Kerrotaan hurskaasta, vanhasta naisesta, joka oli tyytymätön kaikkiin olemassa oleviin uskontoihin. Niissä kaikissa tuntui olevan niin paljon väärää ja harhaa. Niinpä hän päätti perustaa oman uskonnon. – Eräänä päivänä sitten toimittaja saapui naisen luokse tekemään hänestä lehtijuttua. Toimittaja yritti ymmärtää naisen näkökantoja ja kysyi:”Ihmiset sanovat teidän uskovan, että kukaan ei pääse taivaaseen teitä itseänne ja kotiapulaistanne lukuun ottamatta. Uskotteko todella näin?”
Nainen pohti kysymystä hetkisen ja vastasi sitten:”Totta puhuakseni en ole ihan varma Maijasta.”
Viisaus ei ole ristiriidassa kristillisen uskon kanssa. Päinvastoin Jeesus on viitannut monasti viisauteen. – Sanoessaan lähettävänsä opetuslapsensa kuin lampaat susien keskelle hän samalla kehottaa heitä olemaan viisaita kuin käärmeet. (Matt. 10:16). Hän asettaa meille esikuviksi viisaat morsiusneidot, jotka toisin kuin tyhmät, olivat valmistautuneet odottamaan sulhasen saapumista.
Mutta sellainen ”viisaus”, jossa ihminen asettuu kaikkien muiden, kaiken, jopa Jumalan ilmoituksen yläpuolelle, on todellisuudessa suurta tyhmyyttä. Se on mahdollisimman kaukana siitä lapsenmielisyydestä, nöyryydestä, josta Jeesus puhuu. – Martti Luther totesi aikoinaan:”Jos tietäisin kaiken, olisin niin kuin harhaoppiset, jotka ovat aina varmoja asiastaan.”
En ole lakannut vuosikymmenien aikana ihastelemasta tätä porvoolaisten mestarien 1700-luvulla rakentamaa saarnatuolia. Ja paljon minua puhutteli jo silloin, kun ensimmäisiä kertoja kuljin takana olevan portin lävitse, se syvä viisaus, mikä kätkeytyy tuon portin viestiin meille saarnaajille. Portaille astuvaa viesti evästää:”Me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta. (1. Kor. 1:23). Siis muista puhuja, kenen ja minkä asian on tarkoitus olla julistuksesi keskipisteessä.
Ja puheen jälkeen vastassa on toinen kohta Raamatusta:”Jumalan valtakunta ei ilmene puheina, vaan voimana.” (1. Kor. 4:20). Siis viime kädessä sanoman perille menemistä sydämeen asti eivät ratkaise puhujan käyttämät viisaimmatkaan sanat. Viime kädessä kysymys on aina siitä, suostuuko Jumalan Henki sanoihin. Ja se vie pienelle paikalle.
Muistan myös elävästi, kun 1970-luvulla, nuorena pappina luin messussa alttarilla pikkukirkossa Uuden testamentin lukukappaletta 1. Korinttilaiskirjeen luvusta 13. Tämä kirkko oli silloin restauroinnisssa. – Minua askarrutti siihen aikaan kovasti armolahjat ja Pyhän Hengen toiminta. Ja samalla häiritsi se, kun eri raamatunopettajat tuntuivat opettavan näistä asioista vähän eri tavalla, erilaisin painotuksin. Ja kyselin joskus melkein epätoivoisena Jumalankin edessä, että mikä on totuus.
Sitten siinä alttarilla, Korinttilaiskirjettä lukiessani koin hyvin vapauttavan kokemuksen. Paavali nimittäin kirjoittaa:”Tietämisemme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista.”
Jos siis Jumalan oma sana sanoo näin, niin mikä minä olen vaatimaan täydellistä, aukotonta opetusta edes eniten arvostamiltani raamatunopettajilta! Miten vapauttavaa onkaan inhimillisen epätäydellisyyden tunnustaminen.
Kristilliseen uskoon liittyy aina avoimuus ja julkisuus. Eikä Jeesuksen mukaan ole kätköä, joka ei paljastuisi eikä salaisuutta, joka ei tulisi ilmi. (Matt. 10:26). Mutta Jeesus myös ylistää Isää siitä, että tämä on salannut totuuden toisten yläpuolelle asettuvilta, omasta mielestään viisailta.
Tietenkin pinnallisesti katsottuna tuntuu oudolta, jopa väärältä se, että Jumala salaa joltakin jotakin. Mutta syvemmästä näkökulmasta katsottuna tähän sisältyy valtava armon evankeliumi. Kukaan ei voi omin neuvoin, ei todellisen tai kuvitellun viisautensa avulla päästä sisälle koko elämän ja iankaikkisuuden syvimpiin ja tärkeimpiin salaisuuksiin. Ketään ei ole jätetty vain omien kykyjen varaan. Jumalan valmistama salaisuus avautuu lahjana ja armosta, kun ihmisen sydän taipuu tunnustamaan oman pienuuden suuren Jumalan edessä.
