Tämän sunnuntain teemana on kiitollisuus, siis kiittäminen ja kiitos. Jeesuksen kertomus kymmenestä spitaalisesta ei kuitenkaan kerro kiitollisuudesta kuin osittain. Kertakuulemalta tuntuu kuin sen pääpaino olisi kiittämättömyydessä ja siitä moittimisessa. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat?”
Hyviin tapoihin kuuluu kiittäminen. Kun saan lahjan, kiitän siitä, kun minulle annetaan jokin palvelus, kiitän, ja kiitän silloinkin, kun maksan palveluksesta. Kun saan aterian, kiitän sen tekijää ja tarjoajaa ja vielä kohdistan ruuan valmistajalle erityiskiitoksen ruuan hyvästä mausta. Niin tekevät yleensä kaikki muutkin.
Kaupassa asioidessamme sanomme lähtiessämme ”kiitos, näkemiin”, ja fiksuimmat kiittävät bussinkuljettajaakin poistuessaan kyydistä.
Hyvät käytöstavat on näissä kiitosasioissa useimmilla. Tuntuu, että paljon enemmän ainakin meitä suomalaisia pitäisi ohjata tervehtimiseen ja avoimen luottamuksen osoittamiseen myös tuntemattomille.
Jeesus kuitenkin tuntee kanssakulkijansa. Kaikesta en minä ainakaan osaa kiittää enkä olla kiitollinen. Elämän lahjat ympärilläni otan helposti itsestäänselvyyksinä, minulle kuuluvina luontaisetuina tai saavutettuina etuina, jotka tulevat kyllä suruna ja marinana mieleen, kun ne otetaan pois, mutta muuten ne vain kuuluvat minulle.
Harvoin tulen kiittäneeksi aikaa tai ainetta, kiihtyvyyttä tai painovoimaa. En osaa olla kiitollinen avaruudesta, vaikka sitä usein ihmettelisin, mutta en myöskään hapesta, joka on elämisen ehto tai auringosta, paitsi silloin kun se sittenkin paistaa ja pelastaa pihajuhlat tai vapaapäivän, tai vihreiden kasvien yhteyttämisestä, jossa elämä syntyy.
Mutta olenko kiitollinen elämästä? Voiko siitä edes olla aina kiitollinen?
Jeesus kuvaa yhdeksää puhdistunutta entistä spitaalista, jotka eivät palanneet kiittämään pelastajaansa.
Emme tiedä näistä yhdeksästä muuta kuin että he sairastivat ja pyysivät Jeesukselta apua. Emme tiedä kiittämättömyyden syitä, vaikka saimmekin kuvan, että aihetta olisi ollut, koska he itse pyysivät armahdusta kamalasta taudistaan.
Kannattaako elämästä olla aina kiitollinen? Rohkenenko vaatia kiitollisuutta vakavasti masentuneelta tai ahdistuneelta? Voinko kehottaa vakavasti sairasta tai lähiomaisensa juuri menettänyttä tuntemaan kiitollisuutta? Vastaus on aika helppo. Kaikki eivät aina pysty olemaan kiitollisia. Murhe, menetys ja pelko eivät ole kiitoksen kavereita.
Oma aikamme ruokkii kiittämättömyyttä. Lama ja työttömyys piinaavat ja maailmassa on paljon pelon aiheita. Muutaman vuoden ajan on tuntunut siltä kuin melkein kaikki menisi huonompaan suuntaan. Toiset katsovatkin kuin peruutuspeiliin ja kaipaavat vanhoja aikoja takaisin. Toiset taas muuntavat pelkonsa vihaksi. Sen tunteen vallassa ei paljon kiitellä.
Minunkin synteihini kuuluu vihaisuus. Voin menettää malttini lukiessani uutisista tai sosiaalisesta mediasta epätasa-arvoisista, julmista ja kovista asenteista vaikkapa maahanmuuttajia tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. En sentään osallistu vihakirjoitteluun, mutta pahisen ja puhisen.
Omassa arjessani vihani kohteeksi harhautuu ihmisen minä, siis meidän ihmisyytemme, toiveemme, tahtomme, tunteemme ja ajatustemme suunta. On kuin en uskaltaisi olla vihainen yhdelle henkilölle tai asialle, johon olen harmistunut tai pahoittanut mieleni, vaan kohdistan vihani ihmisten kykyyn, siis meidän kaikkien, olla minä, kykyyn tahtoa, toivoa tai tehdä jotakin.
