudesta on jäljellä. – onko sitä seurannut 38 vuoden kiittämättömyyden aika. Kumpi siis oikeasti haluaisit olla – kiitollinen rampa vai kiittämätön ja terve?
Etsiydy kiitoksen lähteelle Jumalan luokse, Jeesuksen ristin juurelle, jotta kiittämättömyytesi ei halvaannuttaisi sydäntäsi. Se on huolestumisen paikka, jos kiitos puuttuu sydämestä.
Sairauksien ja vaikeuksienkin keskellä löytyy kiitoksen puutarha. Jumala on kaikessa läsnä, elämässäsi, kivuissasi, iloissasi, kaikessa.
Nousemme nyt yhdessä kiittämään Jumalaa uskontunnustuksen sanoin.