Lapsenmielisyys viittaa tietenkin lapseen. Ja kun Jeesus asettaa lapsen meille aikuisille esikuvaksi, niin voidaan kysyä, että mihin hän silloin syvimmiltään tähtää. – Eiköhän ytimessä ole ennen kaikkea avuttomuus. Pieni lapsi ei kuvittelekaan selviävänsä vain oman itsensä varassa. Hänelle ei tule edes mieleen kääntää selkänsä sille turvalle ja huolenpidolle, jota vahvemmat kädet ja rakkautta sykkivä sydän tarjoavat. Tätä rakkautta ja sydämen avaruutta tarvitaan nyt myös ennen näkemättömän pakolaisvyöryn keskellä.
On asioita, joita meitä jokaista rakastava Jumala ei tahdo koskaan keneltäkään salata. Kun Jeesus sanoo ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat”, niin tuo kutsu kuuluu ehdottomasti ja julkisesti, uudelleen ja uudelleen toistettuna jokaiselle.
Tänään, kiitollisuuden sunnuntaina, olen henkilökohtaisesti tavattoman kiitollinen mm. niistä yhdeksästä vuodesta, kun sain palvella tätä seurakuntaa ja sen jälkeen ajasta nyt seitsemättäkymmenettä juhlavuotta viettävästä Kansan Raamattuseurasta, jonka työyhteydessä olen sanut olla lähes puolet tuosta seitsemän vuosikymmenen jaksosta.
Kun sodan jälkeistä herätystä hoitamaan syntyneen järjestön tunnuslauseeksi nostettiin Filippiläiskirjeen kohta ”Tarjolla pitäen elämän sanaa”, niin tähän tunnukseen on liittynyt keskeisesti ja luontevasti Jeesuksen oma kutsu ja rohkaisu:”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat.”
Mitä Jeesus sitten tarkoittaa, kun hän sanoo, ettei Isää tunne kukaan muu kuin Poika, ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa? Onko sittenkin joku, jolle Poika ei tahdo ilmoittaa, kirkastaa Isää? – Ei ole! – Timoteuskirjeen mukaan Jumalamme ja Vapahtajamme tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. (1. Tim. 2:4). Mutta jos ihminen itse tahtoo jotakin muuta, tahtoo sivuuttaa Jumalan tahdon ja hänen avaamansa pelastuksen tien, niin vaihtoehtoa ei ole. Jeesushan on ainoa tie perille Isän luo.
Kun Jeesus kutsuu luokseen, niin ensimmäinen asia, josta hän puhuu ja jonka hän lupaa, on lepo. ”Minä annan teille levon.” Tätä lepoa meistä jokainen tarvitsee. Jeesus ei valikoi, minkälaiset kuormamme hän suostuu ottamaan vastaan. Hänelle voi luovuttaa kaikenlaiset elämään sisältyvät huolenaiheet ja taakat.
Samalla Jeesus viittaa myös ikeen harteille ottamiseen. Toisin sanoen hänellä on myös suunnitelma valjastaa meidät omaan käyttöönsä. Mutta tämäkään ei ole taakka, vaan lahja. Nimittäin ies toimii helpottavalla ja vapauttavalla tavalla silloin, kun se on sopiva. Ja Jeesus korostaa nimenomaan tätä. Hän sanoo, että hänen iestään on hyvä kantaa. Tarkkaan ottaen hän puhuu sopivasta ikeestä. Jeesuksen meille itse kullekin tarkoittama ja suunnittelema ies on täysin mittojemme mukainen. Ja siksi tämä ies tekee kuormat kevyemmiksi.
Itse asiassa tässä Jeesuksen käyttämä ”sopiva”-sana viittaa Uudessa testamentissa usein itse Jumalaan, kun puhutaan hänen hyvyydestään. Hyvän Jumalan läsnäolo on sitoutunut tähän ikeeseen. Hän itse on kaiken aikaa mukana.
Kielellisestikin tuo kreikan sana ”sopiva”, ”kreestos”, tulee lähelle sanaa ”Kristos” eli Kristusta. Ja sana ”Kristos” puolestaan on johdettu verbistä ”khrioo”, mikä merkitsee sivelemistä, kevyttä hieromista, voitelemista.
Näin voitaneen sanoa, että Kristuksen ikeen alle suostuminen merkitsee levon lisäksi syvällisellä ja kokonaisvaltaisella tavalla hoidetuksi tulemista. Siis kun Jeesus kutsuu ”Tulkaa minun luokseni”, niin hän kutsuu samalla hoitavaan lepoon, armohoitoon. Hän kutsuu syliin, joka nostaa ja kantaa, vie perille asti.