Päivän evankeliumi tekstimme vie meidät ajassa taaksepäin istumaan Jeesuksen jalkojen juureen vuorelle, jonne on kokoontunut suuri joukko tavallista kansaa kuulemaan Mestarinsa opetuksia Jumalasta ja ihmisenä olemisesta. Myöhemmin näitä Jeesuksen kansalle pitämiä opetuspuheita alettiin kutsua Vuorisaarnaksi. Nimi on osuva, sillä vanhastaan vuorta on pidetty paikkana, jossa ihminen on hieman lähempänä Jumalaansa. Raamatussakin vuori on usein sellainen paikka, jossa Jumalan todellisuus murtautuu ihmisen maailmaan, tulee läsnä olevaksi ihmisen arkeen.
Ehkä se onkin niin, että kiivetessään hieman korkeammalle arkisen elämänsä ja touhunsa keskeltä ihminen kykenee paremmin avautumaan kaikelle uudelle ja pysähtyy ottamaan vastaan Jumalan puhuttelua. Vuorisaarna on Jeesuksen eettinen julkilausuma. Se käsittelee ihmisenä elämisen oikeaa ja väärää, ihmisyyttä ja ihmisen suhdetta Jumalaansa. Siis sitä, miten meidän tulisi elää.
Tässä puheessaan Jeesus kehottaa kuulijoita tutkimaan sitä, mikä on elämässämme tärkeitä, mikä on aarteemme, siis se mihin koko olemisemme perustuu, se mistä me pidämme huolta, mitä pidämme arvokkaana. Oikeastaan opetuksen voisi kiteyttää kysymykseen: haluammeko itse huolehtia kaikesta, vai annammeko Jumalan pitää meistä huolta?
Huolenpidon kokeminen on ihmisen perustarpeita. Me emme selviäisi elämän alku vuosista mitenkään ilman, että joku pitää huolta ja huolehtii. Siksi omat tärkeimmät kokemuksemmekin huolenpidosta liittyvät usein lapsuusaikaan. Milloin sinusta on oikein kovasti pidetty huolta? Muistuuko mieleesi joku tapaus, jolloin olet kokenut erityisesti huolenpitoa? Miltä huolenpito tuntuu?
Minä pelkäsin pienenä kovasti ukkosta. Kun ensimmäiset ukkosen jyrähdykset kuuluivat, ryntäsin suin päin sisälle ja piilouduin ukkoselta. Piiloni oli mainio, nimittäin menin isovanhempieni sänkyyn ihan seinän viereen ja mummoni tuli sitten viereeni päivälevolle. Siinä mummon selän ja seinän välissä olin turvattu molemmilta puolilta. Sängyn yläpuolella roikkui seinällä vanha taulu, jossa Jeesus hyvänä paimenena piti huolta lampaista. Se kuva hohti huolenpitoa ja turvallisuutta. Siis olin suojattu myös yläpuolelta. Ihan niin kuin Psalmin tekstissä sanotaan: ” Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni.” ( Ps. 139:5)
Huolenpito on Jumalan perustyötä. Hän pitää luoduistaan huolta. Jumalamme ei ole sellainen jumala, joka ensin luo maailman, mutta jättää sen sitten oman onnensa nojaan selviämään miten parhaaksi tahtoo. Vaikeuksien keskellä ihminen voi kyllä kokea, että Jumala on hänet hyljännyt ja jättänyt. Jos kokee ihmisten taholta hyljätyksi tulemista, ajattelemme helposti, että Jumalakin on samanlainen.
Toisaalta hyvällä mailikuvituksella voi kuvitella myös sen, kuinka Jumala joutuu toisinaan viettämään unettomia öitä huolehtien puolestamme. Joka tapauksessa evankeliumitekstimme sanoma onkin yksinkertaisesti se, että ”Älä huolehdi, annan Jumalan tehdä se puolestasi.”
Yksinkertaista, mutta kuitenkin niin kovin vaikeaa.
Miten voisi lakata huolehtimasta? Miten voisi luottaa siihen, että kaikki on Jumalan kädessä, eikä itse tarvitse koko elämäänsä rakentaa. Oikeastaan ihminen itse ei voi elämäänsä paljoakaan vaikuttaa.
