”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Aika sopiva kehotus pyhäpäivänä, jolloin asetetaan virkaan uusi kirkkoherra. Tulkaa nyt kaikki kalvolalaiset näyttäytymään papille! Tulkaa häntä tapaamaan, tulkaa häntä kuulemaan ja tulkaa myös tuomaan hänen kanssaan oman elämänne asioita rukouksissa Jumalalle. Kalle Roine on jo ehtinyt aloittaa virkansa hoitamisen, mutta vielä hän ei ole ehtinyt tutustua kaikkiin seurakuntalaisiin, paikkakunnan kaikista asukkaista puhumattakaan.
Oikeastaan tämän voisi sanoa toisinkin päin, kehotuksena uudelle kirkkoherralle: mene ja näyttäydy kaikille seurakuntalaisille! Mene ihmisten luokse, mene tapaamaan heitä heidän elämässään. Kohtaa heitä kodeissa ja koulussa, työssä ja vapaa-ajalla! Astu kadulle kirkon kivimuureista, ulos viraston viileydestä, pihalle pappilasta ja työhuoneen turvasta. Mene sinne, missä ihmiset iloitsevat tai itkevät, viettävät juhlaa tai puurtavat arjessa. Ja katso, silloin taatusti enemmän kuin yksi kymmenestä on kiitollinen siitä, että häneen on kiinnitetty huomiota!
Nämä ohjeet voi antaa uudelle kirkkoherralle, jos leikkaa Jeesuksen spitaalisille antaman kehotuksen irralleen ja osoittaa sen toiseen suuntaan. Mutta päivän evankeliumi avaa muitakin näköaloja. Siinä puhutaan ainakin kuudesta tämänkin ajan ihmisille tutusta asiasta: sairaudesta, syrjäytymisestä, toisten avusta riippuvuudesta, rukouksesta, kiitollisuudesta ja lopulta myös pelastuksesta. Mutta siinä käsitellään rivien välissä myös ennakkoluuloja, halveksuntaa ja Jumalan armoa, joka kääntää asiat toisin päin kuin miten ihminen arvioi.
Ensinnäkin kohtaamme kymmenen spitaaliin sairastunutta miestä. Tuohon aikaan ei ollut tarkkoja tietoja siitä, millaisesta sairaudesta kulloisenkin kärsivän kohdalla oli kysymys. Ihossa tapahtuneista värimuutoksista pääteltiin, onko sairaus tarttuva, onko se vakava ja jopa kuolemaan johtava. Ehkeivät kaikki Raamatussa kerrotut spitaalitapaukset ole samaistettavissa siihen, mitä nyt kutsutaan lepraksi, vaan osa lienee muita ihosairauksia. Kyseessä oli kuitenkin tauti, joka muutti ihmisen ulkonäköä kasvoissa tai raajoissa ja runteli häntä. Spitaaliin sairastuneen kanssa välittömässä kontaktissa oleva oli tartuntavaarassa.
Sen ihmisen elämä, jossa spitaali tunnistettiin, muuttui totaalisesti. Mitä toivoa hänellä enää oli? Sairaus tuhoaisi hänet vääjäämättömästi. Koska parantamiskeinoja ei tunnettu, hänet yksinkertaisesti eristettiin muista. Tämä oli hoitokeinona käytössä vielä pitkälle uudelle ajalle; leprasairaaloita perustettiin syrjäisiin paikkoihin kuten saareen. Joku teistä saattaa olla käynyt Seilin parantolasaarella Turun edustalla. Niinpä tämä kertomus puhuukin toiseksi sairauden lisäksi syrjäytymisestä, ulos sulkemisesta. Kertomuksen kymmenellä spitaalisella miehellä ei enää ollut mitään asiaa muiden kuin kaltaistensa joukkoon. Heillä ei ollut toivoa elämästä perheensä kanssa, heidät sai katsoa hylätyiksi. Heistä tuli riippuvaisia muiden avusta, sellaisten, jotka saattoivat heille jättää ruokaa ja itse paeta paikalta.
Nykyajan korviin kuulostaa julmalta, että hylkäämispäätös oli papin tehtävä. Mooseksen kirjoissa säädettiin, että papin tuli tutkia potilas, ja jos spitaalin merkkejä havaittiin, määrätä hänet leirin ulkopuolelle. Vastaavasti, jos sairaassa näkyi paranemisen merkkejä, papin tehtävä oli julistaa hänet puhtaaksi ja siten ottaa takaisin yhteisöön. Siksi Jeesuskin kehotti kymmentä parantunutta menemään ja näyttäytymään papeille. Siten he saisivat elämänsä takaisin muiden luona.
Olisiko tänäänkin papin tehtävä erotteluja ihmisten kesken, kuka saa tulla ja kuka ei? Pappia ei ole asetettu jakomieheksi päättämään tuomioita. Hänen tehtävänsä on pikemminkin avata ovea kuin sulkea sitä. Kirkko on sisäänsä sulkeva yhteisö, se ei telkeä ulos sellaisia, joissa nähdään jotain erilaista. Papeille ei anneta tuomiovaltaa.
