Lasten leikeissä ollaan joskus aarteenetsintää. Piirretään kartta ja karttaan laitetaan rasti. Merkiksi, mistä aarte löytyy. Aarretta etsitään innoissaan ja tohina päällä. Löytäjä iloitsee ja esittelee aarretta toisille. Kenties jakaa saaliistaan kaverillekin.
Maailmamme kartta näyttäytyy monelle tällä hetkellä aarrekarttana. Moni eurooppalainen katsoo, että rasti on piirretty tänne meidän maanosamme päälle. Että nuo, jotka Välimeren yli tulevat, ovat aarteenetsijöitä, onnenonkijoita, paremman elintason perässä vaeltajia.
Kukaan tuskin tietää jokaisen pakolaisen ja turvapaikanhakijan motiiveja erikseen. Mutta sen nyt tietää lapsikin, että ei ole oikein leimata jokaista tulijaa joksikin aarteenetsijäksi. Kyllä siitä on leikki kaukana, kun joutuu kotinsa jättämään ja pelkäämään henkensä edestä. Kun uhka ja vaara laittavat liikkeelle ja on etsittävä turvaa muualta. Mitä tahansa paikkaa tai tilaa tai ilmapiiriä, jossa olisi parempi olla. Jossa ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan.
Lähi-Idän ja Afrikan pakolaiset pakenevat fyysistä turvattomuuttaan. Sotaa, nälänhätää, vainoa, köyhyyttä, työttömyyttä. He etsivät fyysistä suojaa. Fyysistä elintilaa.
Ehkä samanlaista kuin mitä israelilaisetkin lähtiessään Egyptin orjuudesta. Hekin etsivät vapautta, ulospääsyä turvattomuudesta, maata jossa elää.
Pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat tänään ihmisten huulilla. Heistä puhutaan. Heistä luetaan. He kulkevat. He uhmaavat vaaroja. He laittavat elämänsä likoon elämänsä puolesta. Kuinka monta voidaan ottaa vastaan? Löytyisikö heille sijaa majataloissa?
He ovat sanoissamme. Mutta entä sydämessämme? Onko siellä sijaa? Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
Eikö usein ole niin, että kun teemme asioita sydämestämme, tulee asioista merkityksellisiä. Kun sydän on mukana, saa elämä tarkoituksen.
Kun katsomme turvapaikanhakijoiden virtaa sydämellämme, eikö jotain liikahda. Eikö jotain tuolla syvällä värähdä, kun näemme heidät, jotka etsivät turvaa ja suojaa. Eikö jokin meissä tunne empatiaa ja tiedä mitä on paeta ja olla hädissään.
Meillä täällä on kenties fyysinen turva ja elinpiiri, jossa saamme elää vapaina. Meillä on kenties tarpeeksi ruokaa, vaatteita, koti, jossa sähköt ja puhdasta vettä. Mutta sydämessämme meilläkin on tai on ollut kenties kokemus tai tilanne, jokin hätä, jossa etsimme paikkaa, jonne paeta. Syliä, johon juosta. Lupaa tulla luokse sellaisena kuin olemme. Eikö siis sydämessään meistä jokainen ole jossain määrin turva_paikan_hakija.
Sekä päivän evankeliumi että päivän hätää kärsivät veljet ja sisaret kodistaan luopuneina muistuttavat meitä siitä, ettei maallinen hyvinvointimme ole itsestäänselvyys. Mammona katoaa. Sen varaan emme voi loppuun asti nojata. Sitä paitsi, harva on itse vastuussa siitä, mitä omistaa. Syntyessämme ei meillä ollut mitään mukanamme. Meille annettiin elämä, vanhemmat, koti ja kotimaa lahjaksi. Kaikki, mitä meillä on, on pohjimmiltaan lahjaa. Kuin mannaa saa jokainen sen verran kuin tarvitsee.
Omaisuutemme ja mammonamme, tietomme ja taitomme, tekniikkamme ja rahamme ja vallankahvamme on annettu meille lahjaksi. Ne ovat ohimenevää ja ajallista. Sen mitä ne kestävät, voimme käyttää niitä tässä ajassa ja niiden kesken, jotka kanssamme vaeltavat. Niiden, jotka turvaa ja tukea etsivät.
Maanpäälliset aarteet eivät voi olla viimeinen oljenkortemme tai pelastuksemme. Todellinen aarre on Jeesuksen mukaan aarre taivaassa. Toisin sanoen, Jumala on aarre, joka pysyy. Hänessä on meillä turvapaikka, jonka suojiin paeta. Hänen vastaanottokeskuksensa on aina auki. Hän ottaa meidät vastaan sellaisina kuin olemme ja tulemme.
Hänen aarteensa me löydämme kartasta, johon on piirretty, ei rastia, vaan risti. Ristin luota aarteenetsijä ja hätäänsä pakeneva löytää turvan. Ristin luota löydämme armon. Ristin luona kohtaamme Jumalan, joka ottaa vastaan ja sanoo: ”Tule vain! Minä olen kuullut sinun valituksesi.”
Paavali jätti efesolaiset ”Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun”. Hän luotti, että Jumalan hallussa on turvallista ja hyvä olla. Hän uskoi, että Jumalan armo on riittoisa ja rikas ja sen varassa meillä on kaikki mitä me tarvitsemme. Että siinä meillä on aarre, josta riittää muillekin. Armossa on voima, joka rakentaa meitä yhdessä.
Kun me omassa hädässämme ja sydämen turvattomuudessa löydämme avun Jumalasta ja hänen armostaan, kun itse pakenemme elämämme vaikeuksia hänen syliinsä, eikö sydämemme lyö iskun tai kaksi myös niille vertaisillemme, jotka omin jaloin, veren maku suussa, tekevät pakomatkaa vaarojen keskeltä meidän luoksemme. Ja kun sydämemme lyö ja pumppaa verta, saavat kätemme ja jalkamme voimaa käydä työhön. Sillä ”näin, työtä tehden, tulee huolehtia vähäosaisista muistaen Herran Jeesuksen omat sanat: ’Autuaampi on antaa kuin ottaa.’” Me olemme elossa. Meillä on mahdollisuus toimia.
Jumala siis kuulee meitä, kun huudamme ja valitamme. Kun hätä sydämessämme on suuri ja tuntuu, että apu on kaukana. Hän antaa meille sen, mitä tarvitsemme. Hänen armossaan meillä on kyllin ja vielä enemmän. Siitä riittää jaettavaksi muillekin. Me voimme pitää huolta toisistamme. Me voimme kuunnella lähimmäisten hätää ja kuulla heidän huutonsa. Me voimme nähdä heissä aarteen, jonka Jumala on keskellemme löydettäväksi laittanut. On aarre, jos me näemme kaukaa saapuvassakin ihmisen kasvot, kasvot joissa on Jumalan kuva.
Sillä kun kohtaamme hänet, kohtaamme hänessä Jumalan. Löydämme aarteen, joka pysyy kauemmin kuin talot ja tavarat. Silloin aarteenetsijä iloitsee kuin lastenleikissä. Paitsi ettei kyse ole leikistä, vaan elämästä. Elämästä, jossa toisen kohtaaminen tai toisen kohtaamatta jättäminen on todellista. Olipa hänen karttansa rastin takana sitten mitä tahansa. Sydän se hänenkin rinnassaan lyö.