Vaikeaa se on siksi, että on oikeastaan ihmisyyden perusluonteen vastaista luovuttaa vastuu elämänsä huolista jollekin toiselle.
Muistat varmaan Aatamin ja Eevan ja Raamatun alkulehtien hienon kertomuksen syntiin lankeamisesta, siis pahan tulosta maailmaan. Käärme houkutteli ihmisiä ottamaan kielletyn hedelmän lupaamalla, että sen syötyään ihmisestä tule Jumalan kaltainen.
Se oli mahtavan suuri lupaus. Olla Jumalan kaltainen, siis olla kaikkivaltias ja kaikkivoipainen. Ei ihme, että ihminen lankesi tuollaiseen lupaukseen.
Mitäs pahaa siinä on, jos on kaikkivaltias oman elämänsä suhteen, jos saa olla vapaa ja oman elämänsä herra ja riippumaton kaikesta ja kaikista.
Tämä vanha kertomus kuvaa ihmisenä olemisen perusolotilaa, siis ihmisen perussyntiä, tuota halua olla itse oman elämänsä keskipiste, tarkoitus ja hallitsija, saada itse huolehtia kaikesta, olla riippumaton ja vapaa kaikesta ja kaikista. Toisin sanoen, halua olla itse oma Jumalansa.
Ja vaikka tämä kertomus on vanha, kuvaa se silti täysin nykyihmisenkin olotilaa.
On niin houkuttelevaa ajatella, että koko elämä on omassa hallinnassa, että tulee toimeen ihan omillaan, ilman toisia ihmisiä ja lopulta myös ilman Jumalaa ja hänen huolenpitoaan ja anteeksi antoaan. Täysin omillaan toimeen tuleva ihminen ei tarvitse anteeksi keneltäkään, eikä miltään.
Oman elämän hallinnasta puhuminen ja sen markkinoiminen on viime aikoina mennyt yhä pidemmälle. Meille uskotellaan, että kaikkeen voi elämässään vaikuttaa, että elämä on kokonaan itsestä kiinni. Meille kaupataan jos jonkinmoista menetelmää ja ihmepilleriä, jolla kaikki sairaudet pysyvät poissa ja monen moista elämäntapaa tai ihmelaitetta, joiden kautta ihminen voi hallita mieltään ja terveyttään ja elää lähes loputtomiin.
Jotkut ovat jopa menneet niin pitkälle, että väittävät ihmisen voivan muuttaa itsessään Jumalan luomistyötä, muuttavan ihmisen synnynnäistä olemusta, tai eheytyvän niin kuin sanotaan.
Kaikki ei enää olekaan korkeimman kädessä, vaan ihmisen omasta tahdosta, huolehtimisesta ja tekemisistä kiinni.
Olisihan se niin hienoa olla Jumala, eikä ihminen, varsinkin kun tämä ihmisenä oleminen on niin vajavaista. Meissä on luonnostaan halua luottaa vain omaan voimaan ja etsiä elämäämme turvallisuutta siitä kaikesta, jota Jeesus sanassaan nimitti mammonaksi. Jumalan huolenpidon sijasta ihmismieli luottaa rahaan, materiaan, asemaansa, omaan itseensä ja omaan kaikkivoipaisuuteensa.
Ja silloin olemmekin vastakkain sen peruskysymyksen kanssa, mikä on meidän aarteemme? Mille perustalle rakennamme elämämme? Mikä on se, mihin pohjimmiltamme luotamme?
Tätä Jeesus kysyi vuorelle kokoontuneelta kansalta ja tätä hän kysyy meiltäkin.
Mihin me kiinnitämme toivomme, mikä on meille sydämen asia. Mikä on aarteemme? Minkä varassa on oma ihmiskuvamme, mille rakennamme elämämme turvan ja käsityksen ihmisyydestä ja omasta paikasta tässä maailmassa.
Jeesuksen mukaan maallisella hyvällä on omat rajansa, ne eivät ole kestävää hyvää. Ihmisen itselleen keräämä omaisuus, saavutukset ja ansiot eivät takaa turvattua huomista. Elämässä voi käydä kaikenlaista. Jeesus vetosi puheessa ihan käytännön seikkoihin ja ihmisten järkeen, kerätty omaisuus voi joutua varkaiden käsiin tai koin ja ruosteen tuhoamaksi. Elämä ei ole ihmisen käsissä, kun ei ole edes ihmisen itselleen keräämä omaisuuskaan.