Mutta se sana, jota pappi julistaa, tutkii kyllä omalla voimallaan ihmisiä sisintä myöten. Jumalan sana menee ihmiseen, yhtyy hänen omatuntoonsa ja voi sen kanssa kyllä tuomita ihmisen hänen tekojensa tai tekemättä jättämisiensä mukaan. Papin tehtävänä on julistaa sanaa niin, että se yhtäältä Jumalan tinkimättömänä lakina paljastaa ihmisen oman tilan ja hänen mahdottomuutensa pelastaa itse itseään. Samalla sana toisaalta evankeliumina lahjoittaa kaiken Jumalan armosta. Sen, jota omatunto syyttää, Kristus armollaan vapauttaa.
Raamatun aikana spitaalisen tuli pysytellä asutuksen ulkopuolella, kuten tässäkin kertomuksessa tapahtuu; miehet kulkivat kylän ulkopuolella, rajaseudulla, jossa Jeesus heidät kohtasi. Heidän tuli myös huutaa kaukaa vastaantuleville olevansa saastaisia. Mutta sairaat miehet eivät tyydy varoittamaan vastaantulevaa Jeesusta. Tässä onkin neljäs kertomuksemme ajaton piirre. Nämä kymmenen huutavat häntä avuksi. Kenties he ovat kuulleet, että Jeesus on auttanut ja parantanut monia. ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!”
Tämä huuto on samankaltainen kuin se, mitä joka sunnuntai laulamme messussa: Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda meitä! Tuo huuto onkin myös rukous. Se on pyyntö Jumalalle, joka ainoana voi auttaa. Miten monet vakavasti sairaat tai onnettomuuteen joutuneet ovatkaan tuon saman pyynnön huokaisseet, vaikkapa edes hiljaa mielessään hätäisenä ajatuksena! Tilanteessa, josta ei selvitä enää mitenkään muuten kuin Jumalan armosta, sydän kuiskaa pikaisen hätähuudon.
Mutta jos ovatkin monet apua huutaneet, aivan yhtä monet eivät liene avun saatuaan Jumalaa kiittäneet. Kun tilanne menee ohi, huokaistaan: Selvisinpä! Vielä olen tässä! Muistuuko enää mieleen kiittää Jumalaa siitä, että hän kuuli rukouksen? Jääkö sekin vain kymmenesosaksi hyvistä aikeista?
Ainoana palasi kiittämään noista kymmenestä se, jolta sitä vähiten odotettiin, nimittäin samarialainen. Samarialaisia ei pidetty oikeina Jumalan kansan jäseninä. Viikko sitten kirkoissamme saarnattiin laupiaasta samarialaisesta, tänään kiitollisesta samarialaisesta. Kummassakin kertomuksessa Jeesus kääntää päälaelleen hurskaat kuvitelmat: ne, joilta odottaisi jumalista käytöstä, eivät sitä osoita, sen sijaan ne, joita halveksitaan, ovatkin uskossaan ja teoissaan vilpittömämpiä, armollisempia ja oikeamielisempiä.
Viides tuttu piirre onkin juuri tämä: kun kaipaamme apua, me etsimme Jumalaa ja ehkäpä annamme hänelle lupauksia elämän muutoksesta, mutta seuraako niistä mitään, kun hätä menee ohi? Tai ymmärrämmekö ylipäätään olla kiitollisia Jumalalle silloin, kun elämä näyttää hyviä puoliaan?
Onko Jumala vain viimeisten toiveiden osoite, onko hän kuin se kännykän ominaisuus, jota emme koskaan toivo tarvitsevamme mutta joka siinä kaiken varalta on – eli hätäpuhelun mahdollisuus myös silloin, kun laite ei muuten ole toimintakunnossa? En haluaisi joutua soittamaan hätäpuhelua; onko Jumalakin kuin viimeinen viranomainen, jonka kanssa en haluaisi olla tekemisissä? Vaikka hän lupaa hyvyyttä, rakkautta ja armollisuutta – ja joita osaamme häneltä kyllä odottaa – emme kuitenkaan sellaisia saadessamme raaski antaa elämäämme hänen palvelukseensa, emme kiittää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan.
Kuudes kertomuksen tällekin ajalle tärkeä piirre on Jeesuksen vastaus, jonka hän lausuu avunpyyntörukoukseen ja kiitollisuuteen: Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut. Usko Kristukseen pelastaa. Se antaa ihmiselle tulevaisuuden, vetää hänet eristyksestään yhteyteen, nostaa hänet jaloilleen ja lähettää hänet. Se tekee hänet iankaikkisesta elämästä osalliseksi jo nyt, tässä elämässä, kaiken puutteen, rajallisuuden, sairauden ja kuolevaisuuden keskellä. Tätä sanomaa kuuluttamaan asetetaan nyt Kalvolan seurakunnan uusi kirkkoherra virkaansa.
– – –
Saarna kirkkoherra Kalle Roineen virkaanasettamisessa Kalvolan kirkossa