Neljä viikkoa sitten lauantai-iltana olin valmistelemassa saarnaa, kun kova vatsakipu keskeytti työn ja vei lopulta keskussairaalaan leikkaukseen ja kolmen viikon sairauslomalle. Silloin saarnan aiheena oli tämän päivän evankeliumitekstiä välittömästi edeltävät jakeet, joissa Jeesus surkutteli niitä kaupunkeja, joissa Hän oli tehnyt monia tunnustekoja ja julistanut Jumalan valtakuntaa, mutta sanomaa ei kuitenkaan ollut otettu vastaan.
Jeesus tuli tähän maailmaan varmasti jokaista ihmistä rakastaen, ja Hänen sovitustyönsä riittäisi kyllä kaikkien aikojen kaikille ihmisille. Kaikille, jopa suurimmalle osalle ihmisistä se ei kuitenkaan näytä kelpaavan. Se oli kivun ja surun aihe Jeesukselle itselleenkin. Voi sinua, joutui Jeesus sanomaan monelle paikkakunnalle ja varmasti monelle ihmiselle. Tiedämme myös, että Hän katseli itkien Jerusalemia, joka myöskään ei ollut valmis ottamaan vastaan oikeata kuningastaan.
Tuon surkuttelun jälkeen saamme seurata sitä, kuinka Jeesus kuitenkin suostui tässäkin näkemään Taivaallisen Isän viisauden ja siksi ylisti Isää surunkin keskellä. Tämän sunnuntain raamatuntekstejä yhdistävä aihe on kiitollisuus. Jeesuksen ylistyksen ja kiitoksen aihe on nyt kaksinainen: toisaalta se, millä tavalla Taivasten valtakunta on salattu ja toisaalta se, millä tavalla ja kenelle Isä sen on ilmoittanut.
Varmaankin vaikeampaa on ymmärtää ylistystä siitä, että Taivasten valtakunta on joiltain salattu? Miksi sen pitää olla viisailta salattu ja keitä silloin ovat nämä viisaat? Jeesus oli kiertänyt Galilean kaupungeissa ja julistanut Jumalan valtakuntaa tietoisesti myös lainopettajille ja uskonnolliselle eliitille. Juuri nämä ihmiset, jotka pitivät itseään viisaina, erityisesti Jumalan lain tuntijoina, eivät voineet ottaa vastaan Jeesuksen julistusta. Hän julisti eri tavalla kuin muut, niin kuin se, jolla on valta ja voima, ja ehkä juuri siinä oli sanoman vastaanottamisen vaikeus. Julistamalla Jumalan kunniaa Jeesus samalla riisui kaiken ihmisen itse tekemisen pois pelastuksen asiasta. Se ei voinut kelvata ihmisille, jotka ennen kaikkea luottivat omaan viisauteensa ja omaan kykynsä täyttää Jumalan laki. Sama asetelma toistuu ihmisten maailmassa jatkuvasti. Roomalaiskirjeen 1. luvussa Paavali kirjoittaa siitä viisaudesta, jolla ihminen kuvittelee selittävänsä koko maailman olemassaolon ja itsensä: ”Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tyhmiksi tulleet. (Room.1:21-22). On ylistyksen arvoinen asia, ettei Jumalan valtakunnan salaisuutta voida selvittää ihmisen oman viisauden avulla. Jos niin olisi, silloinhan toteutuisi se, mihin meitä syntiinlankeemuksessa valheellisesti houkuteltiin: sinusta tulee Jumalan kaltainen. On ylistyksen arvoinen asia, että kaikki kunnia kuuluu tänäänkin yksin Jumalalle, kunnia maailman luomisesta ja syntiin langenneen ihmisen lunastamisesta ja pelastamisesta aina Taivaaseen saakka.
Isä on nähnyt hyväksi ilmoittaa salaisuuden lapsenmielisille. Siinä on ylistyksen aihe. Käsittelimme viime talven aikana seurakunnassamme kinkerikierroksella toista uskonkohtaa uudesta katekismuksestamme. Siinä Jeesuksesta sanotaan mm. ”Jeesus oli erityisesti niiden ystävä, joita muut väheksyivät ja halveksivat.” Lausetta täytyy korjata. Jeesus ei rajannut ystävyyttään mihinkään ihmisryhmään, vaan osoitti ja osoittaa rakkauttaan yhtäläisesti meihin kaikkiin. On vain aina käynyt niin, että se, joka tuntee olevansa itsessään rikas ja onnistunut, tuskin ottaa vastaan Jeesuksen rakkautta. Sen sijaan väheksytyille ja halveksituille, myös lapsenmielisille, Jeesus kelpaa.
Millainen arvovaraus meidän puheissamme ja käsityksissämme onkaan sanalla ’lapsenmielinen’? Kuinka moni aidosti haluaa olla lapsenmielisten joukossa? Läheistä sukua lapsenmieliselle on sana lapsellinen, joka jopa pienelle lapselle sanottuna sisältää yleensä vähättelyä tai moitetta. Edes lapsi ei saisi olla lapsellinen saati sitten aikuinen lapsenmielinen.
Kun Jeesus kohtasi äitiä lapsineen, ja opetuslapset yrittivät siirtää lapset vähemmän tärkeinä sivummalle, Jeesus otti lapsen keskelle ja opetti: Taivasten valtakuntaan pääsemiseksi on tultava lasten kaltaiseksi. Jeesus ei silloin opettanut, että lapsi pääsee valtakunnan kansalaiseksi oman viattomuutensa perusteella, vaan Hän puhui siitä tavasta, jolla lapsi ottaa annetun lahjan vastaan. Lapsi ilahtuu lahjasta aidosti eikä missään tapauksessa kysy, niin kuin me aikuiset: mikä tässä on takana? Mitä minun pitää tästä maksaa?
