Viime vuosina monilla meistäkin on ollut mahdollisuus vierailla maissa, joissa elämä on tuntuvasti vaatimattomampaa ja köyhempää ja turvattomampaa kuin mihin olemme tottuneet. Antoisimpia ja opettavimpia ovat matkat, joissa on mahdollisuus liikkua syrjässä turistikohteista ja niiden hotellialueista, paikallisten ihmisten elämänpiirissä, heidän kodeissaan ja kylissään, heidän seurakunnissaan ja kirkoissaan.
Tällaisilla matkoilla kohtaa monenlaisia matkalaisten reaktioita. On niitä suomalaisia, jotka alkavat päivitellä näkemäänsä kurjuutta. He kiinnittävät huomion puutteeseen, ongelmiin, siihen, ettei mikään toimi. He surkuttelevat ihmisiä, jotka joutuvat elämään tuollaisissa oloissa. Jotkut näistä matkalaisista ovat eniten huolissaan itsestään, hengestään, terveydestään ja omaisuudestaan. He murehtivat, mitä he uskaltavat syödä ja juoda, mitä panna päällensä ja mitä kantaa mukanaan. He pelkäävät, etteivät selviä kaikkine luottokortteineen ja tavaroineen ehjin nahoin takaisin turvallisesti kotiinsa. Onneksi näin ajattelevat ihmiset eivät yleensä tällaisille matkoille koskaan lähdekään vaan pysyvät kotonaan tai turistialueilla ja niiden ykkösluokan hotelleissa.
Enemmän tämänkaltaisilla matkoilla on ehkä sittenkin niitä, joihin heidän kohtaamansa ihmiset tekevät syvän vaikutuksen. He huomaavat kohdanneensa kaiken puutteen, köyhyyden ja vaarojen keskellä ystävällisiä, vieraanvaraisia, elämäniloa ja luottamusta täynnä olevia ihmisiä. Vieraisiin tekee vaikutuksen heidän kohtaamiensa ihmisten elämänrohkeus, se, miten täysillä he elävät siinä hetkessä, joka kulloinkin on läsnä. Vieraita alkaa nolottaa heidän omat ennakkoluulonsa ja pelkonsa, meidän tapamme valittaa ja murehtia pienistäkin asioista. Suurimman vaikutuksen vieraaseen tekee usein matkalla kohdattujen ihmisten yksinkertainen ja rohkea usko, luottamus tulevaisuuteen ja Jumalan huolenpitoon. Kotiin tullessaan monet sanovatkin oppineensa kohtaamiltaan ihmisiltä muutamassa päivässä jotain sellaista, minkä he toivovat aina muistavansa.
Laskelmointimme, kaiken varmistamisen tarpeemme ja murehtimisemme ei paljastu ainoastaan silloin, kun olemme oman turvallisen ja tutun piirimme ulkopuolella. Se hallitsee meitä yhä enemmän. Pelkäämme tarttua rohkeasti uusiin tilanteisiin ja haasteisiin, jos siinä on meille jotain outoa ja vierasta. Emme uskalla, kun emme tiedä, mitä siitä seuraa. Pitkäjänteinen sitoutuminen toiseen ihmiseen, tehtävään, yhteisöön näyttää olevan yhä vaikeampaa, kun emme tiedä, mitä kaikkea sitoutuminen tuo tullessaan. Pelkäämme epäonnistumisia, ristiriitoja, ongelmia.
Ja kuitenkin samalla kaipaamme sisältöä elämäämme. Kadehdimme niitä, joilla on rohkeutta tarttua tilanteisiin, tehtäviin ja sitoutua toisen ihmisen rinnalle tai yhteisiin tehtäviin. Silloin saatamme etsiä sisältöä elämäämme toisten elämästä, toisten rohkaudesta, tarinoista, onnistumisista ja epäonnistumisista, toisten tunteista. Eikö juuri se ole tämän ajan viihteen perusruokaa, jota ihmiset elämännälkäänsä kaipaavat.
Ehkä olen ennenkin siteerannut amerikkalaisen Edgar Lee Mastersin runoa George Graystä, jonka haudalla hän pohti tämän elämää. Minusta se kuvaa hyvin aikamme ihmisen laskelmoivaa ja kaiken varmistavaa arkuutta ja pelokkuutta. Näin runoilija antaa George Grayn katsella elettyä, tai oikeastaan elämättä jäänyttä elämäänsä
Olen usein pohtinut hautakiveeni veistettyä kuvaa
kootuin purjein satamassa lepäävästä laivasta.
Itse asiassa se ei kuvaa määränpäätäni
vaan koko elämääni.
Sillä rakkauden tarjoutuessa minulle
pidin sitä harhana ja pakenin,
surun kolkuttaessa ovelleni pelkäsin,
kunnian vaateissa tekoja vapisin vaaroja.
Ja kuitenkin janosin koko ajan sisältöä elämääni.
Ja nyt tiedän, että meidän on nostettava purjeemme
ja annettava itsemme tuulien huomaan,
mihin ne laivaamme kuljettavatkin.
Sisällön etsiminen elämälleen voi johtaa mielettömyyksiin,
mutta elämä ilman sisältöä on kidutus,
pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden taakka.
Se on laiva, joka kaipaa merelle ja kuitenkin pelkää.
Mikä se sitten on, joka saa ihmisen niin varovaiseksi ja laskelmoivaksi. Mikä hänestä tekee niin huomista murehtivan, että koko elämä uhkaa jäädä elämättä? Mikä syö elämänrohkeutemme, vaikka kaikki näyttäisi olevan hyvin. Jeesus sanoo sen suoraan niille, joita hän varoittaa turhan murehtimisesta: ”Te vähäuskoiset!
Jos elämämme olisi vain meidän varassamme, meidän olisikin syytä varmistaa kaikki huolellisesti, varautua kaikkeen, mikä on todennäköistä, jopa kaikkeen epätodennäköistä, joskin mahdollista; ja silti olla huolissamme. Mutta kun elämä lopultakaan ei ole omassa varassamme. Luottamus kaiken hyvän antajaan ja hänen huolenpitoonsa on elämänrohkeuden perusta.
Usko ja luottamus eivät ole kuitenkaan otettavissa kuin valintamyymälän hyllystä. Epäluottamuksemme ja omavaraisuutemme me voimme kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa. Jeesus sanoi kerran: ”Joka kuulee minun sanani ja elää niiden mukaan, tulee tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta vai puhunko minä omiani.” Lintu oppii lentämään, jos se uskaltaa irrottaa oksasta ja heittäytyä siipiensä varaan. Lapsi oppii uimaan, kun hän rohkenee heittäytyä veden varaan. Usko on lahja. Sen kantaa, kun luovumme murehtimasta, luovumme kuvitelmistamme ja yrityksistämme hallita itse ja yksin omaa elämäämme.
Jumala pitää omistaan huolen, meistä kaikista. Jeesuksen vuorisaarnassaan kuulijoidensa eteen nostama kuva kedon kukista ja taivaan linnusta, joista Jumala pitää huolen, on tässä Noljakan kirkossa aina silmiemme edessä. Sehän on tuossa alttariseinän lasimaalauksessa. Muistuttakoon se meitä jokaista aina täällä istuessamme: ”Älkää murehtiko huomisesta! Olkaa rohkeita! ” Saman muistutuksen saatte muuten myös Joensuun kirkosta keskelle elämän arkea lähtiessänne. Oven päällä on tämän päivän psalmin sanat: ” Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.”