Taustalla on epäilemättä ajatus itsekkyydestä ja sen haitallisuuden torjumisesta. Sitähän meille on saarnattu. Liiallinen itsekkyys onkin ongelma. Oma ajatuspinttymäni menee vain liian pitkälle. Ajattelen herkästi, ettei ihminen voi kääntyä kohti Jumalaakaan minänä, siis itselleen jotakin toivovana, kaipaavana tai pyytävänä.
Raamatullinen tuo ajatukseni ei ole. Raamatun keskeinen ajatus on ihmisen suhde Jumalaan. Miten minä löydän armollisen Jumalan, oli Raamattu kädessä Jumalansa kanssa painiskelleen Lutherinkin perusajatus.
Rähisen minä todellisuudellekin, olemassaololle, juuri niille aineelle ja ajalle, koska jos niitä ei olisi, ei olisi ongelmiakaan. Se on tietysti melkoista kapinaa Jumalaa ja hänen luomistyötään vastaan.
Tänä kesänä olen joutunut käsittelemään joidenkin läheisten vaikeita ihmissuhdeongelmia. Yhdessä keskustelussa tokaisin omien virheittensä lamaan lyömälle ystävälle, että kuulostaa siltä, kun et olisi koskaan kuullutkaan armosta. Tuolla lauseella oli kuulemma ollut hänelle merkitystä. Samalla tajusin, että saarnasin siinä myös itselleni.
Kun minä en hyväksy minuutta, en hyväksy toisen tapaa olla tai toimia, mutta lopulta en hyväksy itseäni. Tajuan, että minun on paha olla, mutta paha olo purkautuu kiukkuisuutena ja saa kummallisen sanoituksen. Vapautusta ja armahdusta minä tarvitsisin, mutta sitä ennen synnin tajua ja sen tunnustamista.
Psykologiassa puhutaan paljon itsensä hyväksymisestä. Uskon maailman vastaus siihen on Jumala, hyvyyden voima, joka armahtaa. Armahdettu tuntee itsensä vapaaksi, ja vapaus saa hyvän virtailemaan, antaa kiitollisuuden ja kiitoksen jakamisen ja itsensä hyväksymisen lahjan minkä takia ei tarvitse tuntea vihaa.
Kiitoksen kavereita ovat avoimuus, vapaus ja itsensä hyväksyminen. Kiitoksessa asuvat ilo ja toivo.
Armon ihana kuva ei anna kuitenkaan vastausta siihen, miksi yhdeksän spitaalista parantunutta ei osoittanut kiitollisuutta, vaikka Jeesus nimenomaan vapautti heidät taakastaan ja stigmastaan. Ei armon ihana kuva auta myöskään kaikkia masentuneita, katkeria, pettyneitä ja vihaisia avautumaan, vapautumaan ja kiittämään, ei ainakaan kaikkein vaikeimpien tunteidensa keskellä, mutta sen aika voi tulla.
Kaikkeen emme vastausta saa. Tekstistä nostan kuitenkin vielä yhden yksityiskohdan. Ainoa, joka palasi ja kiitti parantumisesta, oli samarialainen. Jeesuksen yhteiskunnassa se tarkoitti toisenlaista, halveksittua ja torjuttavaa muukalaista. Vaikka kuinka monta kertaa Jeesus nosti opetuspuheisissaan hyvän ihmisen ja hyvän elämän esimerkiksi halveksitun muukalaisen, jota paikallinen yhteisö opetti karttamaan. Siitä huolimatta me kristityiksi itseämme kutsuvat Jeesuksen seuraajat ja meidän yhteiskuntamme sortuvat muukalaisten ja toisenlaisten ylenkatsomiseen ja karttamiseen.
Ja vaikka kuinka monta kertaa Jeesus näyttää meille tien vapautukseen, armahdukseen ja kiitollisuuteen, mutta silti kompastelemme itsellemme rakentamiimme esteisiin emmekä uskalla tuntea itseämme vapaiksi, armahdetuiksi ja kiitollisiksi. Herra armahda meitä.