Jeesus varoitti rakentamasta sellaisen varaan, joka on katoavaa, siis aseman, rahan ja tavaran. Elämässä kun asiat vaan ovat katoavia. Voimme vaikka pohtia ihmistä, joka on kovin urasuuntautunut, jonka kuva omasta itsestä perustuu täysin hänen työrooliinsa ja sen tuomaan valtaan ja asemaan. Entä sitten kun hän jää eläkkeelle tai työttömäksi ja kaikki tittelit jäävät pois? Tai huippu-urheilulle elämänsä omistanut ihminen, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin oma ura ja siinä menestyminen. Ja sitten hän loukkaantumisen kautta joutuu äkkiä lopettamaan uransa. Jos ihminen on oman minä kuvansa rakentanut katoavaisen varaan kuten titteleiden, saavutusten, toisten antaman arvostuksen, kansansuosion kaiken tällaisen varaan, niin jäljelle ei jää mitään tuon aarteen kadottua. Elämältä putoaa pohja pois.
Kun idylli särkyy, ei kaikki olekaan enää sitä, mitä sen haluaisi olevan tai ei edes itse ole sitä mitä haluaisi olla. Kun kulissit kaatuvat, ihmisen mieli haluaa keinotekoisesti niitä ylläpitää. Silloin me etsimme helposti syyllistä toisista, syytämme olosuhteita tai kiellämme kaiken. Emme vaan halua nähdä maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on vaan elämme niin kuin se olisi haluamamme kaltainen. Työttömäksi jäänyt voi aamulla lähteä kotoa säännöllisesti ja esittää menevänsä töihin. Eläkkeelle jäänyt piipahtaa säännöllisesti entisellä työpaikallaan, omaisuutensa menettänyt elää pikalainoilla. Mitä tahansa, kunhan kulissi säilyy. Ja onhan sen säilyttävä, jos ihmisen koko minä kuva perustuu katoavaiselle pohjalle. Siis sellaiselle, minkä voi menettää.
Jeesuksen mukaan ihmisen tapa kantaa murhetta huomisesta johtuu väärästä elämän asenteesta. Huolehtiminen on este, joka erottaa ihmistä täyttämästä Jumalan tahtoa. Murhe ja huolet saavat ihmisen kokoamaan maallisia aarteita, etsimään turvaa ja tulevaisuutta väärästä suunnasta. Taivaallinen aarre on ihmisen oikea suhde Luojaansa.
Kun me luotamme Jumalan huolenpitoon elämässämme, johtaa tuo asenne meitä elämään aidosti elämämme. Siitä tulee elämämme aarre. Silloin saamme ja uskallamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Silloin voimme iloita ja luottaa Jumalan luomistyöhön ja sen tarkoituksellisuuteen myös itsessämme. Emme enää turvaa elämässämme ihmisten rakentamaan tai toisten ihmisten vaatimuksiin, emme vaikkapa työrooliin, saavutuksiin, arvoihin, titteleihin, kansan suosioon tai rahan voimaan, emme mihinkään sellaiseen, joka on katoavaa.
Näin Jumala vapauttaa meidät turhan murhekuorman alta ja vapautuneina me saamme nostaa katseemme itsestämme kohti lähimmäisiämme. Me huomaamme muutkin kuin vain oman itsemme ja omat murheemme. me huomaamme lähimmäisemme, ihmiset ympärillämme lähellä ja kaukana.
Jumalan huolenpitoon luottaminen vapauttaa meitä elämään Jumalan luomana ainutkertaisena ihmeenä, ihmisenä ihmisten joukossa, jokainen erilaisena, mutta yhtä arvokkaana. Luottaen siihen, että elämä kantaa. Tai niin kuin vanha kansa sanoo ”Kaikki on Korkeimman kädessä”
–
16.sunnuntai Helluntaista Matteus 6:19-24 3 vsk. JUMALAN HUOLENPITO