Lapsenmielinen suhtautuminen Jumalan valtakunnan salaisuuteen, lapsenmielinen Jumalan kokonaisen sanan yksinkertainen vastaanottaminen ja siitä iloitseminen on se kanava, jolla Taivaan Isän ilmoitus ainoastaan voi tulla meidän omaksemme. Aivan varmasti se sisältää paljon sellaista, mikä tulee loukkaukseksi meidän omalle, Jumalan viisautta suuremmaksi kuvitellulle viisaudellemme. Juuri menneellä viikolla siirryimme tilanteeseen, jossa kirkkomme esipaimenet, piispat, suosittelevat jopa rankaisutoimenpiteitä niille papeille, jotka yksinkertaisesti pitävät kiinni Kristuksen kirkon yhden tuntomerkin, kirkon viran raamatullisesta ja apostolisesta perustasta. Jumalan sanan mukaan mies ja nainen ovat yhtä arvokkaita, yhdessä Jumalan kuvaksi luotuja, mutta samalla myös erilaisia. Miehellä ja naisella on erilaiset tehtävät elämässä yleensä ja niin myös seurakunnassa. Oikeaa lapsenomaisuutta olisi iloita ja kiittää tästä Jumalan hyvästä tarkoituksesta, mutta ihmisen omalle viisaudelle se ei vain näytä kelpaavan. Voi sinua, Suomen evankelisluterilainen kirkko!
Meillä ei ole mitään muuta tietä Taivaan valtakuntaan kuin Kristus-tie. Kristus-tielle ei taas ole olemassa mitään muuta luotettavaa viitoitusta kuin Raamattu, Jumalan sana, ja se nimenomaan kokonaisena. Olemme ehkä tottuneet käyttämään ilmausta ’Jumalan lapsi’, joka on niitä harvoja kohtia, joissa lapsi-sanalle annetaan myönteinen varaus. On tärkeää muistaa, että Jumalan lapseuteen ei ole oikotietä. Jumalalla on yksi ainoa, ainosyntyinen Poika, Jeesus Kristus, ja sitten ne, jotka Jeesus on kutsunut ja ottanut veljikseen ja sisarikseen. Tällä kohdalla Jeesuksen puheessa on nähtävänä aivan kuin huutomerkki. Me voimme tuntea Taivaallista Isää vain niin paljon kuin Jeesus meille avaa Hänen tuntemistaan. Ensin Jeesus ylisti Isää siitä ilmoituksesta, jonka Hän on antanut lapsenmielisille, ja nyt Hän muistuttaa, että Isän voi tuntea vain se, jolle Poika on Hänet ilmoittanut. Jumalan erityisessä ilmoituksessa, Jumalan sanassa, Jeesus Kristus on kaikkialla läsnä, alusta loppuun saakka. Ei ole Jumalan todellista tuntemista eikä yhtään ainoaa Jumalan valtakunnan kansalaista ilman Kristuksen tuntemista ja tunnustamista omaksi todelliseksi Vapahtajaksi ja Pelastajaksi.
On vaikea kuvitella Jeesuksen puheelle hienompaa lopetusta kuin mihin saarnatekstimme päättyy. ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Jeesuksen ajan viisaat ja oppineet puhuivat myös ikeestä, siitä työvälineestä, valjaista, joilla härkäpari veti kuormaansa. He suosittelivat kansalle lain noudattamisen ikeeseen suostumista, koska sillä vain voisi ansaita suosion Jumalan silmissä. Näille kuormien ja raskaan työn rasittamille Jeesus antaa toisenlaisen tarjouksen: Minä annan teille levon. Aivan samoin Hän sanoo meille, tässäkin jumalanpalveluksessa sekä luetussa ja julistetussa sanassaan että aivan erityisesti ehtoolliskutsussa: Tulkaa minun luokseni. Jeesuksen luo tuleminen ei edellytä onnistumista Jumalan tahdon täyttämisessä. Oikea edellytys on suostuminen Jumalan sanan avaamaan todellisuuteen: minähän olen syntinen ihminen ja tarvitsen anteeksiantamusta. Jumalan sana näyttää myös sen, ettei anteeksiantamusta voi ansaita: siihen riittää ainoastaan se, että tulemme Jeesuksen luo.
Jeesus puhuu lainopettajien tavoin ikeestä, mutta tuo siihen aivan toisenlaisen sisällön. Jeesuksen puhe muistuttaa VT: Hoosean kirjan kuvausta Jumalan ja Israelin kansan alkuperäisestä suhteesta: ”Lempeästi, rakkauden köysin minä vedin sitä luokseni. Niin kuin mies syöttäessään juhtaansa nostaa ikeen sen niskasta, niin minä käännyin Efraimin puoleen ja annoin sen syödä.” (Hoos.11:4). Kristuksen antamaan ikeeseen kuuluu myös työtä, mutta ei pelastuksen ansaitsemiseksi, vaan Jumalan valtakunnan salaisuuden leviämiseksi kaikkeen maailmaan kaikkien ihmisten luo. ”Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” Tämä toteutuu Hoosean kirjan sanan mukaisesti siten, että Kristus huolehtii omiensa, seuraajiensa, levosta ja ruokkimisesta. Kristuksen todistajan tehtävää ei tehdä Jumalalle palkkion toivossa vaan sanalla ja ehtoollisen sakramentilla ruokittuna ja vahvistettuna Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi.